Kuolema – yleismaailmallinen vitsaus

MAAILMASSA kuolee keskimäärin 50 miljoonaa ihmistä vuodessa. Se on 137000 päivässä, 5700 tunnissa, noin sata minuutissa ja enemmän kuin kolme ihmistä joka toinen sekunti. Yksikään perhe ei ole säästynyt kuoleman vitsaukselta. Kuolema kohtaa yhtä lailla kaikkia, olivat he sitten kuninkaita tai tavallisia ihmisiä, rikkaita tai köyhiä, miehiä tai naisia.

”Tässä maailmassa ei mitään voi sanoa varmaksi, paitsi kuolemaa ja veroja”, kirjoitti kuuluisa amerikkalainen kustantaja, keksijä ja diplomaatti Benjamin Franklin eräälle ystävälleen vuonna 1789. Hän ei ole kuitenkaan ainut, joka on havainnut tämän asian. Muinaisen Israelin kansan viisas kuningas Salomo oli näet sanonut jo noin 2800 vuotta aikaisemmin: ”Elävät tietävät, että heidän on kuoltava.” Hänen sanansa olivat kuitenkin vain vahvistus sille, mitä oli sanottu jo noin 3000 vuotta aiemmin ensimmäiselle ihmiselle: ”Maasta sinä olet, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.” (Saarnaaja 9:5; 1. Mooseksen kirja 3:19.)

Niin väistämätön kuin kuolema onkin ollut läpi ihmisen historian, se aiheuttaa edelleen paljon murhetta. On syystä sanottu, että normaali halumme ei ole kuolla, vaan elää. Emme haluaisi millään katkaista niitä suhteita, jotka meillä on omaisiimme ja ystäviimme. Vuosien vieriessä kuolema kuitenkin katkaisee nämä siteet yhden toisensa jälkeen. Isovanhempamme, vanhempamme ja ystävämme kuolevat.

”Ihmisen eliniän ylärajana pidetään 120 vuotta. Yli 112-vuotiaat ovat äärimmäisiä harvinaisuuksia”, sanotaan Guinnessin suuressa ennätyskirjassa vuodelta 1990. Niinpä nykyään ei ole enää elossa ketään, joka olisi elänyt silloin, kun Winston Churchill syntyi (1874) tai kun Mohandas Gandhi syntyi (1869), kun Venäjä myi Alaskan Yhdysvalloille vuonna 1867 tai kun Abraham Lincoln murhattiin vuonna 1865, puhumattakaan kaikista näitä edeltäneistä viime vuosisadan tapahtumista.

Kaikista nykyaikaisen lääketieteen ja luonnontieteiden edistysaskeleista huolimatta ihmisten eliniästä pitää edelleen paikkansa se, mitä vanhalla ajalla elänyt Mooses sanoi: ”Meidän elinpäivämme ovat seitsemänkymmentä vuotta taikka enintään kahdeksankymmentä vuotta; ja parhaimmillaankin ne ovat vaiva ja turhuus, sillä ne kiitävät ohitse, niinkuin me lentäisimme pois.” (Psalmi 90:10.) Toteamus oli yleisluonteinen. Mooses itse eli 120-vuotiaaksi.

Vaikka elämässä olisi jo muutenkin paljon huolenaiheita, niin kuolemantapauksen aiheuttama tuska ja murhe on aivan erilaista kuin kaikki muu tuska ja murehtiminen. Usein se vaikuttaa haitallisesti jälkeenjääneiden terveyteen, ja sen tiedetään jopa jouduttaneen toisten sairastumista ja kuolemista. Sukulaisuussuhteista riippumatta lähiomaisen kuolema tuntuu suurena menetyksenä. Eräs psykiatri onkin sanonut: ”Kun ihmiseltä kuolee isä tai äiti, hän on menettänyt menneisyytensä. Kun häneltä kuolee lapsi, hän on menettänyt tulevaisuutensa.” Läheisen ihmisen kuoleman aiheuttamaa tuskaa ja järkytystä ei voida sanoin selittää. Kuolemantapaus tietää usein runsasta rahanmenoa, mikä vain pahentaa tilannetta. Se, että omaisista tuntuu siltä, että heidän on pakko noudattaa tiettyjä hautausmenoja ja -tapoja, voi myös lisätä heidän suruaan.

Voimmeko sitten millään tavoin keventää sitä painetta ja niitä taakkoja, jotka jonkun läheisemme kuolema meille aiheuttaa?