Lääketieteellisen hätätilanteen edessä

”SANON sinulle suoraan: sinulla on pahanlaatuinen kasvain. Jos emme saa sitä pois ajoissa, se vahingoittaa muita elintärkeitä elimiä. Sen vuoksi suosittelen, että jalkasi amputoidaan.”

Lääkärin sanat tuntuivat minusta kuin ämpärilliseltä kylmää vettä, kuten meillä täällä Perussa on tapana sanoa. Olin vasta 21-vuotias. Kuukautta aikaisemmin olin alkanut tuntea kipua vasemmassa polvessani, ja minua hoidettiin reumapotilaana. Muutaman päivän kuluttua en kuitenkaan kyennyt edes seisomaan.

Olin siihen aikaan Jehovan todistajien kokoaikaisena sananpalvelijana Andeilla Keski-Perussa. Palasin kotikaupunkiini Huancayoon, ja sieltä jatkoin äitini kanssa rannikolla sijaitsevaan Liman kaupunkiin. Siellä pääsin 22. heinäkuuta 1994 maan parhaaseen syöpäsairaalaan, jossa sain kuulla, että minulla oli luusyöpä.

Omantunnonkysymys

Sain pian kuulla, ettei sairaalassa leikattu ilman verta. Eräs lääkäri jopa sanoi: ”Soisin mieluummin, että kuolisit kotonasi kuin että kuolemasi jäisi minun niskoilleni.” Avukseni tuli kuitenkin paikallinen sairaalayhteyskomitea (SYK), Jehovan todistajista koostuva ryhmä, joka edistää sairaalan ja potilaiden välistä yhteistyötä. Sen ansiosta sairaalan johtava kirurgi lupasi, että jos joku hänen ryhmänsä lääkäri haluaisi ottaa haasteen vastaan, tämä saisi leikata minut. Yksi lääkäri ilmoittautui, ja minut laitettiin heti leikkauskuntoon.

Ennen leikkausta luonani kävi monia vieraita. Yksi heistä oli pappi, joka Raamattu kädessä selitti minulle, että sairauteni oli rangaistus Jumalalta. Hän kehotti minua suostumaan mihin tahansa hoitoon, joka voisi pelastaa henkeni. Kerroin, että olin päättänyt noudattaa Raamatun käskyä ’karttaa verta’ (Apt. 15:​19, 20, 28, 29).

Hoitajatkin tulivat ja mutisivat: ”Miten hölmöä, miten hölmöä!” Myös lääkäriryhmiä tuli käymään. Ne halusivat nähdä sen nuorenmiehen, joka oli kieltäytynyt verensiirrosta, vaikka tässä leikkauksessa verta tarvittaisiin niiden mukaan ehdottomasti. Tärkeimpiä käyntejä minulle olivat kuitenkin kristittyjen tovereideni ja sukulaisteni vierailut. Heidän monet rohkaisevat vierailunsa tekivät hoitajiin melkoisen vaikutuksen.

Onnistunutta veretöntä hoitoa

Muutamia minuutteja ennen kuin minut nukutettiin, kuulin yhden nukutuslääkäreistä sanovan: ”Minä en ota vastuuta siitä, mitä tapahtuu!” Mutta toinen nukutuslääkäri samoin kuin kirurgini ja sairaalan johtajat kunnioittivat vaatimustani olla käyttämättä verta. Seuraava asia, jonka kuulin, olivat nukutuslääkärin sanat: ”Herää Samuel. Leikkauksesi on ohi.”

Vaikka minulta oli poistettu toinen jalka kokonaan, aloin tuntea tuskallista särkyä paikassa, jossa se oli ollut. Halusin lievittää särkyä hieromalla reittäni, jota tietenkään ei enää ollut. Kyse oli erikoisesta ilmiöstä, jota sanotaan aavesäryksi. Tunsin tosissani kipua, ja se oli piinallista, vaikka jäsen, josta se vaikutti tulevan, oli poistettu.

Seuraavaksi minun oli määrä saada kemoterapiaa. Tämän hoidon sivuvaikutuksia on se, että veren puna- ja valkosolut sekä veren hyytymisessä tärkeällä sijalla olevat verihiutaleet vähenevät. Sen vuoksi oli ilmoitettava uudelle lääkäriryhmälle, että kieltäytyisin verensiirrosta. Jälleen SYK oli yhteydessä vastuussa oleviin lääkäreihin, ja nämä suostuivat hoitamaan minua ilman verta.

Kemoterapiaa seurasivat normaalit sivuvaikutukset: hiukseni lähtivät, voin pahoin, oksentelin ja koin masennusta. Minulle oli myös kerrottu, että hoitoon liittyisi 35 prosentin riski saada aivoverenvuoto. En malttanut olla kysymättä eräältä lääkäriltä, mihin oikein olin kuolemassa: syöpään vai kemoterapiaan?

Myöhemmin lääkärit sanoivat, etteivät he voisi määrätä toista kemoterapiajaksoa, jos verenkuvaani ei ensin parannettaisi verensiirrolla. Eräs lääkäri kertoi minulle vihaisena, että jos se olisi kiinni hänestä, hän nukuttaisi minut ja antaisi minulle verta. Kerroin hänelle, että ennen kuin antaisin sen tapahtua, pyytäisin keskeyttämään kemoterapian kokonaan. Lääkäri sanoi ihailevansa lujaa kantaani.

Sovin, että vereni hemoglobiinipitoisuutta parannettaisiin erytropoietiinin avulla. Kun sitä annettiin minulle, hemoglobiinitasoni nousi. Sen jälkeen sain kemoterapiaa siten, että lääkettä annettiin suoraan suoneen useiden päivien ajan. Maatessani pohdiskelin, olisiko tämä se annos, joka aiheuttaa minulle aivoverenvuodon. Kaikeksi onneksi lääkitys sujui kokonaan ilman tuhoisia seurauksia.

Ennen leikkaustani sairaalalla oli ollut tapana käännyttää pois potilaat, jotka kieltäytyivät verensiirrosta. Käytäntö kuitenkin muuttui. Itse asiassa heti leikkaustani seuranneena päivänä kirurgini leikkasi erään toisen potilaan ilman verta, ja sillä kertaa kyse ei ollut Jehovan todistajasta! Nyt useat tuon sairaalan lääkärit ovat läheisesti yhteistyössä SYK:n kanssa, ja he ovat suostuneet ottamaan potilaita, jotka haluavat verettömän leikkauksen.

Sopeutumista rajoituksiin

Pienestä pitäen minulle on opetettu Jumalan teitä. Olen varma, että se auttoi minua pitämään kiinni Raamattuun pohjautuvasta vakaumuksestani tässä lääketieteellisessä hätätilanteessa. Viime aikoina minua on kuitenkin vaivannut se, etten voi tehdä Jumalan palveluksessa niin paljon kuin haluaisin. Kerroin tunteistani eräälle enolleni, joka on kristitty vanhin. Hän muistutti minua, että jopa apostoli Paavalilla oli ”piikki lihassa”, kuten hän sanoi, ja se esti häntä palvelemasta Jumalaa niin täysin kuin hän olisi halunnut. Mutta Paavali teki minkä voi. (2. Korinttilaisille 12:​7–10.) Enoni sanat auttoivat minua suunnattomasti.

Hiljattain minulle asennettiin tekojalka. Toivottavasti voin sen avulla laajentaa Jumalallemme, Jehovalle, suorittamaani palvelusta. Olen kiitollinen siitä, että säilytin hyvän omantunnon tuon lääketieteellisen hätätilanteen aikana. Luotan siihen, että jos jatkan uskollisesti eteenpäin, Jehova palkitsee minut terveellä ruumiilla ja ikuisella elämällä paratiisimaassa, jossa kipua ja kärsimyksiä ei enää ole (Ilmestys 21:​3, 4). (Kertonut Samuel Vila Ugarte.)