Pelastus totalitaarisesta inkvisitiosta uskomalla Jumalaan
Kertonut Erich Frost
TUNNETTU saksalainen aikakauslehti on auki edessäni. Elämä keskitysleirissä on sen jatkokirjoituksen aiheena. Se on aidoin kuvaus leirielämästä, minkä olen koskaan lukenut. Kuitenkaan ei siinä ole kerrottu pahinta. Kynä ei tahdo ilmaista sellaista paperilla.
Ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun maailmaa kauhistuttivat itäänpäin Volgan rannoille vyöryvät ja länttä kohti salamannopeudella Englannin kanaalin rannikolle ryntäävät natsilaumat. Kylmästä Skandinaviasta Afrikan polttaville hiekka-aavikoille asti nämä totalitaariset joukot marssivat voittoisina. Natsilaisuus ei kokenut moniin vuosiin mitään takaiskuja – lukuunottamatta yhtä kotirintamalla.
Natsit yrittivät itse Saksassa turhaan hävittää Jehovan todistajat. Aikakausien kelloa käännettiin taaksepäin noin viisisataa vuotta kauhean inkvisition henkiinherättämiseksi täyteen kukoistukseensa natsien keskitysleireillä. Tuhannet ovat minun laillani elossa kertomassa tätä historiaa, siksi että me uskoimme Jumalaamme.
Palaan vuonna 1919 alkaneisiin tapahtumiin, mitkä johtivat väistämättömään ristiriitaan totalitaarisen valtion kanssa. Se oli vuosi, jona äidistäni tuli Jehovan todistaja, jotka vielä silloin tunnettiin ”raamatuntutkijoina”. Minä olin kiinnostunut musiikista. Hänen innokas todistamisensa sai lopulta isäni ja minut menemään kasteelle Jehovan todistajina kotikaupungissani Leipzigissä maaliskuun 4. päivänä 1923. Keskeytin musiikkiopintoni ja aloin ansaita elatukseni soittamalla kahviloissa ja huvipaikoissa, joten minulle jäi paljon aikaa Herran työhön. Vuonna 1924 aloin palvella Jehovaa koko ajallani työskennellen Leipzigissä olevassa Seuran kirjallisuusvarastossa. Neljä vuotta myöhemmin minut kutsuttiin mukaan esittämään Seuran Luomisnäytöstä. Tuhannet muistavat yhä ne kauniit kuvalevyt, mitkä kuvasivat maan luomista ja Jumalan päätöstä ihmisen suhteen. Kuvanäytöksen esittäminen ja monissa seurakunnissa käyminen ”saarnaajaveljenä” eli raamatullisena luennoitsijana oli ihmeellinen etu.
MYRSKY NOUSEE
Todistustyö levisi nopeasti Saksassa. Vuodesta 1919 vuoteen 1933 Saksan innokkaat todistajat levittivät 48 000 000 kirjaa ja kirjasta sekä 77 000 000 saksalaista Kultaista Aikaa, minkä nimenä nyt on Herätkää! Vuonna 1932 alkoi natsismin henki päästä voitolle. Roskaväen mellakoita sattui usein kuvanäytöksen esitysten yhteydessä. Ne kävivät niin pahoiksi, että näytöstä voitiin esittää ainoastaan poliisin suojeluksessa. Tulin tähän aikaan henkilökohtaisesti tunnetuksi monille kansallissosialisteille.
Vieraillessamme erään todistajan kodissa Nürnbergissä tammikuussa 1933 me kuulimme Berliinistä mahtipontisen radiolähetyksen, missä ilmoitettiin Hitlerin anastaneen vallan. Me aavistimme, mitä se merkitsisi meille. Myrsky puhkesi sitten huhtikuussa, jolloin poliisi otti haltuunsa Seuran suuren uuden painon ja Beetel-kodin Magdeburgissa ja sinetöi painokoneemme. Koska mitään kumouksellisen toiminnan todisteita ei ollut olemassa, niin omaisuus palautettiin huhtikuun 28. päivänä.
Kesäkuussa kokoontui seitsemäntuhatta todistajaa Berliiniin ja teki päätöksen, missä esitettiin voimakas vastalause Hitlerin hallitukselle sen omavaltaisesta menettelystä. Kolmen päivän päästä takavarikoitiin Magdeburgissa oleva omaisuus, ja 180-jäseninen henkilökunta pakotettiin lähtemään. Meidän uskonnolliset vihollisemme riemuitsivat, kun Hitler julisti: ”Minä hajotan ’totiset raamatuntutkijat’ Saksassa; heidän omaisuutensa minä omistan kansan hyvinvoinnille; minä annan takavarikoida kaiken heidän kirjallisuutensa.”
Koska Amerikassa oleva Seura omisti tämän omaisuuden, niin syntyi neuvotteluja Yhdysvaltain ulkoministeriön ja Saksan välillä. Omaisuus vapautettiin jälleen, mutta saarnaamistoiminnan kieltoa ei poistettu. Kokoukset kiellettiin. Yli 8 000 000 markan arvosta Raamattuja ja raamatullista kirjallisuutta poltettiin. Vuonna 1934 monet todistajat alkoivat menettää toimipaikkojaan, koska he kieltäytyivät äänestämästä tai esittämästä Hitler-tervehdystä.
Minut vietiin vuoden 1934 keväällä vankilaan kymmeneksi päiväksi ja vapautettiin sitten. Pian sen jälkeen minun onnistui päästä takaisin Tšekkoslovakiaan, missä olin aikaisemmin esittänyt Luomisnäytöstä. Kuinka kiitollinen olenkaan nyt, että saatoin esittää tämän näytöksen 122 kertaa maani ulkopuolella aikana, jolloin työ oli julistettu laittomaksi Saksassa ja toimistomme oli suljettu! Eikä Tšekkoslovakiassa ollut kuitenkaan yhtä helppoa kuin aikaisemmin. Poliisi herätti minut usein yöllä pelätessään minun olevan natsi!
Saksassa olevat veljet ottivat sillä välin rohkean ja ratkaisevan askeleen. Vaikka liike oli kielletty, niin kaikki seurakunnat kokoontuivat lokakuun 7. päivänä 1934 ja hyväksyivät päätöksen, missä esitettiin vastalause Hitlerin hallitukselle ja ilmoitettiin, että Jehova Jumalan palvonta jatkuu hinnalla millä hyvänsä. Hartaan rukouksen jälkeen vastalauseet sähkötettiin Berliiniin. Samanaikaisesti kokoontuivat Jehovan todistajat viidessäkymmenessä muussa maassa ja sähköttivät ankaria varoituksia natsihallitukselle. Eräs kenraali Ludendorffin valtuutettu ilmaisi myöhemmin, että kun Hitler näki nuo rohkeat sähkeet, niin hän hyppäsi jaloilleen ja huusi: ”Tämä pesue hävitetään perinpohjin Saksassa!”
KRISTITYT MAAN ALLA
Palattuani Saksaan toukokuussa 1935 osallistuin maanalaiseen työhön. Kesäkuun 13. päivän vastaisena yönä minut pidätettiin hotellissani ja vietiin Berliinin ”Columbia-taloon”, missä vietin elämäni pahimmat viisi kuukautta. Patukoituna ja tallattuna, aina yksityiskopissa, kiusattuna ja nöyryytettynä päivittäin minä opin tietämään, että ihmiset saattoivat tulla pedoiksi. Gestapoasiamiehen älyttömät kysymykset eivät saaneet todistetuksi minua vallankumoukselliseksi. Minut vapautettiin odottamatta, ja minä katosin pian takaisin maan alle palvelemaan edelleen Jehovaa.
Ryhdyttiin valmistelemaan Luzernin konventtia Sveitsissä. Natsit aloittivat sillä välin uuden ajojahdin meitä vastaan. Useimmat huomattavissa asemissa olevat veljet oli jo pidätetty. Minä ponnistelin saadakseni katkenneen langan päät solmituksi ja asiat jälleen luistamaan. Lukemattomat takaovet ja ikkunat varasivat minulle täpärän pelastuksen Gestapon käsistä, mutta äitini ja veljeni pidätettiin.
Luzernin konventissa Sveitsissä vuonna 1936 oli läsnä Seuran presidentti, veli Rutherford, ja 2 500 meitä saksalaisia. Minut määrättiin järjestämään uudelleen pahasti keskeytynyt maanalainen työ, ja minä aloitin heti. Me suunnittelimme myöskin konventinpäätöksen salamalevityksen Saksassa. Lauantaina, joulukuun 12. päivänä 1936, pudotettiin kaikissa Saksan suurkaupungeissa kello 17 ja 19 välillä kaikessa hiljaisuudessa 300 000 päätöstä postiluukuista. Poliisi- ja SS-partiot eivät tavoittaneet yhtään ainoata todistajaa!
Maanalainen työ suoritettiin tietysti vainon uhatessa ja vapauden sekä hengenkin menettämisen vaarassa. Mutta veljien piti saada hengellistä ravintoa voimansa säilyttämiseksi ja myöskin voidakseen käyttää jotain todistaessaan. Junissa suoritetut tarkastukset olivat alituinen vaara. Suuren paperimäärän ostamistakin pidettiin epäiltävänä. Monet lähetit joutuivat Gestapon käsiin. Useat veljet, joita syytettiin Vartiotornin valmistamisesta levitettäväksi, teloitettiin. Jumalan todistajat kertoivat siitä huolimatta rakkaudesta Häntä ja lähimmäistään kohtaan jatkuvasti Kristuksen hallitseman Jumalan valtakunnan hyvää uutista. Meidän neuvokkuutemme havaittiin raportissa, mikä oli julkaistuna natsioikeuden virallisen lehden (Nationalsozialistischen Rechtsspiegelin) etusivulla:
”Kielletyn yhdistyksen kannattajat yrittivät myöskin säilyttää yhteyden keskenään ja vahvistaa toisiaan uskossa. Sitä paitsi he yrittivät kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa saada muita lähimmäisiään ajattelemaan heidän tavallaan. Totiset raamatuntutkijat puhuvat hyvin usein ostoksilla, kävelyllä, puistoissa istumassa tai kadulla seisomassa ollessaan ihmisille, jotka ovat vieraita heille vetäen nämä ensin keskusteluun nykyisistä tapahtumista ja sitten heidän uskostaan ja kielletystä opistaan. He pitävät velvollisuutenaan ’Jehovan todistajina’ tehdä siten.” Olipa vaara Jehovan todistajille itselleen mikä hyvänsä, he ovat halukkaita herättämään uskoa toisissa, niin että nämäkin vapautuisivat tänä maailman lopun aikana.
NATSIEN KÄSISSÄ
Kristuksen kuoleman muiston viettopäivä oli maaliskuun 27. 1937. Minä olin suunnitellut kokoontuvani kymmenen veljen kanssa siihen aikaan pohtimaan maanalaista toimintaa. Maaliskuun 21. päivänä kello kaksi aamulla lyötiin ja potkittiin lujasti asuntoni ovea. Kätkin muutamassa sekunnissa pienen paperikäärön, missä oli tärkeitä tietoja, vuoteeni patjaan. Sisään tuli kymmenen salapoliisia: ”Kas niin, nouskaa ja pukeutukaa, Frost. Peli on pelattu!” Rukoilin Jehovaa ja ryhdyin pukeutumaan heidän kääntäessään huoneeni mullin mallin. Pientä kääröä he eivät löytäneet.
Asiat kehittyivät nopeasti. Gestapo tiesi suunnitelmistamme kokoontua tuona perjantaina muistonviettoon, mutta se ei tiennyt paikkaa. He löivät minut useammin kuin kerran tiedottomaksi ja kaatoivat sitten vettä päälleni virvoittaakseen minut. En pian voinut enää olla makuulla enkä istuvillani. Perjantaista maanantaihin söin ja join tuskin mitään, huusin vain Jehovaa auttamaan minua pysymään hiljaa veljien tähden. Kun minut vietiin jälleen Gestapon joukon eteen, niin ajattelin Danielin jalopeurojen luolaa. Heidän vihainen sanatulvansa ilmaisi minulle, mitä olin halukas tietämään: poliisin nuotta ei ollut saanut veljiä kiinni! Iloni oli sanoinkuvaamaton.
Heinäkuussa tuli ilmoitus vaimoni pidätyksestä. Poikamme piti joutua natsien kasvatettavaksi. Monien muidenkin todistajien lapset siepattiin vanhemmilta pois ja pantiin natsikoteihin. Tämä tulikoe vahvisti useimpia näistä nuorista. Eräskin 13-vuotias tyttö kirjoitti vanhemmilleen: ”Muistelen aina sellaisia uskollisia miehiä kuin Jobia, Danielia ja muita ja pidän heitä esimerkkinäni, ja minä kuolisin mieluummin kuin tulisin uskottomaksi Jumalalle.” Ankarasta painostuksesta huolimatta nämä lapset kieltäytyivät liittymästä Hitlerin nuorisoliikkeeseen. Natsivanhemmat pitivät joistakuista heistä heidän kristillisten tapojensa takia enemmän kuin omista lapsistaan.
VANKILEIRISTÄ SACHSENHAUSENIIN
Emslandin suoalueella saattoivat epäinhimilliset työvaatimukset ja julma kohtelu ihmisen melkein epätoivoiseksi. Olette kenties kuulleet ”Waldesrandin helvetistä”. Usko ja uskollisten todistajain toveruus auttoivat minua kestämään kaikkein vaikeimmankin. Me pidimme sunnuntaisin yhteisiä raamatuntutkisteluja palauttamalla mieleemme, mitä olimme oppineet Jumalan sanasta edellisinä vuosina. Vankitovereita kutsuttiin juomaan ”elämän vettä” kanssamme. He kuuntelivat useasti tarkkaavaisina keskustelujamme.
Vankeusaikani päättyi toisen maailmansodan puhjettua, ja minut palautettiin Berliiniin. Yhdeksänkymmentä yhdeksän päivää myöhemmin sulkeutuivat Sachsenhausenin portit takanani. On mahdotonta kuvailla SS-vartijoiden julmaa vastaanottoa, ja yhtä mahdotonta on kuvailla minun iloani, kun 280 todistajaa tervehti minua, kaikki koeteltuja ja vahvistuneita samanlaisissa ankarissa koettelemuksissa. Nämä olivat ne uskolliset kristityt, jotka mainittiin menekkikirjassa The Theory and Practice of Hell (Helvetti teoriassa ja käytännössä): ”Kun sota puhkesi, niin Sachsenhausenin keskitysleirissä olevat todistajat kutsuttiin saapumaan vapaaehtoisina sotapalvelukseen. Kutakin kieltäytymistä seurasi kymmenen miehen ampuminen heidän riveistään. Kun neljäkymmentä uhria oli tapettu, niin SS hellitti. . . . Ei voi päästä siitä vaikutelmasta, että psykologisesti puhuen SS ei ollut koskaan täysin sen haasteen tasalla, minkä Jehovan todistajat sille esittivät.” Mikä ilo ja lohdutus olla heidän joukossaan! Ymmärsin paremmin kuin koskaan, mitä Raamattu tarkoitti: ”Rauta rautaa hioo, ja ihminen toistansa hioo.” – Sananl. 27:17.
Meille ilmaistiin toistamiseen, että leirin portit avautuisivat, jos me kirjoittaisimme nimemme julistuksen alle, missä me hylkäisimme uskomme. Genevieve de Gaulle, Ranskan Charles de Gaullen veljentytär, todisti tämän muistellessaan Ravensbrückin leirissä olleita sisariamme: ”Heidät olisi voitu vapauttaa heti, jos he olisivat kieltäneet uskonsa, mutta he eivät lakanneet vastustuksestaan, onnistuipa heidän tuoda kirjoja ja traktaattejakin leiriin, mitkä kirjoitukset aiheuttivat useiden heidän hirttämisensä.” Tällainen peloton todistaminen sai aikaan sen, että 300 nuorta venäläistä naista tuossa leirissä tuli Jehovan todistajiksi. Vaikka Jehovan kansaa kiellettiin puhumasta toisille vangeille (jotka saattoivat saada kaksikymmentä viisi lyöntiä ja eristysvankeutta kuuntelusta), niin se päätti seisoa lujana loppuun asti osoittaakseen Jehovan voiman omiensa hyväksi. Eräs Buchenwaldin leirissä hengissä varjeltunut kertoi, että todistajat todistivat uskonsa ”kiellosta ja rangaistuksesta huolimatta”. He eivät huolehtineet ainoastaan itsestään, vaan myöskin toisista. Neuengammen leirissä lähellä Hampuria veljemme julkaisivat säännöllistä sanomalehteäkin nimeltä ”Uutisia Jumalan valtakunnasta”.
Auschwitzin (Oswiecimin) hävitysleirissä lähetettiin eräs veli korjaamaan lämmityslaitteita sinne, missä työskenteli kolmekymmentä sisarta. Hän puhui päivällistunnilla kuutena perättäisenä päivänä heille Jumalan sanasta uudistaen heidän voimansa, mistä he kiittivät Jehovaa. Eräs myötätuntoinen vartiomies istui kivääri jalkainsa vieressä ja kuunteli kiinnostuneena. Ei ollut tavatonta, että vartijat koettelivat älyään veljien kanssa keskustelussa. Vangitsijamme saivat aina avoimen ja rohkean todistuksen, koska me tiesimme, että heidän niin kuin meidänkin iankaikkinen elämämme oli vaakalaudalla. Eräs SS-Obersturmführer (vastasi suunnilleen majuria), jonka toimistoon eräs sisar oli määrätty työhön, varoitti tätä usein: ”Minä hakkautan päänne poikki!” Hän ei tiennyt, että tämä sisar käytti hänen välineitään valmistaessaan kirjallisuusyllätyksiä leirikonventtiin. Hän puhui monta kertaa tuolle päällikölle Jehovan päätöksistä, ja hän tulikin vähä vähältä ystävällisemmäksi. Tällaisen pelottoman saarnaamisen ja lähimmäisenrakkauden ansiosta syntyi tässä jalopeurojen luolassa usein usko. Siellä täällä, useissa leireissä, SS-vartijat luopuivat natsivalastaan ja julistivat uskovansa Jehovaan. Näistä ”Sauluksista”, vainoojistamme, tuli ”Paavaleita”, vankitovereitamme! Poliittisten vankienkin joukosta tuli monista miehistä ja naisista Jehovan todistajia. Vesitynnyrikin saattoi palvella kastealtaana.
Meidän uskomme Jehovaan ei tuottanut koskaan pettymystä. Se, mitä Björn Hallström, tunnettu ruotsalainen sanomalehtimies, myöhemmin kertoi, piti veljistämme paikkansa koko natsien inkvisition ajan: ”Heitä kohdeltiin pahemmin kuin mitään toista ryhmää, mutta he selviytyivät kaikesta uskossaan Jumalaan paremmin kuin ketkään toiset.”
Gestapon onnistui pyydystää leirien ulkopuolella ainoastaan puolet todistajista samanaikaisesti. Kun noin 10 000 meistä oli vankilassa, niin yhtä monta tuhatta kertoi jatkuvasti Jehovan valtakunnan hyvää uutista. He pitivät salaisia kokouksia yöllä tai metsissä. Hautajaisetkin tarjosivat kallisarvoisia kristillisen yhdessäolon hetkiä.
KÄSIKIRJOITUS SEINÄLLÄ
Rangaistukseksi ”kapinan johtajana” olemisesta kuusitoista meistä sai 25 lyöntiä kukin teräskepillä, mitä seurasi erillinen aresti. Lopulta he veivät meidät Alderneyn kalliosaarelle Ranskan ja Englannin rannikon väliin ns. SS-rakennusprikaatina. Vaikka meidän oli kestettävä monia vaikeuksia vangitsijaimme määräyksestä, niin oli myöskin tilaisuuksia varjella vankitovereitamme vaaroilta ja kärsimyksiltä. Tapahtui sitten, että Hitlerin tähti alkoi laskea hänen sotajoukkojensa pysähtyessä Stalingradissa. Natsit alkoivat ymmärtää käsikirjoitusta seinällä.
Eräänä tähtikirkkaana kesäkuun yönä vuonna 1944 me seisoimme satamassa ja katselimme liittolaisten maihinnousua. Sitten meidät vietiin vanhoissa laivoissa St. Maloon ja sen jälkeen junalla – 60 henkeä kussakin tavaravaunussa – Ranskan, Belgian ja Hollannin läpi takaisin Saksaan. Suunnitelma, että useita laivoja upotettaisiin Kielin lahteen meidän ollessamme niissä raukesi, kun siirtämisemme Itävaltaan viivästyi. Toukokuun 5. päivänä 1945 panssarijoukot vihdoin vapauttivat meidät.
Samoihin aikoihin aukaisi liittolaisjoukkojen lisääntyvä painostus monien keskitysleirien portit, ja niistä virtasi tuhansia luuta ja nahkaa olevia vankeja pommitettuun maahan. Heidän oli marssittava vartioituina SS:n ampuessa ne, jotka olivat liian heikkoja kävelemään, tai ne, joiden havaittiin ryöstävän ruokaa tienvarsilta. Kuolleita oli paljon. Jehovan todistajat auttoivat toisiaan eteenpäin. He saarnasivat usein kyläläisille, jotka ilmaisivat arvostuksensa jakelemalla ruokaansa, mikä sekin oli eräs Jehovan huolenpito. Pian kävivät erään todistajan sanat perikuvallisiksi: ”Nyt minä olen vapaa. Olen kiitollinen Isälle ja Johtajallemme Jeesukselle Kristukselle siitä, että voin jatkaa Hänen nimensä ylistämistä.”
Inkvisitio oli epäonnistunut.
JÄLLEENRAKENTAMINEN
Jehovan henki elvytti meidät toimimaan. Useat meistä eivät suunnitelleet palaavansa kotiin, vaikka meillä se olikin. Ensimmäisenä huolenamme oli Seuran omaisuus Magdeburgissa. Me löysimme sen muutettuna venäläisten hotelliksi. Neuvostoliiton upseereitten saaminen ymmärtämään, keitä Jehovan todistajat ovat, osoittautui hermojarepiväksi hommaksi. Työmme itäisellä vyöhykkeellä olisi tuskin koskaan alkanut, jollemme olisi painottaneet päivän toisensa jälkeen, että järjestömme päämaja Saksassa oli ollut Magdeburgissa ja suunnitelmamme oli edelleen johtaa työtä kaikilla neljällä miehitysalueella siitä toimistosta. He myöntyivät lopulta, ja työ alkoi kommunistivyöhykkeellä samoin kuin muuallakin.
Saksan seurakunnat oli pian järjestetty uudelleen. Me saarnasimme alussa käyttäen pääasiassa vain Raamattua ja yhtä traktaattia, mutta me saatoimme ainakin kokoontua yhteen vapaudessa ja auttaa toisiamme. Noissa kohta sodan jälkeen pidetyissä kokouksissa kaatuivat veljemme ja sisaremme toisinaan istuimiltaan nälän ja heikkouden tähden. Amerikan Jehovan todistajilta tuli CARE-laatikoita ja amerikkalaisilta ja sveitsiläisiltä veljiltämme tuli myös suuria vaatelähetyksiä. Tätä arvostettiin suuresti, ja se koitui suurenmoiseksi avuksi.
Pian 9 000 meistä saapui konventtiin Nürnbergiin vuonna 1946. Magdeburgissakin oli konventti 6 000:n ollessa läsnä. Olisi vaikea jäljitellä venäläisten kasvonilmeitä ja eleitä, kun he kuulivat meidän laulavan ja näkivät satojen kulkevan kastepaikalle. Kaikenlainen kokoontuminen kaduille oli tietysti ankarasti kielletty, mutta kun selitimme kasteen, niin he eivät häirinneet. Tämä vapaus Itä-Saksan uuden totalitaarisen hallinnon alaisuudessa ei kestänyt paljoakaan kauemmin.
Seuran presidentti, veli Knorr, tuli Saksaan vuonna 1947. Vuokrasopimus rakennuksesta ja maasta Wiesbadenissa allekirjoitettiin, ja siellä on nyt meidän laajennettu Beetel-kotimme. Täällä Länsi-Saksassa me olemme iloinneet nähdessämme sodan loppuessa olleitten muutamien tuhansien todistajien lisääntyvän, kunnes heitä on nykyään 68 000 innokasta ja onnellista Jehovan uuden maailman uutisen julistajaa. Sydämeni on tulvillaan iloa ja kiitollisuutta Jehovaa kohtaan sen tähden, että hän on saattanut tämän aikaan. Arvostan myös niitä onnellisia viikkoja, mitkä olen viettänyt vuosina 1950, 1953 ja 1958 suurissa kansainvälisissä konventeissa New Yorkissa. Jehova on varannut myös muita konventteja meille täällä Saksassa, kuten vuonna 1955, jolloin 125 000 tuli Nürnbergiin ja Berliiniin. Kuinka paljon Jumalan palvelijat voivatkaan tehdä ja nähdä muutamassa vuodessa!
VAPAUTUS ON VARMA
Kun kommunistit olivat vankitovereina natsien keskitysleireissä, niin he uhkasivat usein: ”Jos me saamme joskus vallan, niin me hirtämme teidät, te taivaskoomikot!” Totalitaarinen inkvisitio elvytettiin uudelleen vuonna 1950 kommunistisessa Itä-Saksassa Jehovan todistajille annetulla kiellolla. Magdeburgin toimisto takavarikoitiin jälleen. Ja taas ovat veljemme ottaneet vastaan haasteen uskoen Jehovan vapautuskykyyn.
Voitteko ymmärtää, miksi ajatukseni tunkeutuvat usein Saksan jakavan ”esiripun” läpi ja tavoittavat ne todistajat, jotka kärsivät vuosikausia natsien leireissä ja jotka nyt kestävät kommunistien vankiloissa? Tätä nykyä on Itä-Saksassa 407 vangittua uskollista todistajaa. Ajattelen 70-vuotiaita veljiä, kuten veli X:ää ja veli Y:tä sekä muita vain hivenen nuorempia, sellaisia kuin veli Z:aa, veli A:ta ja veli B:tä, joista kukin on viettänyt lähes kaksikymmentä vuotta Jumalan julmien vihollisten käsissä uskollisuutensa tähden Jehovaa kohtaan.
Sieltä vuotavat raportit ovat rohkeita ja täynnä luottamusta. Sikäläiset veljemme pysyvät lujina ja säilyttävät Valtakunnan toivon aina silmäinsä edessä sekä lähimmäistensä silmien edessä. He todistavat siten joka päivä, että Jehova hallitsee Kuninkaansa Kristuksen välityksellä vihollistensa keskellä. Totalitaariset inkvisiittorit voivat vangita ja kiusata Jehovan kansaa, jos hän sallii sen todistukseksi, mutta mikään ei voi vangita Jehovan henkeä!
Älkööt totalitaarisen inkvisition ja sortajiensa alaisuudessa olevat kristityt unohtako koskaan, että Jehova oli alituisesti todistajiensa mukana natsi-inkvisition aikana. Hän ravitsi ja lohdutti heitä, kun he huusivat nääntymyksestä. Hän elvytti ja virkisti heitä, kun he uupuivat. Hän antoi vakuutuksen vapautuksesta ylösnousemuksessa niille, jotka olivat uskollisia kuolemaan asti. Ja Hän heitti aikanaan selko selälleen portit ja vapautti kansansa!
Vapautus Jumalaan kohdistuvan uskon avulla on varma. Hänen vanhurskas uusi maailmansa on ovella! Jehovan todistajat laulavat jo: ”Kiitos olkoon Jumalan, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta!” – 1. Kor. 15:57.