Tuomari Jefta ja hänen lupauksensa

JEFTA oli sekä kenraali että tuomari. Hän eli sen ajan jälkipuoliskolla, jolloin tuomarit hallitsivat muinaista Israelia. Sen lupauksen takia, jonka hän antoi ja joka koski hänen tyttärensä elämänuraa, hänestä ja hänen tyttärestään on tullut kirjailijain, runoilijain ja säveltäjäin mieliaihe. Yli 300 runoa, näytelmää ja romaania on kirjoitettu hänestä ja hänen tyttärestään 16. vuosisadalta aina tälle vuosikymmenelle asti. Sävellyksiä on tehty yli 170, joukossa 100 oratoriota, mm. yksi Händelin säveltämä.

Kuten monista muistakin raamatullisista aiheista, tuomari Jeftasta ja hänen lupauksestaan ja siitä, mitä tapahtui hänen tyttärelleen, on hyvin erilaisia mielipiteitä. Oikea käsitys osoittautuu sekä valistavaksi että uskoa vahvistavaksi.

Jefta eli aikana, jolloin israelilaiset olivat jälleen langenneet pois Jehova Jumalan puhtaasta palvonnasta ja jolloin hän oli sallinut heidän vihollistensa, tällä kertaa ammonilaisten, sortaa heitä kahdeksantoista vuotta. Samoin kuin tuomari Gideon Jeftakin tunnettiin ”sotaurhona”. Hänen isällään oli kunniallinen nimi Gilead, mutta hänen äitinsä oli ollut portto. Gilead oli ilmeisesti nainut tämän porton hänen tullessaan raskaaksi ja tehnyt hänestä siten laillisen vaimonsa. Jefta olisi muuten ollut äpäräpoika, eikä hänen olisi sellaisena sallittu päästä Israelin seurakuntaan puhumattakaan hänen tulostaan tuomariksi. – Tuom. 11:1; 5. Moos. 23:2.

Jeftan isällä Gileadilla oli toinenkin vaimo, joka oli synnyttänyt hänelle joukon poikia. Nämä ottivat ajaakseen Jeftan pois epäilemättä isänsä kuoleman jälkeen ja mitä todennäköisimmin estääkseen Jeftan saamasta esikoisen kaksinkertaista perintöä. Mutta heidän puolustelunsa oli: ”Sinä olet toisen naisen poika.” – Tuom. 11:2.

”Niin Jefta lähti pakoon veljiänsä ja asettui Toobin maahan”, joka oli Israelin alueen toisella puolella. Siellä joukko ”tyhjäntoimittajia” liittyi häneen samoin kuin vuosia myöhemmin ”ahdingossa olevaa . . . väkeä” liittyi Daavidiin, kun tämä pakeni kuningas Saulin vihaa. – Tuom. 11:3; 1. Sam. 22:2.

Juuri vähän ennen tätä näyttävät ammonilaiset jälleen hyökänneen Gileadin maahan, koska se oli Jordan-virran itäisellä puolella olevaa hedelmällistä aluetta. Gileadin ruhtinaat ja kansa olivat julistaneet: ”Kuka on se mies, joka alkaa taistelun ammonilaisia vastaan? Hän on oleva kaikkien Gileadin asukasten päämies.” (Tuom. 10:18) Ilmeisestikään ei ketään ollut saatavissa tai kukaan ei tarjoutunut vapaaehtoisesti. Mutta kun ammonilaiset alkoivat hyökätä israelilaisten kimppuun ja tilanne kävi toivottomaksi, ”niin Gileadin vanhimmat lähtivät noutamaan Jeftaa Toobin maasta” ja sanoivat hänelle: ”Tule ja rupea meidän päälliköksemme, sotiaksemme ammonilaisia vastaan.” Kun Jefta epäröi sen takia, miten he olivat kohdelleet häntä, niin he lupasivat tehdä hänestä päämiehensä. – Tuom. 11:4–8.

JEFTASTA TULEE PÄÄMIES

Jeftan vastaus paljasti hänestä erään hienon piirteen, Jehovan ’tuntemisen kaikilla teillään’. (Sananl. 3:6) Niinpä hän vastasi: ”Jos . . . Herra [Jehova, Um] antaa [viholliset] minun valtaani, niin minä rupean teidän päämieheksenne.” Hän ei ajatellut saavansa voittoa ilman Jehovaa. Gileadin miehet eivät olleet maininneet Jehovaa aikaisemmissa lausunnoissaan, mutta kun he näkivät Jeftan aina ottavan huomioon Jehovan, he vastasivat: ”Herra [Jehova, Um] kuulee meidän välipuheemme; totisesti, me teemme kaiken, mitä sinä sanoit.” Suostuen Jefta palasi heidän mukanaan ja sitten ”lausui Herran edessä Mispassa kaiken, mitä oli puhunut”. – Tuom. 11:9–11.

Vaikka Jefta oli ”sotaurho”, niin hän ei palanut taisteluhalusta. Hän päinvastoin yritti ensin neuvotella rauhallisesta asiain järjestämisestä. Hän lähetti Ammonin kuninkaalle sanan kysyen, miksi tämä oli tullut taistelemaan Israelia vastaan. Ammonin kuningas vastasi, että tämä maa oli alkujaan kuulunut heille ja että Israel oli ottanut sen tullessaan Egyptistä. – Tuom. 11:12, 13.

Tuntien tarkoin kansansa historian Jefta muistutti Ammonin kuningasta siitä, että israelilaiset olivat ottaneet tämän maan amorilaisilta (eikä ammonilaisilta) ja vain siksi, että amorilaiset alkoivat hyökätä israelilaisten kimppuun ja että Jehova oli antanut kansalleen voiton ja tämän maan. Israel oli omistanut maan nyt 300 vuotta, ja samoin kuin Ammonin kuningas halusi omistaa sen maan, jonka hänen jumalansa Kemos antoi hänelle, niin Israelkin halusi omistaa maan, jonka Jehova antoi heille. Saattaen jälleen Jehovan kuvaan Jefta jatkoi: ”Minä en ole rikkonut sinua vastaan, mutta sinä teet pahasti minua kohtaan, kun ryhdyt sotimaan minua vastaan. Herra, joka on tuomari, tuomitkoon tänä päivänä israelilaisten ja ammonilaisten välillä.” – Tuom. 11:14–28.

Koska Jefta otti huomioon Jehovan kaikilla teillään, niin oli odotettavissa, että Jehova antoi hänelle henkensä, ja niin luemmekin: ”Silloin Herran henki tuli Jeftaan”, minkä jälkeen hän meni Gileadin ja Manassen alueen läpi täydentäen sotajoukkoaan ja lähettäen samalla kutsun efraimilaisille, että he tulisivat apuun. Jefta osoittaa jälleen olevansa sellainen, joka ’tuntee Jehovan kaikilla teillään’, sillä nyt hän ”teki lupauksen Herralle ja sanoi: ’Jos sinä annat ammonilaiset minun käsiini, niin tulkoon kuka tulkoonkin minua vastaan taloni ovesta, kun minä voittajana palaan ammonilaisten luota, hän on oleva Herran, ja minä uhraan hänet polttouhriksi’.” – Tuom. 11:29–31.

Tämän lupauksen tehtyään Jefta ja hänen sotajoukkonsa taistelivat ammonilaisia vastaan, ”ja Herra antoi heidät hänen käsiinsä”. Hän teki puhdasta jälkeä noista pakanahyökkääjistä valloittaen 20 kaupunkia ja tuhoten vihollisen tuottaen ”heille hyvin suuren tappion”. ”Niin täytyi ammonilaisten nöyrtyä.” – Tuom. 11:32, 33.

Mutta Jeftan taistelu ei ollut vielä ohi. Hänen voittonsa herätti Efraimin ylpeän ja voimakkaan sukukunnan kateuden, samoin kuin Gideonin voitto oli aikaisemmin tehnyt. Sen miehet uhkasivat nyt polttaa Jeftan talon hänen päänsä päältä, koska he syyttivät, ettei hän ollut kutsunut heitä auttamaan. Mutta he valehtelivat, niin kuin Jefta muistuttikin heitä, ja sitten hän jälleen antoi Jehovalle kunnian voitosta. ”Kun minä näin, ettette tulleet auttamaan minua, panin minä henkeni kämmenelleni ja lähdin ammonilaisia vastaan, ja Herra antoi heidät minun käsiini. Miksi te olette nyt lähteneet minua vastaan, sotimaan minua vastaan?” – Tuom. 12:1–3.

Kuljettuaan Jordanin yli sotiakseen Jeftaa vastaan efraimilaiset eivät jättäneet hänelle valinnan varaa, vaan hänen oli taisteltava heitä vastaan sellaisin seurauksin, että hän ja hänen miehensä perusteellisesti kukistivat efraimilaiset lyöden 42 000 miestä. Sen jälkeen Jefta palveli Israelia tuomarina kuusi vuotta, ja sitten hän kuoli ja hänet haudattiin Mispaan. – Tuom. 12:4–7.

JEFTAN LUPAUS

Kun Jefta aikaisemmin oli palannut voittajana taistelusta ammonilaisia vastaan kotiinsa Mispaan, niin kuka muu olisi ensiksi tullut häntä vastaan hänen omasta talostaan kuin hänen tyttärensä ”vaskirumpua lyöden ja karkeloiden”! Hänen kerrotaan olleen hänen ainoa lapsensa. Kun hänen isänsä näki hänet, niin hän huudahti: ”Voi tyttäreni, nyt sinä masennat minut maahan, . . . Sillä minä avasin suuni Herralle enkä voi sanaani peruuttaa.” – Tuom. 11:34, 35.

Velvollisuudentuntoisena hänen tyttärensä vastasi: ”Isäni, jos sinä avasit suusi Herralle, niin tee minulle, niinkuin suusi on puhunut, koska Herra on antanut sinun kostaa vihollisillesi.” Miten hän olikaan isänsä kaltainen! Hän pyysi vain kaksi kuukautta aikaa murehtiakseen neitsyyttään vuorilla ystävättäriensä kanssa, ja isä myönsi tämän hänelle, minkä jälkeen Jefta täytti häntä koskevan lupauksensa. – Tuom. 11:36–39.

Entä tämä lupaus? Miksi Jefta teki sen? Mitä hän tarkoitti sillä, ja uhrasiko hän kirjaimellisesti tyttärensä polttouhriksi? Vastaaminen ensin kysymykseen: millainen mies Jefta oli? auttaa meitä vastaamaan näihin kysymyksiin.

Monet kriitikot sanovat Jeftan lupausta hätäiseksi, jumalattomaksi, tyhmäksi, harkitsemattomaksi, ja he ajattelevat myös säännöllisesti, että hän uhrasi kirjaimellisesti tyttärensä polttouhriksi alttarilla. He ovat myös taipuvaisia kuvaamaan Jeftan karkeaksi ja tietämättömäksi mieheksi. Mutta he erehtyvät suuresti kaikessa tässä, kuten tulemme näkemään.

Huomattakoon ensiksikin, että sekä profeetta Samuel ja Heprealaiskirjeen kirjoittaja suovat Jeftalle kunniallisen maininnan muiden uskon sankarien joukossa. Jos hän olisi ollut tietämätön, karkea mies, joka täytti tyhmän lupauksen, häntä ei totisesti olisi mainittu näiden toisten mukana. – 1. Sam. 12:11; Hepr. 11:32.

Lisäksi olemme nähneet, kuinka hän jatkuvasti otti Jehovan huomioon. Tämä ominaisuus auttaa meitä ymmärtämään, miksi hän teki tämän lupauksen. Miksi? Epäilemättä siksi, että hän toivoi niin kovasti Jehovan asian voittavan, että oli halukas uhraamaan mitä hyvänsä sen tähden. Jehova oli tosiaan hänelle hyvin todellinen! Emmekö sitä paitsi lue ’Jehovan hengen tulleen Jeftaan’ vähää ennen kuin hän antoi tämän lupauksen? On sen tähden järkevää päätellä, että se mitä Jefta lupasi, oli täysin sopusoinnussa Jumalan pyhän hengen kanssa.

Siksi ei näytä olevan järkevää päätellä Jeftan aikoneen uhrata kirjaimellisesti polttouhriksi sitä, joka tulisi häntä vastaan. Sellainen menettely olisi ollut vastoin Jumalan lakia, joka koskee ihmiselämän pyhyyttä, ja koko Raamatussa ainoa tapaus, jossa Jumalan hyväksymä henkilö olisi todella uhrannut toisen ihmisen. Näyttää päinvastoin olevan järkevää päätellä, että Jeftan tarkoitus, jonka hän sitten täyttikin, oli, että tulipa kuka tahansa ulos kohtaamaan häntä, hänet piti pyhitettämän Jumalan palvelukseen, ja että hän käytti sanaa ”polttouhri” pelkästään kuvakielellä. – 1. Moos. 9:6.

Hän ei voinut ajatella minkään eläimen tulevan ulos häntä vastaan, niin kuin jotkut väittävät, sillä hän sanoi uhraavansa sen, joka ’tulisi häntä vastaan hänen talonsa ovesta’, eivätkä israelilaiset pitäneet eläimiä huoneissaan – eivät koiriakaan, joita ihmiset nykyään pitävät lemmikkeinään! Hänen mielessään on siis täytynyt olla joko joku palvelija tai sukulainen tai hänen ainoa lapsensakin, rakas tyttärensä. Mutta hinnasta riippumatta hän oli halukas maksamaan sen, jos Jehova vain soisi hänelle voiton!

Edelleen, sen sijaan että Jefta olisi ollut karkea ja tietämätön mies, voimme nähdä hänen menettelyistään ammonilaisten ja efraimilaisten kanssa hänen olleen järkevä mies, ei kiivas vaan sellainen, joka suhtautui tyynesti vaikeaan tilanteeseen. Ja lisäksi hän osoitti tuntevansa erittäin hyvin Israelin historian, minkä vuoksi hänen täytyi olla tarkoin perehtynyt myös Jumalan käskyihin, jotka kielsivät ketään uhraamasta jälkeläistään polttouhriksi. ”Älköön keskuudessasi olko ketään, joka panee poikansa tai tyttärensä kulkemaan tulen läpi.” – 5. Moos. 18:10; Jer. 7:31.

Edelleen puhuu jo hänen tyttärensä hyvin alistuva asenne kauniisti Jeftan puolesta. Tytär ei pitänyt lupausta tyhmänä eikä moittinut isäänsä sen tekemisestä. Mutta jos hänen edessään olisi ollut varma kuolema, niin olisiko hän halunnut murehtia vain neitsyyttään? Huomaamme myös näin ollen, että kun kertomus on esittänyt hänen isänsä toteuttaneen lupauksensa häneen nähden, se sanoo: ”Eikä hän miehestä tietänyt.” Olisiko se ollut häntä koskeva huomattava seikka, jos hän olisi ollut ainoa ihminen, jonka joku Jumalan palvelija olisi todella uhrannut polttouhriksi alttarilla? Selitys ei ole järkevä, jollemme ymmärrä hänen eläneen jatkuvasti mutta neitsyenä. – Tuom. 11:39.

Sanotaan myös: ”Ja tuli tavaksi Israelissa, että Israelin tyttäret joka vuosi menivät lauluin ylistämään gileadilaisen Jeftan tytärtä – neljän päivän ajaksi joka vuosi.” Olisivatko he voineet ylistää häntä, jos hän olisi kuollut? Sitä paitsi ei tästä järjestelystä sanota mitään missään muualla Raamatussa. Miksi ei? Epäilemättä siksi, että se kesti ainoastaan niin kauan kuin tytär eli, ja sitten lakkasi. – Tuom. 11:39, 40.

PROFEETALLINEN ESIKUVA

Tämä asian oikea ymmärtäminen saattaa Jeftan oikeaan valoon ja on yhtäpitävä häntä koskevan muun kertomuksen kanssa. Se soveltuu myös niihin tosiseikkoihin, jotka koskevat Jumalan kansaa meidän aikanamme, sillä se kuuluu osana kaikkeen, mikä on kirjoitettu meidän opetukseksemme. – 1. Kor. 10:11.

Samoin kuin on monien muidenkin Raamatussa kerrottujen muinaisten tapahtumien laita, me havaitsemme rinnakkaisuuksia omana aikanamme. Samoin kuin Jefta, niin Jumalan järjestökin, jota maan päällä edustavat Jeesuksen antautuneet ja voidellut seuraajat, on kypsä taistelija Jumalan asian puolesta, ja nämä palvelevat ”uskollisena ja ymmärtäväisenä palvelijana”. (Matt. 24:45–47) Kuten Jefta pyhitti parhaan, mitä hän omisti, Jumalan palvelukseen, näilläkin on ikään kuin tytärluokka, ”muiden lampaitten” ”suuri joukko”, jonka he ovat pyhittäneet Jehovan palvelukseen haluamatta mitään palkkaa itselleen vaan ainoastaan sitä, että se palvelisi Jehovaa niin kuin he itsekin tekevät. – Ilm. 7:9; Joh. 10:16.

Tässä on siis Jeftan ja hänen lupauksensa antama opetus kaikille Jehova Jumalan palvelijoille nykyään: ottakaa huomioon Jehova kaikilla teillänne, pankaa hänen asiansa voitto kaiken muun edelle, maksakaa, mitä olette luvanneet, ja pyhittäkää Jehovalle ja hänen asialleen kaikki hedelmät, jotka saatte hänen palveluksestaan!