Syvempää näkemystä uutisiin
Elämä ei mikään ’kemiallinen sattuma’
● Yhdysvalloissa ilmestyvän ”Science Digest” -lehden lokakuun numerossa julkaistiin kanadalaisen lukijan lähettämä kirje, joka käsitteli ns. ”elämän kehittymistä”. Kirjoittaja sanoi, että molekyylibiologian uusien havaintojen valossa ”sen todennäköisyys, että elämä alkoi sattumalta, on tulemassa aina vain etäisemmäksi, ellei mahdottomaksi”.
Asian valaisemiseksi hän mainitsee, että vaikka olettaisimme ”muinaisen” maapallon olleen muodostettu niin ihanteellisesti, että siellä olisi ollut runsaasti elintärkeitä aminohappoja ja että jokainen typpi- ja hiilimolekyyli maapallolla olisi ollut osa mutkikkaammasta molekyylistä, ja vaikka nämä molekyylit olisivat muodostaneet uusia yhdisteitä suurimmalla kemian tuntemalla nopeudella – niin, vaikka kaikki nämä edellytykset olisivat olleet olemassa, matemaattinen todennäköisyyslaskenta osoittaa, ettei ”yhtään tunnettua deoksiribonukleiinihappomolekyyliä (DNA:ta [elävien luomusten rakennusyksikköä]) olisi voinut muodostua sattumalta edes miljardien vuosien kuluessa, minkä ajan sen tavallisesti katsotaan kestäneen. Siihen eivät riittäisi edes ulkoavaruuden kaasu- tai pölypilvet, joiden massa on 20 kertaa auringon massaa suurempi. Ota myös huomioon, että eliöön ei riitä vain yksi yhdentyyppinen DNA-molekyyli, vaan siihen tarvitaan tuhansia biljoonia molekyylejä. Näiden molekyylien täytyy ilmeisesti olla samassa paikassa samaan aikaan.” Mikä sitten on hänen johtopäätöksensä? ”Elämän ja maapallon ulkopuolisen elämän kemiallinen kehittyminen ei ole tosi luonnontiedettä.”
Teot puhuvat toista kuin sanat
● ”Väkivalta ja vallankumous ja kolonialismi eivät ole missään muodossa kirkon evankelisen toiminnan menetelmiä.” Näin sanoi paavi Paavali VI puhuessaan piispain synodille, joka oli kokoontunut Roomaan käsittelemään ”evankeliointia nykymaailmassa”. Kuinka hyvin nuo sanat pitävät yhtä kirkon oman historian kanssa?
Kuten jesuiittojen viikkolehdessä ”America” (12.10.1974) mainittiin, ne ovat selvästi ristiriidassa vuodelta 1967 olevan Paavali VI:n oman ensyklikan (”Populorum Progressio” [”Kansojen kehitys”]) kanssa, jossa hän antoi ymmärtää ”vallankumouksellisen kapinan” olevan oikeutettu tilanteissa, ”missä pitkään jatkunut tyrannia on ilmeistä”. Latinalaisen Amerikan ja muiden alueitten vallankumoukselliset katolilaiset ovat pitäneet tätä lausuntoa hiljaisena hyväksymyksenä ponnisteluilleen kukistaa tyrannisoivina pidettyjä hallituksia. Oikaistiinko nyt ”erehtymättömänä” pidettyä ensyklikaa?
Satojen vuosien pituinen katolisen kirkon ”evankelisen toiminnan” historia puhuu kuitenkin huomattavimmalla tavalla toista kuin Paavali VI:n sanat. Sille on nimittäin hyvin tunnusomaista väkivalta sen verisissä ristiretkissä, inkvisitiossa ja joukkokasteissa, joissa syntyperäiset asukkaat joutuivat kuoleman eteen, jos he eivät hyväksyneet katolisen kirkon edustamaa kristillisyyttä. Kolonialismia kirkko käytti ilmeisesti saattaessaan valtansa alle laajoja alueita latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa.
”America”-lehdessä ollut kirjoitus herätti aiheellisesti kysymyksen, ”saattaisiko kirkko itse eräissä tilanteissa olla pikemminkin evankelioimisen eli Valtakunnan levittämisen esteenä kuin apuna”.
Sydänkirurgian ongelmia
● Raamatun maininnat ihmisen sydämestä osoittavat, että sillä on jokin osuus ihmisten vaikuttimissa, vaikka sen täsmällistä vaikutustapaa ei esitetäkään. On sen tähden kiinnostavaa lukea äskettäin julkaistu uutinen sydänkirurgien eteen tulleesta epätavallisesta ongelmasta.
Chicagolaisen ”Daily News” -lehden kirjoituksen mukaan kymmenen vuotta sitten, jolloin sydänkeuhkokone teki avoimet sydänleikkaukset helpommin suoritettaviksi, sairauskertomukset osoittivat, että ”monille potilaille kehittyi mielenterveydellisiä ongelmia sen jälkeen kun he olivat olleet” koneeseen kytkettyinä. ”He kokivat harha-aistimuksia ja ajoittain esiintyviä kausia, jolloin he tunsivat irtautuneensa todellisuudesta. Jotkut tulivat houraileviksi tai harhamielisiksi . . . Tuskaisuus, aistiharhat, ärtyisyys, välinpitämättömyys ja masennus olivat yleisiä.” Nykyisin 16–57 prosenttia potilaista, joille on tehty avoin sydänleikkaus, kärsii ”leikkauksen jälkeen mielenhäiriöstä”, vaikkakin tämä mielenhäiriö tavallisesti menee ohi.
Jokainen suuri leikkaus saattaa potilaan melkoisen rasituksen alaiseksi ja voi aiheuttaa jossain määrin mielen ja tunne-elämän häiriöitä. Mutta todisteet osoittavat, että tämä ongelma esiintyy huomattavasti useammin ja vaikeampana, kun kysymyksessä on ihmisen sydän. Yksi asia ainakin on varma: ajan kuluessa tosiasioihin perustuvan tiedon lisääntyminen tulee eri tavoin osoittamaan, että Raamattuun luottaminen ei ole koskaan turhaa.