Konventin osanottajia joilla on ”elävä toivo”
’ON ILO olla jälleen yhdessä, aterioida Jehovan pöydässä, nauttia mitä onnellisimmasta seurasta ja rohkaistua ”jatkamaan Herrassa päättäväisin sydämin”.’ (Apt. 11:23) Konventtiin tulleet olivat täysin yhtä mieltä näiden puheenjohtajan avauspuheen sanojen kanssa, jotka esitettiin ”Elävän toivon” konventeissa. Heidän läsnäolonsa oli ilmaus siitä.
Vaikka Yhdysvalloissa konventteja oli järjestetty useita, matkustaminen aiheutti siellä ongelman, koska polttoainetta ei ollut helposti saatavissa. Eräs todistaja kertoi: ”Täytin säiliön polttoaineella monta päivää ennen konventin alkua, kun havaitsin erään huoltoaseman olevan auki. Sitten jätin autoni seisomaan ja kävelin matkani siihen asti, kun oli aika lähteä konventtiin.” Toiset tekivät samanlaisia järjestelyjä ollakseen varmoja siitä, että heillä oli tarpeeksi polttoainetta päästäkseen valitsemaansa konventtikaupunkiin.
Oli kiitettävää, että äidit ponnistelivat ollakseen läsnä vauvojensa ja pikkulastensa kanssa. Kuinka kannustavaa olikaan nähdä heidän hellästi huolehtivan pienokaisistaan, samalla kun he pyrkivät hyötymään konventin ohjelmasta! Kokonaisten perheitten läsnäolo antoi hyvän todistuksen havainnoitsijoille ja osoitti, että toivolla on terveellinen vaikutus ihmisten elämään. Eräs nainen Portlandin kaupungista Mainesta sanoi: ”Minusta on erinomaista, että te tuotte lapset mukananne ja että aivan pienilläkin on rintamerkki ja siinä heidän nimensä. Olen katsellut joka aamu teidän menoanne konventtiin – se on kaunis näky.” Eräs postimies samassa kaupungissa pysähdytti todistajan ja hänen vaimonsa ja sanoi heille: ”Ihailen teitä tosiaan – te olette kaikki niin hyvin pukeutuneita, pikkulapsetkin.”
EI PETTÄVÄ TOIVO
Jotkut konventissa läsnä olleista vahvistivat, että heidän Jumalaan kohdistamansa toivo lepäsi lujalla perustalla. Ajatelkaamme esimerkiksi Robinia ja hänen kahta tytärtään Kimiä ja Karia. Kuultuaan heidän aikeestaan lähteä ”Elävän toivon” konventtiin aviomies, joka ei ole todistaja, sanoi: ”Minulla ei ole varaa kustantaa teille neljän päivän lomamatkaa.” Robin kertoo, mitä tapahtui:
”Ihmettelimme ja rukoilimme. Voisimmeko saada tarpeeksi mansikoita vaatimattomalta mansikkamaaltamme ja myydä ne saadaksemme riittävästi rahaa konventtikaupungissa oloa varten? Naapurimme ei ollut meille rohkaisuksi. Hänen mansikantaimensa olivat niin voimakkaan ja terveen näköisiä verrattuina meidän taimiimme. . . .
”Mutta me saimme niin paljon mansikoita, että ansaitsimme niistä riittävästi rahaa itseämme varten, ja kykenimme auttamaan myös kahta muuta todistajaa olemaan läsnä konventissa. Itse asiassa ihmisiä tuli joka puolelta katsomaan mansikantaimia, jotka tuottivat niin paljon mansikoita. Kun poimimme mansikoita, puhuimme koko ajan ostajille konventista ja siitä, millaista kannustusta saisimme siellä. Naapurimme ei voinut ymmärtää, kuinka meidän pienet taimemme tuottivat paljon enemmän mansikoita kuin hänen taimensa.
”Mutta tämä ratkaisi vain yhden ongelmistamme. Meillä ei ollut myöskään kulkuvälinettä konventtiin. Aikanaan rukouksiimme jälleen vastattiin. Tyttäreni Kari sai päästötodistuksen oppikoulusta viime vuonna. Eräänä päivänä hänen maalla asuva setänsä tuli käymään päättäjäislahja mukanaan – se oli auto.
”Niin kaikki esteet poistuivat ja pääsimme konventtiin, jossa tyttäreni Kim ja minä vertauskuvasimme antautumisemme kasteella.”
KESTÄVYYTTÄ TOIVOSTA
Toivon valtava voima oli erikoisen ilmeinen konventeissa läsnä olleitten vammaisten keskuudessa. Heidän joukossaan oli pyörätuolissa olevia, melkein avuttomia ja sellaisia, jotka olivat sekä sokeita että kuuroja, mutta kosketusmenetelmää käyttävät tulkit auttoivat heitä hyötymään ohjelmasta.
Esimerkiksi 55-vuotias Marvin on ollut monissa konventeissa vuosien mittaan. Hän sanoi arvostavasti: ”Voin olla läsnä vain siksi, että äitini panee minut kuntoon ja eräs huomaavainen, rakkaudellinen ja luotettava todistaja tekee raskaan työn nostaessaan minut pyörätuoliin ja pois siitä. Aivovaurion uhrina olen ollut pyörätuolissa menneet yhdeksän vuotta. Olen ollut 32 vuotta Jehovan todistaja, ja minulla on ollut etu ja ilo olla läsnä monissa konventeissa – kansainvälisissä, piiri- ja kierroskonventeissa. Olen oppinut jotakin uutta ja erilaista joka konventissa. Niissä esitetyn hyvän opetuksen ja neuvonnan ansiosta ihmisestä tulee parempi Jehovan palvelija. Ei tietenkään tule myöskään unohtaa sitä, mikä ilo ja nautinto on nähdä vanhoja rakkaita ystäviä ja tutustua uusiin. Odotan iloiten sitä päivää, jolloin ’rampa hyppii niinkuin peura ja mykän kieli riemuun ratkeaa’.” – Jes. 35:6.
Wayne, eräs toinen todistaja, on ollut halvaantuneena syntymästään asti. Mutta hänkin oli läsnä yhdessä ”Elävän toivon” konventeista. Perhe omistaa asuntoauton, johon on vedetty johdot, niin että hän voi kuunnella siellä konventin ohjelmaa vuoteellaan. Äiti kertoi, miten hänen poikansa sai Jumalan antaman toivon:
”Poikani Wayne vaurioitui instrumenteista syntymänsä aikana. Se aiheutti hänelle spastisen halvauksen, joka on yksi aivovaurion muoto. Kun hän alkoi kasvaa, minulle sanottiin, että hän olisi oppimiskykyinen mutta runsas kertaus olisi tarpeen.
”Otin Waynen mukaani kertoessani Raamatun totuutta ovelta ovelle ja kannoin häntä sylissäni monta vuotta, kunnes hän tuli niin painavaksi, etten enää jaksanut. Hyvin nuoresta asti hän ilmaisi rakkautta totuutta kohtaan, ja hänen oppimansa asiat näyttivät tavoittavan hänen sydämensä. Hänellä oli niin kova tiedonjano, että hän tavasi minulle sanoja ja kysyi, kuinka ne lausutaan. Joskus hän pyysi minua toistamaan sanan useita kertoja, kunnes hän voi muistaa sen ja ymmärtää sen merkityksen. Vuonna 1960 Wayne kastettiin 19-vuotiaana.
”Hän ei kykene käymään henkilökohtaisesti kokouksissa valtakunnansalissa, koska hänen täytyy olla sairaalavuoteessaan kotona. Mutta meillä on suljetun piirin televisio, ja hän voi nähdä, mitä salissa tapahtuu. Meiltä on myös suora puhelinyhteys saliin, niin että hän voi osallistua säännöllisesti kokouksiin. Yli kaksi vuotta Wayne on palvellut vuoteestaan käsin vanhimpana seurakunnassa. Hän johtaa parhaillaan viittä raamatuntutkistelua henkilöille, jotka tulevat hänen asuntoautoonsa, ja yhteen aikaan hän johti yhtätoista tutkistelua.”
Wayne itse esitti seuraavat ajatukset: ’Olen varma siitä, että jos voi hankkia tietoa, niin Jehova avaa mahdollisuuden esittää sitä toisille ja palvella häntä. Vaikka ei voisi edes puhua eikä kuulla, ihmisen onnellisuus, usko ja kestävyys voivat auttaa toisia ihmisiä, ja se on todistusta.’
Kaikki eräässä raamatullisessa näytelmässä esiintyneet henkilöt kävivät näytelmäasuihin pukeutuneina tervehtimässä Waynea konventin aikana. He lähtivät hänen luotaan suuresti rohkaistuneina tavattuaan niin merkittävän esimerkin uskosta ja toivosta.
HE SAIVAT TOIVON
Monet ”Elävän toivon” konventeissa läsnä olleet olivat oppineet ymmärtämään, kuinka murheellinen heidän tilansa oli ennen totuuden täsmällisen tuntemuksen hankkimista. Joissakin tapauksissa he olivat kaivanneet totuutta, mutta löytäneet sen vasta elämänsä ehtoopuolella.
Yksi heistä on 77-vuotias Chris, joka kastettiin Billingsin konventissa Montanassa Yhdysvalloissa. Hän sanoi: ”Vuonna 1934 hylkäsin katolisen kirkon ja aloin etsiä totuutta.” Sitten hän kulki kirkosta kirkkoon ja käytti tuhansia dollareita matkustaakseen moniin paikkoihin Yhdysvalloissa. Monta kertaa hän luuli löytäneensä totuuden. Mutta sitten aina vaikutti siltä, ettei se ’ollut ihan riittävä’, ja niin totuuden etsintä jatkui. Hän sanoo: ”Lopulta liityin erääseen ’televisiouskontoon’ ja lähetin sille suuria rahasummia ja tein kampanjamatkoja eri osiin maailmaa. Kun sain eräältä ’televisiosaarnaajalta’ kirjeen, jossa ilmoitettiin, että maksettavakseni lankeava summa oli kohonnut 295 dollariin kuussa, tajusin, ettei tämä voinut olla totuus; se oli suoranaista rosvousta. ’Näpit irti’, päätin, mutta en voinut karistaa häntä kannoiltani. Kirjeitä tuli jatkuvasti, ja niissä yritettiin kerjätä suosiotani ja rahaani.
”Koska olin jo iäkäskin, päätin lakata etsimästä totuutta ja pysyä kotona maatilalla. Sitten eräs Jehovan todistaja teki kotikäyntejä syrjäisellä alueellamme ja alkoi puhua vävyni kanssa, joka myös asui ja työskenteli maatilallani. Hän ei ollut kiinnostunut, mutta se, mitä todistaja sanoi Valtakunnasta, oli minusta järkevää. Niinpä pyysin häntä tulemaan takaisin puhumaan asiasta lisää kanssani.”
Mikä oli seuraus? Aloitettiin raamatuntutkistelu. Chris sanoo lopuksi: ”Totuuden oppiminen Raamatusta on antanut minulle todellisen tulevaisuudentoivon.”
Eräs kuuro todistaja, joka lain mukaan katsotaan myös sokeaksi, esitti hyvin selvästi, kuinka Raamatun sanoma on antanut hänelle toivon ja todellisen tarkoituksen elämässä. Hän sanoi:
”Olen koko elämäni ajan ollut päättäväinen sen suhteen, etten anna vammautuneisuuteni tulla esteeksi runsassisältöisen ja onnellisen elämän viettämiselle. Olin oppikoulussa juoksujoukkueessa, minulla oli ensimmäinen sija sokeitten keilaliigassa ja sain lopulta palkinnon huomattavasta saavutuksesta vammaisena. Kaikki tämä teki minut ylpeäksi ja itsevarmaksi, mutta ei onnelliseksi. Minusta tuli ensimmäinen vammainen, jonka Polaroid otti palvelukseensa, ja minulla oli vastuullinen asema. Naisten houkuttelemiseksi ostin suuren talon ja veneen. Mutta ei aineellinen omaisuus eikä moraalittomuus tuottanut mitään tyydytyksen tunnetta. Minulla ei ollut mitään tavoitteita elämässä, ei tulevaisuutta. Katolilaisena pyrin saavuttamaan taivaallisen elämän noudattamalla omantunnontarkasti rituaaleja. Mutta Jumalan lakien ja minun elämäntapani välistä yhteyttä ei koskaan selitetty. Nämä pettymykset tekivät minusta epäilijän.
”Eräs Jehovan todistaja tapasi minut tässä tilassa. Hän tuli takaisin seuraavalla viikolla mukanaan todistaja, joka osasi viittomakieltä. Pystyin keskustelemaan hänen kanssaan pitämällä kiinni hänen kädestään, kun hän teki viittomamerkkejä. Sanoin melkein joka lauseeseen: ’Mikä sen todistaa?’ Sain aina Raamatusta vastauksen.
”Aluksi en oikeastaan ollut kiinnostunut Raamatusta, vaan halusin koetella Jehovan todistajia ja odotin heidän olevan samanlaisia kuin muiden uskontojen jäsenet. Odotin päivää, jona minulle esitettäisiin lasku raamattutunneista, mutta sitä päivää ei koskaan tullut. Pyysin heitä tekemään pieniä palveluksia minulle, en siksi etten olisi voinut tehdä niitä itse vaan nähdäkseni, haluaisivatko he tehdä jotain muutakin kuin tutkia Raamattua kanssani. Jehovan todistajien kokouksissa lähestyin läsnä olevia haistellen heidän hengitystään saadakseni selville, oliko siinä alkoholin tai tupakan hajua. Kutsuin kuuron todistajan grillijuhliin pihalleni ja jälkeenpäin tarkistin, oliko kodistani viety mitään. Lopulta tulin huomaamaan, että nämä ihmiset olivat erilaisia ja että heidän sanomansa oli totuus.
”Kuinka kiitollinen olenkaan Jehovalle siitä, että hän on antanut minulle aikaa kehittää hyvän sydämen ja suonut minulle todellisen tulevaisuudentoivon! On ilo osallistua säännöllisesti ’hyvän uutisen’ saarnaamiseen toisille, ei ainoastaan alueemme kuuroille, vaan myös ovelta ovelle. Odotan iloiten aikaa, jolloin voin kuulla ja nähdä. Uskon ehdottomasti Jumalan lupauksiin, sillä hän ei voi valehdella.” – Hepr. 6:17, 18.
HE KÄYTTIVÄT AIKAA TOIVOSTAAN KERTOMISEEN
Konventin perjantaiaamuna monet todistajat käyttivät hyväkseen tilaisuutta kertoa toivostaan konventtikaupunkien asukkaille. Tiedotusvälineet ilmaisivat melkoista kiinnostusta tätä julkista todistamista kohtaan. Jotkut lehtimiehet jopa lähtivät todistajien mukaan tähän toimintaan havainnoitsijoina.
Providencessa Rhode Islandissa Yhdysvalloissa eräs sanomalehtireportteri kuuli 72-vuotiaan naisen sanovan todistajalle: ”Olin niin raivoissani tänä aamuna, että halusin lähteä Washingtoniin ja räjäyttää sen.” Kun todistaja oli kiinnittänyt hänen huomionsa siihen, mikä on Raamatun ratkaisu maailman ongelmiin, hän sanoi: ”Taidatte olla oikeassa. Ehkä teillä on oikea asenne, kun ajattelette myönteisesti. Tiedättekö mitä? Tunnen jo olevani paljon paremmalla tuulella. En tunne enää haluavani räjäyttää Washingtonia.”
”Elävän toivon” konventtisarja on tosiaan osoittautunut siunaukseksi kaikille läsnä olleille sekä monille muille ihmisille, joille vietiin Raamatun sanomaa konventtikaupungeissa. Jos kuulut niihin, jotka etsivät valoisaa tulevaisuudentoivoa, kehotamme sinua puhumaan Jehovan todistajien kanssa, kun heitä ensi kerran tulee paikkakunnallesi. Miksi et ottaisi itse selvää siitä, kuinka voimakas Jumalan antama toivo voi olla elämässäsi?
”Minä iloitsin, kun minulle sanottiin: ’Menkäämme Herran huoneeseen’.” – Ps. 122:1.
[Kuva s. 5]
Syntymästään saakka halvaantuneena ollut Wayne Patrick, joka nyt on kristitty vanhin, kuunteli ”Elävän toivon” ohjelmaa vuoteessaan
[Kuva s. 6]
Viiden sukupolven edustajat tästä suvusta nauttivat konventista San Antoniossa Texasissa
[Kuva s. 7]
John C. Booth Brooklynin Beetelistä tutkii konventtijulkaisua kolmen nuoren todistajan kanssa