Huomattavia esimerkkejä nykyisestä vallan väärinkäytöstä
MOOSEKSEN välityksellä annetussa laissa Luoja tuomitsi jyrkästi tuomarien ottamat lahjukset. (2. Mooseksen kirja 23:8; 5. Mooseksen kirja 10:17; 16:19) Voimme havaita, miten viisaita nämä ohjeet olivat, kun tarkastelemme joitakin nykyisiä tapauksia, joissa viranomaiset ovat käyttäneet valtaa väärin.
Yksi tapaus koskee tuomari Martin T. Mantonia. Vuonna 1918 hän yritti ehkäistä siihen aikaan raamatuntutkijoiksi kutsuttujen Jehovan todistajien ponnistelut saada J. F. Rutherford ja hänen seitsemän työtoveriaan vapaiksi takuuta vastaan. Näitä kahdeksaa kristittyä sananpalvelijaa syytettiin sekaantumisesta sotaponnisteluihin, ja heidät lähetettiin liittovaltion kuritushuoneeseen Atlantaan Georgiaan. Heidän tapaustaan käsitellyt muutoksenhakutuomioistuin koostui kolmesta tuomarista, joihin kuului myös Manton. Manton vastusti, mutta kaksi muuta tuomaria suostuivat muutokseen, ja niin väärä tuomio kumottiin.
Millainen tuomari tämä Manton oli? Lehdistö sanoi häntä ”merkittävimmäksi juridiseksi viranomaiseksi [Yhdysvalloissa] heti korkeimman oikeuden yhdeksän tuomarin jälkeen”. Hän oli myös Amerikan huomattavimpia maallikoita, ja paavi teki hänestä ”Pyhän Gregorius Suuren ritarikunnan jäsenen”. Mantonin romahdus tuli, kun hänet todettiin syylliseksi ja tuomittiin kahdeksi vuodeksi vankilaan ja 10 000 dollarin sakkoihin. Mistä syystä? Siitä, että hän oli myynyt oikeudenpäätöksiä. Lisäksi hän vielä rohkeni kiristää niitä, jotka esiintyivät oikeudessa hänen edessään, ja uhkasi tehdä päätöksen heitä vastaan, elleivät he maksaisi hänelle suurta rahasummaa. New York Times -sanomalehti sanoi hänestä: ”Kiristys alkoi liittovaltion tuomioistuimesta.” Todellista tuomiovallan väärinkäyttöä!
Vuosia myöhemmin paljastui toinen kuuluisa tapaus. Tällä kertaa kyseessä oli Spiro Agnew, joka toimi Yhdysvaltojen varapresidenttinä vuosina 1969–1973. Häntä syytettiin tuhansien dollarien petkuttamisesta valtiolta, joten hän erosi virastaan. Vielä vuonna 1983 hän maksoi Marylandin osavaltiolle yli 250 000 dollaria, koska hän oli ottanut lahjuksia.
Sitten oli Richard M. Nixon, joka oli valinnut Agnewin varapresidentiksi. Yhdysvaltojen senaatin Watergate-valiokunta ehdotti, että Nixon asetettaisiin syytteeseen kolmesta syytekohdasta: että hän oli käyttänyt väärin presidentinvaltaansa, että hän oli ollut oikeuden esteenä ja että hän ei ollut noudattanut oikeuden antamia haasteita. Todennäköisesti tiedät, että hän erosi presidentinvirasta 9. elokuuta 1974, jolloin hänen presidenttikaudestaan oli vielä jäljellä kaksi ja puoli vuotta.
Tällainen vallan väärinkäyttö on maailmanlaajuista. Esimerkiksi Kanadassa ilmestyvä aikakauslehti Maclean’s (15.7.1985) kertoi ”rajuista seksijuhlista parlamenttitalolla – – ja laittomista maksuista”. Se kertoi, että eräissä juhlissa muuan jo ikääntynyt hallituksen virkamies sanoi 30-vuotiaalle naiselle: ”Jollet riisu vaatteitasi, et saa työpaikkaa.”
Samoihin aikoihin eräs kansainvälinen uutislehti julkaisi kirjoituksen ”Korruptio hidastaa Kiinan täyskäännöstä”. Siinä todettiin: ”Virallinen lehdistö on viime aikoina käytännöllisesti katsoen joka päivä julkaissut selostuksia taloudellisesta kieroilusta, jossa on toisinaan ollut mukana korkea-arvoisia virkamiehiä.”
New Zealand Herald -sanomalehti julkaisi hiljattain otsikon ”Korruption kirous on suuri uhka ’onnenmaassa’” alla erään eläkkeelle jääneen tuomarin mielipiteen: ”Australia on 1980-luvun puolivälissä rikas, itsevarma ja turmeltunut.” Artikkelissa mainittiin, että maassa on ”oikeusjärjestelmä, joka kuluneena vuonna on nähnyt erään korkeimman oikeuden tuomarin pantavan vankilaan ja jota horjuttavat lähes päivittäin levottomuutta herättävät todisteet lahjuksia ottavista poliiseista”.
On selvää, että kaikki tällaiset vallan väärinkäyttäjät jättävät huomiotta Kristuksen lausuman periaatteen: ”Ei ole mitään peitettyä, mikä ei tule paljastetuksi, eikä salaista, mikä ei tule tunnetuksi.” – Matteus 10:26.