Miten voitin voimakkaan kunnianhimoni
Kertonut Waikato Gray
SYNNYIN 2. joulukuuta 1928, ja tuohon tapahtumaan liittyi oma huomattava erikoispiirteensä. Synnyin nimittäin perätilassa, minkä vuoksi minä ja äitini olimme vähällä menettää henkemme. Tämän takia jalkani olivat vääntyneet. Onneksi isotätini tuli avukseni ja vähitellen suoristi ne. Hänen apunsa osoittautuikin erittäin tarpeelliseksi sitä elämää ajatellen, jota viettäisin maorina Uudessa-Seelannissa.
Isäni Clark Gray kuului maorien ngati-tuwharetoa-heimoon ja äitini Hore Teree ngati-kahungunu-heimoon. Vanhan maorilaisen sukupuun mukaan olin syntynyt hyvään sukuun, sillä olin polveutunut kahdesta hyvin kunnianhimoisesta heimopäälliköstä. Kunnianhimosta tuli myös minun elämäni vallitseva voima.
Köyhyydestä pääseminen
Olin perheen kahdeksasta lapsesta kolmanneksi vanhin. Siihen aikaan vallitsi suuri lamakausi, ja vanhempani olivat hyvin köyhiä. Me kaikki kymmenen asuimme vain kaksi huonetta käsittäneessä talossa Bay View’ssä lähellä Napiertä Uuden-Seelannin Pohjoissaarella. Muistan selvästi, että päivittäisiin askareisiin kuului polttopuiden kerääminen rannalta ja veden kantaminen 15 litran peltikannussa naapurin kaivolta kotiin. Kesät ja talvet me kävelimme paljain jaloin kahdeksan kilometrin matkan kouluun.
Tällainen köyhyys ruokki kunnianhimoani luoda itselleni parempi tulevaisuus: hankkia kunnollinen koulutus ja tulla joksikin. Uran luominen oli aika aloittaa koulussa. Kouluopintojeni ohella kunnostauduin myös urheilussa ja varsinkin rugby-jalkapallossa. Peruskoulun yläasteella minusta tuli paras pikajuoksija, ja pian minut otettiin rugby-joukkueen jäseneksi. Maineeni hyvänä rugbynpelaajana levisi koulujoukkueissa kautta koko Pohjoissaaren.
Koulun jälkeen menin opettajaseminaariin Wellingtoniin ja opiskelin myös vuoden Victorian yliopistossa ennen kuin ryhdyin opettajaksi Manutahin piirikunnan peruskoulun yläasteella. Ollessani siellä minut valittiin pelaamaan pelkästään maoreista muodostetussa rugby-joukkueessa. Monien maorien suuri haave on päästä pelaamaan Uuden-Seelannin kansallisessa rugby-joukkueessa. Minulla oli todella suuri kunnia olla mukana näissä otteluissa.
Olin saavuttanut kunnianhimoiset tavoitteeni. Olin maoriopettaja, ja olin siinä asemassa saanut tunnustusta sekä akateemisella että urheilun alalla. Köyhyys oli väistynyt – elin todellakin aivan erilaista elämää kuin silloin 1930-luvulla köyhänä maoripoikana!
Tiedätkö mikä on Jumalan nimi?
Opiskellessani seminaarissa jouduin tarkastelemaan lähemmin uskontoja. Minut oli kasvatettu anglikaaniksi. Itse asiassa jumalanpalveluksia pidettiin yhteen aikaan meidän kodissamme. Kun isäni kuoli, jouduin tosi kovalle koetukselle. Kyselin itseltäni, miksi Jumala oli ottanut isäni pois, kun äitini olisi kahdeksan lapsensa kanssa niin kovasti tarvinnut häntä. Se ei tuntunut oikeudenmukaiselta.
Noihin aikoihin äitini alkoi käydä raamatuntutkisteluissa, joita Jehovan todistajat johtivat joillekuille naapureille. Olin närkästynyt. Meillähän oli oma uskomme, joten miksi hänen täytyi olla missään tekemisissä noiden todistajien kanssa?
Sitten eräänä päivänä Rudolph Rawiri -niminen paikallinen todistaja tuli käymään luonani. Aikomukseni oli palauttaa hänet omaan paikkaansa. Mutta hänen hymynsä ja miellyttävä käytöksensä riisui minut aseista. Hän teki minulle yksinkertaisen kysymyksen: ”Tiedätkö mikä on Jumalan nimi?” Vastasin: ”Jeesus.” Hän pyysi minua avaamaan Kuningas Jaakon käännöksen mukaisen Raamattuni Psalmin 83:19:n kohdalta. Mikä yllätys! Jumalan nimi löytyi omasta Raamatustani: ”Jotta ihmiset tietäisivät, että sinä, jonka nimi yksin on JEHOVA, olet korkein koko maassa.”
Tämä teki minuun syvän vaikutuksen. Miksei oma kirkkoni ollut tähdentänyt tuota pyhää nimeä? Myöhemmin Charles Tareha -niminen toinen maoritodistaja tuli kotiimme johtamaan meille säännöllistä raamatuntutkistelua. Me tunnistimme Raamatun totuuden soinnin ja katkaisimme kaikki yhteytemme Englannin kirkkoon. Vuonna 1955 minusta tuli kastettu todistaja.
Miksi totuus vetosi minuun
Miksi Jehovan todistajien opetukset vetosivat minuun, jos minut kerran oli kasvatettu anglikaaniksi? Minuun teki vaikutuksen se, miten yksinkertaisesti ja järkevästi Jehovan todistajat selittivät Jumalan sanaa. Tietenkin jotkut ihmiset pitävät tuota yksinkertaisuutta itsessään sanoman omaksumisen esteenä. Mutta minä opin ymmärtämään, että Raamattu sisältää perusperiaatteet, lait ja ohjeet jokaiseen elämässä mahdollisesti heräävään ongelmaan. – Vrt. Psalmi 119.
Tämä piti paikkansa varsinkin avioliiton suhteen. Löysin Raamatusta ohjeet menestyksellistä avioliittoa varten. Ne auttoivat minua näkemään, että voisin olla parempi aviomies ja isä kantamalla tunnollisemmin vastuuni. Olin tietenkin hyvin onnekas löytäessäni erittäin hyvän vaimon, Hinewakan, joka kuuluu itärannikon ngati-porou-heimoon. Menimme naimisiin vuonna 1954. Hän otti auliisti vastaan Raamatun totuuden, ja me olemme yhdessä soveltaneet Jumalan sanan periaatteita. – Ks. Sananlaskut 31:10–31.
Lisäksi todistajien noudattamat korkeat moraalimittapuut tekivät minuun syvän vaikutuksen. Päästäkseen suotuisaan asemaan Jehovan edessä on lopetettava kaikenlainen moraaliton käytös, sillä Jumalan sana tuomitsee haureuden, aviorikoksen, valehtelemisen, varastamisen, väkivallan, murhan, vihan ja rotusyrjinnän. Ymmärsin hyvästä käytöksestä koituvan todellista hyötyä sekä minulle että toisille. Ei tarvitsisi katua mitään väärästä käytöksestä johtuvia huonoja hedelmiä. – 1. Korinttolaisille 6:9, 10.
Vapaudun taikauskosta
Maorilainen taikausko on olennainen osa maorilaista perinnettä. Me pelkäsimme kovasti kuolleitten sieluja, ja anglikaaniset opetukset kuolemattomasta sielusta vain lisäsivät maorilaisia pelkojani. Alkaessani kuitenkin tutkia Raamattua Jehovan todistajien kanssa, sain tietää, että Jeesus oli sanonut: ”Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus vapauttaa teidät.” (Johannes 8:32) Jumalan sanan täsmällinen tuntemus todellakin vapautti minut maorilaisesta taikauskosta.
Muistan varsinkin erään tapauksen. Kun isoisäni kuoli, kuoli myös isoäitini kahden vuorokauden kuluttua sydänsuruun. Hänet asetettiin olohuoneen lattialle isoisäni arkun viereen. Monet iäkkäät maorit seisoivat ruumiin ympärillä, mutta kun hautausurakoitsija pyysi apua isoäidin nostamiseksi arkkuun, kaikki poistuivat kiireesti huoneesta! Jos en olisi tuntenut totuutta, minäkin olisin paennut. Mutta koska tiesin, että kuolleet vain nukkuvat kuolemassa, en empinyt auttaa rakkaan isoäitini ruumiin nostamisessa hänelle varattuun arkkuun.
Sen jälkeen olen Jehovan todistajien evankeliuminpalvelijana pitänyt monia hautajaispuheita ja olen voinut lohduttaa monia Raamatun yksinkertaisilla kuolleitten tilaa koskevilla opetuksilla. Mielestäni Johanneksen 11:11–44:n yksinkertainen kertomus on hyvin valaiseva. Jeesus vertasi kuolemaa uneen. Kuolemassa ei kärsitä vaan odotetaan ylösnousemusta ikään kuin unessa.
Uskollisuuden koetus
Raamatun ja Kristuksen esimerkin syvempi tuntemus asettivat minut kokeeseen. Kunnianhimo oli yhä vallitseva voima elämässäni. Opettajanura ja urheilu olivat antaneet minulle kaiken, mitä vain voin toivoa. Mutta nyt minun täytyi tehdä valinta: joko omaksuisin Jehovan kristityn todistajan vaatimattoman ja yksinkertaisen elämäntavan tai yrittäisin sovittaa kunnianhimoni yhteen uuden uskontoni kanssa.
Vuonna 1957 jouduin vaikean ratkaisun eteen, mikä oli todellinen koetus uskollisuudelleni Jumalaa kohtaan. Minulle annettiin tehtäväksi pitää raamatullinen puhe Lower Huttissa pidettävässä Jehovan todistajien piirikonventissa. Mutta opettajantyöni vuoksi minun täytyi pyytää erikoislomaa päästäkseni tuohon konventtiin. Hawke’s Bayn opettajainneuvosto hylkäsi anomukseni.
Olin valinnan edessä: jäisinkö kouluun ja kieltäytyisin konventtipuheesta vai ottaisinko työpaikan menettämisen riskin ja olisin läsnä konventissa ilman lupaa? Ratkaisun tekeminen ei ollut helppoa. Pidin kovasti opettamisesta, ja lapset ja heidän vanhempansa luottivat minuun. Rehtori pyysi minua hartaasti jäämään kouluun. Mutta muistin Jeesuksen sanat: ”Joka ei ota vastaan kidutuspaaluaan ja seuraa minun jäljessäni, ei ole minun arvoiseni.” (Matteus 10:38) Olinko halukas uhraamaan jotakin aineellista saadakseni hengellisen siunauksen? Vai pääsisikö voimakas kunnianhimoni vaikuttamaan päätökseeni?
Menetin kunnianhimoni ja sen työn, josta olin oppinut pitämään, nimittäin lasten opettamisen. Menin kristilliseen konventtiin ja jouduin pois opettajantoimestani. Kun nyt ajattelen mennyttä, tiedän sen olleen oikea ratkaisu. Luovuin lasten opettamisesta, mutta lopulta se johti siihen, että aloin opettaa aikuisia paljon laajemmalla alueella. Elättääkseni perheeni ryhdyin tekemään siivoustyötä ja puutarhanhoitoa. Myöhemmin tein osa-aikaista työtä toimistossa ja eräässä liikkeessä, minkä ansiosta saatoin käyttää enemmän aikaa evankeliuminpalvelukseen.
Ankara terveyttä koskeva koetus
Yhdessä vaiheessa masennuin vakavasti. Urheilijana olin aina pitänyt huolta kunnostani. Sitten yhtäkkiä minuun iski tuberkuloosi. Minut lähetettiin Waipukuraun parantolaan toipumaan sairaudestani. Mutta hoito ei parantanut keuhkoani. Lääkäreitten mukaan minulle olisi pitänyt tehdä leikkaus, jossa vasemman keuhkoni ylälohko olisi poistettu. Mutta kirurgi ei leikkaisi ilman verensiirtoa. Raamatun periaatteiden mukaan en kuitenkaan voinut hyväksyä kenenkään toisen verta elimistööni. (Apostolien teot 15:28, 29) Ehdotin lääkärille, että hän käyttäisi leikkauksessa veren korvikkeita, jotka halukkaasti hyväksyisin. Hän kieltäytyi tästä. Esitin asian rukouksessa Jehovalle.
Lääkärit päättivät lopettaa kaiken lääkehoidon. Sen sijaan minulle määrättiin fysioterapiana kävelyharjoituksia kahden viikon ajan. Sen jälkeen keuhkoni kuvattiin, ja minut kutsuttiin ylilääkärin vastaanotolle kuulemaan tuomioni. Mikä jännittävä hetki! ”Keuhkonne on parantunut. Voitte mennä kotiin”, hän sanoi. Rukoukseeni oli vastattu, ja saatoin palata kotiin vaimoni ja lapseni luo.
Tyydytystä palveluksesta ilman kunnianhimoa
Edistyessäni Jehovan todistajana opin tyytymään elämän välttämättömyyksiin sen sijaan että olisin kunnianhimoisesti tavoitellut maailmallisen menestyksen ulkoisia merkkejä. Palvelin 28 vuotta vanhimpana Jehovan todistajien Wairoan seurakunnassa. Wairoa on vain noin 5 000 asukkaan kaupunki, ja sitä ympäröivällä maaseudulla asuu lisäksi noin 7 000 ihmistä. He ovat pääasiassa maoreja ja kaikkien polynesialaisten tavoin hyvin ystävällisiä, leppoisia ja vieraanvaraisia ihmisiä. Tällainen henki heijastui seurakuntaamme, joka kasvoi käsittämään yli 90 aktiivista hyvän uutisen julistajaa.
Yksi palvelukseni erikoispiirre oli epäuskoisten aviomiesten auttaminen. Yksi heistä oli John McAndrew, joka oli ketjupolttaja, käytti runsaasti alkoholia ja tunnettiin kaupungin töykeimpänä ja karskeimpana miehenä. Raamatun totuus kuitenkin muutti hänet, ja nyt hän palvelee Wairoan seurakunnan esivalvojana.
Eräs toinen epäuskoinen aviomies oli liikemies John Salmon, joka muutti Wairoaan saadakseen vaimonsa pois todistajien vaikutuspiiristä. Kun tapasin hänet, hän oli halukas keskustelemaan ainoastaan jos käyttäisin Kuningas Jaakon raamatunkäännöstä. Se ei haitannut lainkaan. Uuden-Seelannin Jehovan todistajathan käyttivätkin pääasiassa juuri tuota käännöstä ennen vuotta 1950, jolloin Uuden maailman käännös julkaistiin englanniksi. Niinpä autoin häntä tunnistamaan ja hyväksymään totuuden käyttämällä hänen omaa Raamattuaan.
Tutura Waihape oli merkittävä persoonallisuus. Hän oli nuori maoriaviomies, jolla oli loistava rugby-ura edessään. Kun aloin tutkia hänen kanssaan Raamattua, hänellä oli pisin koskaan miehellä näkemäni tukka. Hänen edistyessään Jehovan ja Jeesuksen Kristuksen tuntemuksessa hänen asenteensa muuttui. Hän alkoi rakastaa totuutta niin paljon, ettei hän enää halunnut herättää huomiota pitkillä hiuksillaan, ja niin hän leikkautti ne. Nykyään hän palvelee seurakunnassa avustavana palvelijana.
Kokoaikainen opettajan ura
Kuluneet kymmenen vuotta olen palvellut vakituisena tienraivaajapalvelijana käyttäen keskimäärin 90 tuntia kuukaudessa palvelukseen. Vaimoni on toiminut tienraivaajana 15 vuotta, ja kolme lastanikin maistoivat tienraivausta lopetettuaan koulunsa.
Jehovan palveluksemme huipentumana vaimoni ja minä palvelemme nyt Niuen saarella, missä tarve on suuri. Tämä saari sijaitsee Tyynessämeressä kaukana Uuden-Seelannin pohjoispuolella. Olemme havainneet, että saaren 2 800 asukasta ovat uskonnollisia ja monet heistä keskustelevat mielellään Raamatusta. Täällä ollessamme olemme myös auttaneet erästä pientä seurakuntaa palvelemaan järjestäytyneempänä.
Kunnianhimoinen haluni edetä urallani ja saada kunniaa itselleni on haihtunut. Olen oppinut ymmärtämään, että meidän ihmisten on paljon tärkeämpää antaa kunnia Jehova Jumalalle. Kuningas Daavid ilmaisikin asian näin: ”Antakaa Herralle, te kansojen sukukunnat, antakaa Herralle kunnia ja väkevyys. Antakaa Herralle hänen nimensä kunnia.” Tällä pienellä Niuen saarella yritämme tehdä juuri näin. – 1. Aikakirja 16:28, 29.
[Kuva s. 12]
Perinteisessä maoriasussa