Jumala on turvani ja voimani

KERTONUT CHARLOTTE MÜLLER

”Kaikki kunnia teille Hitlerin aikaisista yhdeksästä vuodesta”, sanoi kommunistituomari. ”Silloin te olitte todellakin sotaa vastaan, mutta nyt te olette meidän rauhaamme vastaan!”

HÄN viittasi aiempaan vankeuteeni, johon natsit olivat minut tuominneet, sekä Saksan demokraattisen tasavallan sosialismiin. Aluksi olin sanaton, mutta sitten vastasin: ”Kristitty ei taistele tosi rauhan puolesta inhimillisin keinoin. Minä yritän vain parhaani mukaan noudattaa Raamatun käskyä rakastaa Jumalaa ja lähimmäistäni. Jumalan sana auttaa minua säilyttämään rauhan sanoissa ja teoissa.”

Tuona päivänä, 4. syyskuuta 1951, kommunistit tuomitsivat minut kahdeksaksi vuodeksi vankeuteen – vuotta lyhyemmäksi ajaksi kuin natsihallitus.

Kun kansallissosialistit ja kommunistit vainosivat meitä Jehovan todistajia, minua lohdutti psalmi 46:1: ”Jumala on meille turva ja voima, helposti saatava apu ahdistusten aikana.” Yksin Jehova antoi minulle voimaa kestää, ja mitä paremmin omaksuin hänen Sanansa, sitä vahvemmaksi tulin.

Vahvistusta tulevaa varten

Synnyin vuonna 1912 Gotha-Sieblebenissä Thüringenissä Saksassa. Vaikka vanhempani olivat protestantteja, isäni etsi Raamatun totuutta ja oikeudenmukaista hallitusta. Kun vanhempani näkivät ”Kuvanäytös Luomisen”, he olivat haltioissaan.a Isä oli löytänyt sen, mitä hän oli etsinyt: Jumalan valtakunnan.

Isä ja äiti erosivat kirkosta yhdessä meidän kuuden lapsen kanssa 2. maaliskuuta 1923. Asuimme tuolloin Chemnitzissä Saksissa ja olimme siellä raamatuntutkijoiden yhteydessä. (Kaikkiaan kolmesta sisaruksestani tuli Jehovan todistajia.)

Raamatusta lainatut osuudet ja kallisarvoiset totuudet tekivät minuun raamatuntutkijoiden kokouksissa voimakkaan vaikutuksen, ja ne täyttivät nuoren sydämeni onnellisuudella. Ennen kaikkea nautin opetuksesta, jota meille yli 50 kristitylle nuorelle annettiin sunnuntaisin ja jota sisareni Käthe ja minä saimme jonkin aikaa. Ryhmäämme kuului nuori Konrad Franke, joka järjesti retkiä ja harjoitteli kanssamme laulamista. Myöhemmin, vuodesta 1955 vuoteen 1969, veli Franke palveli Vartiotorni-seuran Saksan-haaratoimiston valvojana.

1920-luku oli levotonta aikaa, toisinaan jopa Jumalan kansan keskuudessa. Jotkut, jotka eivät enää pitäneet Vartiotornia ”ruokana oikeaan aikaan”, vastustivat talosta taloon saarnaamista (Matteus 24:45). Tämä johti luopumukseen. Mutta juuri tämä ”ruoka” antoi meille sitä voimaa, jota tuolloin niin kipeästi tarvitsimme. Vartiotornissa julkaistiin esimerkiksi kirjoitukset ”Siunatut ovat ne, jotka ovat pelottomat” (1919; suom. 1920) ja ”Kuka haluaa kunnioittaa Jehovaa?” (1926). Minä halusin kunnioittaa Jehovaa toimimalla rohkeasti, ja niinpä levitin monia veli Rutherfordin kirjoja ja kirjasia.

Maaliskuussa 1933 minut kastettiin Jehovan todistajaksi. Samana vuonna evankelioimistyömme kiellettiin Saksassa. Kastetilaisuudessa luettiin Ilmestyksen 2:10 neuvoksi tulevaisuutta varten: ”Älä pelkää sitä, mitä olet kärsimäisilläsi. Katso! Panettelija tulee jatkuvasti heittämään joitakuita teistä vankilaan, jotta teidät pantaisiin täysin koetukselle ja teillä olisi ahdistusta kymmenen päivää. Osoittaudu uskolliseksi aina kuolemaan saakka, niin annan sinulle elämän kruunun.” Painoin tämän jakeen sydämeeni varmana siitä, että edessäni oli vaikeita koettelemuksia. Niin olikin.

Koska pysyimme poliittisesti puolueettomina, monet naapurimme suhtautuivat meihin epäluuloisesti. Eräiden poliittisten vaalien jälkeen univormupukuisten kansallissosialistien ryhmä huusi talomme edessä: ”Täällä asuu pettureita!” Kirjoitus ”Älkää pelätkö heitä”, joka ilmestyi saksankielisessä Vartiotornissa joulukuussa 1933, oli minulle erityisen rohkaiseva. Halusin pysyä uskollisena Jehovan todistajana epäsuotuisimmissakin olosuhteissa.

Vihollisen vastaus: vangitseminen

Vartiotornia pystyttiin tuottamaan salaa Chemnitzissä vuoden 1935 syksyyn saakka. Sen jälkeen työssä käytetty monistuslaite piti viedä Beierfeldiin Erzgebirgen vuoristoon, missä sillä jäljennettiin kirjallisuutta vuoden 1936 elokuuhun asti. Käthe ja minä levitimme kopioita veljille, joiden osoitteet isä antoi meille. Kaikki sujui jonkin aikaa hyvin. Mutta sitten Gestapo alkoi pitää minua silmällä, ja elokuussa 1936 minut haettiin kotoani ja pantiin eristyksiin odottamaan oikeudenkäyntiä.

Vuoden 1937 helmikuussa 25 veljeä ja 2 sisarta – minä mukaan lukien – saapuivat Saksissa toimivan erikoistuomioistuimen kuultavaksi. Jehovan todistajien järjestöä väitettiin kumoukselliseksi. Ne veljet, jotka olivat jäljentäneet Vartiotornia, saivat viisi vuotta vankeutta. Minulle annettiin kahden vuoden tuomio.

Sen sijaan että olisin tuomion kärsittyäni päässyt vapaaksi, Gestapo tuli noutamaan minua. Minua vaadittiin allekirjoittamaan julistus, jossa todettiin, etten olisi enää aktiivinen Jehovan todistaja. Kieltäydyin päättäväisesti, minkä vuoksi tehtävää hoitanut viranomainen vimmastui, ponkaisi pystyyn ja kirjoitti minulle vangitsemismääräyksen. Tuo määräys näkyy kuvassa. En saanut nähdä vanhempiani, vaan minut vietiin heti pieneen naisten keskitysleiriin, joka sijaitsi Lichtenburgissa Elben rannalla. Pian sen jälkeen tapasin Käthen. Hän oli ollut keskitysleirillä Moringenissa joulukuusta 1936 lähtien, mutta kun tuo leiri suljettiin, hän tuli monien muiden sisarten kanssa Lichtenburgiin. Isänikin oli vangittu, enkä nähnyt häntä ennen kuin vuonna 1945.

Lichtenburgissa

Minun ei heti annettu liittyä muiden todistajanaisten joukkoon, sillä juuri tuolloin he olivat kärsimässä rangaistusta syystä tai toisesta. Huomasin eräässä hallissa kaksi vankien ryhmää: naisia, jotka tavallisesti istuivat pöytien ääressä, sekä todistajia, joiden piti istua koko päivä jakkaroilla ja joille ei annettu mitään syötävää.b

Otin auliisti vastaan työn kuin työn siinä toivossa, että jotenkin tapaisin Käthen. Juuri niin tapahtuikin. Hän oli matkalla työhön kahden muun vangin kanssa, kun tulimme vastakkain. Riemuissani halasin häntä oikein kunnolla. Naisvartija teki meistä kuitenkin heti ilmoituksen. Meitä kuulusteltiin, ja siitä lähtien meidät pidettiin tieten tahtoen erillään. Se oli äärimmäisen kovaa.

Kaksi muuta tapausta Lichtenburgista on jäänyt pysyvästi mieleeni. Kerran kaikkien vankien piti kokoontua leirin pihalle kuuntelemaan radiosta Hitlerin poliittista puhetta. Me Jehovan todistajat kieltäydyimme, koska kuvaan kuului isänmaallisia seremonioita. Niinpä vartijat suuntasivat meihin paloletkut, ruiskuttivat palopostista päällemme voimakkaan vesisuihkun ja ajoivat meidät puolustuskyvyttömät naiset neljännestä kerroksesta pihalle. Siellä meidän oli seistävä läpimärkinä.

Erään toisen kerran minut määrättiin Gertrud Oehmen ja Gertel Bürlenin kanssa koristelemaan komendantin toimisto valoilla, koska Hitlerin syntymäpäivä oli lähestymässä. Me kieltäydyimme, sillä tajusimme, että Saatana yritti ovelasti saada meidät tekemään myönnytyksiä pienissä asioissa ja siten rikkomaan nuhteettomuutemme. Rangaistukseksi kaikkien meidän nuorten sisarten oli vietettävä seuraavat kolme viikkoa yksin pienessä, pimeässä sellissä. Mutta Jehova pysyi lähellä meitä ja oli turvamme jopa tuollaisessa hirvittävässä paikassa.

Ravensbrückissä

Toukokuussa 1939 Lichtenburgissa olleet vangit siirrettiin Ravensbrückin keskitysleirille. Siellä minut määrättiin muutamien muiden sisarten kanssa pesulaan. Pian sodan puhkeamisen jälkeen meidän olisi pitänyt noutaa hakaristilippu, mistä kieltäydyimme. Sen takia kaksi meistä, Mielchen Ernst ja minut, pantiin rangaistusparakkiin. Tämä oli yksi ankarimmista rangaistusmuodoista ja tarkoitti sitä, että meidän oli tehtävä raskasta työtä joka päivä jopa sunnuntait mukaan lukien, olipa sää millainen tahansa. Tavallisesti pisin tuomio oli kolme kuukautta, mutta meidän oli oltava siellä vuosi. Ilman Jehovan apua en olisi ikinä selvinnyt hengissä.

Vuonna 1942 meidän vankien olot jossain määrin helpottuivat, ja minut määrättiin kotiapulaiseksi erääseen SS-perheeseen lähelle leiriä. Perhe soi minulle jonkin verran vapautta. Esimerkiksi kerran kun olin lasten kanssa kävelyllä, tapasin kaksi vankia, joilla oli violetit kolmiot – Josef Rehwaldin ja Gottfried Mehlhornin – ja saatoin vaihtaa muutaman rohkaisun sanan heidän kanssaan.c

Vaikeat sodanjälkeiset vuodet

Kun liittoutuneiden joukot vuonna 1945 lähestyivät, perhe, jolle tein töitä, pakeni, ja minun oli lähdettävä heidän mukaansa. He muodostivat yhdessä toisten SS-perheiden kanssa suuren saattueen, joka kulki länttä kohti.

Sodan muutamat viimeiset päivät olivat kaoottisia ja täynnä vaaroja. Lopulta tapasimme amerikkalaisia sotilaita, jotka antoivat minun ilmoittautua seuraavassa kaupungissa vapaana henkilönä. Ketkä tapasinkaan siellä? Josef Rehwaldin ja Gottfried Mehlhornin. He olivat kuulleet, että kaikki todistajat Sachsenhausenin keskitysleiriltä olivat tulleet Schweriniin vaarallisen kuolemanmarssin jälkeen. Niinpä me kolme lähdimme tuohon kaupunkiin, joka sijaitsi noin 75 kilometrin päässä. Mikä ilo olikaan tavata Schwerinissä kaikki nuo uskolliset veljet, keskitysleireiltä eloon jääneet, joiden joukossa oli myös Konrad Franke.

Joulukuuhun 1945 mennessä tilanne maassa oli parantunut siinä määrin, että saatoin matkustaa junalla. Olin matkalla kotiin! Välillä matkustin kuitenkin maaten junavaunun katolla ja seisten junan astinlaudalla. Chemnitzissä suuntasin kulkuni rautatieasemalta paikkaan, missä perheemme oli asunut. Mutta kadulla, jolla natsijoukot olivat seisseet ja huutaneet: ”Täällä asuu pettureita!”, ei ollut yhtä ainoatakaan taloa jäljellä. Koko asuinalue oli pommitettu maan tasalle. Helpotuksekseni löysin kuitenkin äidin, isän, Käthen ja muut sisarukseni elossa.

Taloudellinen tilanne oli sodanjälkeisessä Saksassa äärimmäisen huono. Jumalan kansan seurakunnat alkoivat kuitenkin kukoistaa kaikkialla Saksassa. Vartiotorni-seura pyrki vaivoja säästämättä varustamaan meidät saarnaamistoimintaan. Työ Magdeburgin Betelissä, jonka kansallissosialistit olivat sulkeneet, käynnistettiin uudelleen. Keväällä 1946 minut kutsuttiin sinne töihin ja määrättiin keittiöön.

Jälleen kerran kiellon alaisuudessa ja vangittuna

Magdeburg sijaitsee siinä osassa Saksaa, jossa valtaa alkoivat pitää kommunistit. He kielsivät työmme 31. elokuuta 1950 ja sulkivat Magdeburgin Betelin. Näin päättyi Betel-palvelukseni, joka oli ollut arvokkaan valmennuksen aikaa. Palasin Chemnitziin päättäneenä säilyttää lujan otteen totuuteen jopa kommunistien alaisuudessa ja julistaa Jumalan valtakuntaa ahdistuneen ihmiskunnan ainoana toivona.

Huhtikuussa 1951 matkustin erään veljen kanssa Berliiniin noutamaan Vartiotorneja. Kun palasimme, huomasimme kauhuksemme siviilipukuisten poliisien piirittäneen Chemnitzin rautatieaseman. He selvästikin odottivat meitä, ja meidät pidätettiin saman tien.

Saapuessamme paikkaan, missä meitä pidettiin tutkintavankeudessa, minulla oli mukanani papereita, jotka todistivat minun olleen natsien vankina useita vuosia. Vartijat kohtelivat minua sen johdosta kunnioittavasti. Yksi naispuolisista päävartijoista sanoi: ”Te Jehovan todistajat ette ole rikollisia; ette kuulu vankilaan.”

Kerran hän tuli selliini, jossa olin kahden muun sisaren kanssa, ja pani salaa jotakin yhden sängyn alle. Mitä se oli? Hänen oma Raamattunsa, jonka hän antoi meille. Erään toisen kerran hän kävi vanhempieni luona, koska he asuivat lähellä vankilaa. Hän sai Vartiotorneja ja jonkin verran ruokaa, kätki ne vaatteisiinsa ja salakuljetti ne kaikki selliini.

On vielä eräs asia, jota muistelen mielelläni. Joskus sunnuntaiaamuisin lauloimme teokraattisia laulujamme niin kovalla äänellä, että toiset vangit antoivat jokaisen laulun jälkeen innostuneet aplodit.

Voimaa ja apua Jehovalta

Oikeuskäsittelyn aikana 4. syyskuuta 1951 tuomari lausui tämän kirjoituksen alussa mainitut sanat. Kärsin osan vankilatuomiostani Waldheimissa, osan Hallessa ja loput Hoheneckissa. Pari lyhyttä tilannetta osoittaa, miten Jumala oli turva ja voima meille Jehovan todistajille ja miten hänen Sanansa vahvisti meitä.

Waldheimin vankilassa me kaikki todistajasisaret kokoonnuimme säännöllisesti erääseen halliin voidaksemme pitää kristillisiä kokouksia. Kynä ja paperi eivät olleet sallittuja, mutta jotkut sisaret saivat kankaanpaloja ja onnistuivat tekemään pienen banderollin, jossa oli vuoden 1953 vuositeksti: ”Palvokaa Jehovaa pyhässä asussa.” (Psalmit 29:2, American Standard Version.)

Muuan naisvartija yllätti meidät ja ilmoitti meistä viipymättä. Vankilanjohtaja tuli paikalle ja käski kahta sisarta pitämään tuota julistekangasta ilmassa. ”Kuka tämän teki?” hän kysyi vaativasti. ”Mikä tämän tarkoitus on?”

Eräs sisarista halusi tunnustaa ja ottaa syyn niskoilleen, mutta kuiskimme nopeasti toisillemme ja olimme yhtä mieltä siitä, että meidän kaikkien oli otettava vastuu. Niinpä me vastasimme: ”Me teimme sen vahvistaaksemme uskoamme.” Banderolli takavarikoitiin, ja rangaistukseksi meiltä evättiin aterioita. Sisaret pitivät kuitenkin kangasta ilmassa koko keskustelun ajan, niin että saatoimme painaa tuon rohkaisevan raamatunkohdan mieleemme.

Kun Waldheimin naisvankila suljettiin, meidät sisaret siirrettiin Halleen. Siellä saimme ottaa vastaan paketteja. Ja mitä olikaan ommeltu tossuihin, jotka isäni lähetti minulle? Vartiotornin kirjoituksia! Muistan vieläkin kirjoitukset ”Oikea rakkaus on käytännöllinen” ja ”Valheet johtavat elämän menetykseen”. Nämä ja muut kirjoitukset olivat varsinaista herkkua, ja kun me salaa annoimme ne edelleen seuraavalle, jokainen teki niistä muistiinpanoja itselleen.

Eräässä yllätystarkastuksessa yksi vartijoista löysi muistiinpanoni, jotka oli piilotettu olkipatjaani. Myöhemmin hän kutsui minut kuulusteltavaksi ja sanoi haluavansa ehdottomasti tietää, mitä kirjoitus ”Jehovaa pelkäävien toiveet vuonna 1955” merkitsi. Hänen johtajansa, Stalinin, kuolema vuonna 1953 oli huolestuttanut häntä kommunistina syvästi, ja tulevaisuus näytti synkältä. Meille tulevaisuus toisi jossain määrin helpotusta vankilaoloihimme, mutta silloin en vielä tiennyt sitä. Selitin luottavaisesti, että Jehovan todistajien toiveet olivat mitä parhaimmat. Miksi? Lainasin kirjoituksen teemaraamatunkohtaa, psalmia 112:7: ”Hän ei pelkää pahaa sanomaa: hänen sydämensä on luja, luottaen Jehovaan.” (AS.)

Jehova on edelleen turvani ja voimani

Maaliskuussa 1957 erään vakavan sairauden jälkeen minut vapautettiin vankilasta kaksi vuotta ennen rangaistusajan päättymistä. Itä-Saksan viranomaiset alkoivat jälleen painostaa minua sen vuoksi, että toimin Jehovan palveluksessa. Tästä syystä käytin 6. toukokuuta 1957 hyväkseni tilaisuutta paeta Länsi-Berliiniin, ja sieltä muutin Länsi-Saksaan.

Kesti useita vuosia ennen kuin fyysinen terveyteni palautui. Minulla on kuitenkin ollut aina tähän päivään saakka hyvä hengellinen ruokahalu, ja odotan innokkaasti jokaista uutta Vartiotornia. Aika ajoin tutkistelen omaa itseäni. Olenko edelleen hengellismielinen? Olenko kehittänyt hyviä ominaisuuksia? Tuottaako uskoni koeteltu laatu ylistystä ja kunniaa Jehovalle? Tavoitteeni on miellyttää Jumalaa kaikessa, jotta hän pysyy turvanani ja voimanani ikuisesti.

[Alaviitteet]

[Kuva s. 26]

SS:n toimisto Ravensbrückissä

[Lähdemerkintä]

Yllä: Stiftung Brandenburgische Gedenkstätten

[Kuva s. 26]

Kirjallinen lupani työskennellä leirin ulkopuolella