Olin kommunisti

JO PIKKUPOIKANA 1940-luvun alkupuolella sain kuulla paljon kommunismista, koska isäni oli innokas kommunisti. Kasvoin keskivarakkaassa ruotsalaisessa kodissa, ja isäni oli minun ihanteeni niin kuin useimmilla pikkupojilla. Autoin häntä jakamaan kommunistisia propaganda-lehtisiä naapuristoomme. Ja vaikka kommunismi onkin Ruotsissa laillista ja on edustettuna valtiopäivillä, se ei ollut suosittua ja sain kärsiä leikkitovereitteni taholta pilkkaa.

Teini-ikäisenä olin luultavasti joissakin suhteissa erilainen kuin muut ikäiseni pojat ja tytöt. Olin kiinnostunut maailman ongelmista ja suhtauduin vakavammin tulevaisuuteen. Mitä enemmän opin tuntemaan kommunistista ideologiaa, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että kommunismi oli ahdistetun ihmiskunnan ainoa ratkaisu.

Rauha kommunismin välityksellä

Sitten minun tuli aika suorittaa sotapalvelus. Se, että olin joka päivä tekemisissä ammusten ja surmaamisvälineiden kanssa, lisäsi vastenmielisyyttäni sotaa ja väkivaltaa kohtaan. Ruotsin kommunistisen puolueen ohjelma vaati Ruotsin aseistuksen tuntuvaa vähentämistä ja ajan mittaan täydellistä aseistariisuntaa. Se miellytti minua. Voin nähdä tulevaisuuden kommunistisen maailman vailla aseita ja sotaa. Tulin vakuuttuneeksi siitä, että kommunismi valloittaisi maailman pääasiassa rauhanomaisin keinoin.

Kun lopetin sotapalveluksen, minulla oli kiihkeä halu parantaa maailmaa, ja tulin siihen johtopäätökseen, että paras tapa tehdä se oli kannattaa kommunistisia pyrkimyksiä. Luin kaiken, mitä löysin, puolueen ohjelmasta. Sain tietää, kuinka kapitalismin ja imperialismin valta oli murrettava, kuinka kansat yhdistettäisiin yhden hallitusmuodon alaisuuteen ja kuinka maailmasta tulisi yksi suuri kollektiivinen yhteiskunta, jossa ei olisi luokkaeroja eikä palkkakuoppia.

Kommunistinen puolue lupasi työskennellä aseistariisunnan hyväksi, sotilaallisten sopimusten purkamiseksi, sotajoukkojen ja tukikohtien poistamiseksi vierailta alueilta, koekieltosopimusten, ydinasekieltojen ja olemassa olevien ydinasevarastojen hävittämisen hyväksi. Se tuntui minusta maailman parhaalta ohjelmalta. Halusin tulla tämän politiikan aktiiviseksi julistajaksi. Ensimmäinen ’käännynnäiseni’ oli nuori vaimoni, jonka kotiväki kuului sosiaalidemokraatteihin. Liityimme Ruotsin kommunistiseen nuorisojärjestöön, DU:hun, joka on lyhenne Demokraattisia nuoria tarkoittavista ruotsalaisista sanoista.

Puolueeseen liittyminen

Syksyllä vuonna 1959 anoin kommunistisen puolueen jäsenyyttä. Koska kommunistit haluavat valiojoukosta koostuvan puolueen eivätkä vain massapuoluetta, niin on täytettävä tietyt vaatimukset ennen jäseneksi pääsyä. Ruotsissa vaatimukset ovat kuitenkin melko lievät verrattuina kommunistisiin maihin tai maihin, joissa kommunismi on laitonta. Täytin vaatimukset ja sain jäsenkirjani maksettuani jäsenmaksun, joka oli 40 Ruotsin kruunua (32 mk) ensimmäiseltä vuodelta. Vaimoni oli vielä liian nuori päästäkseen jäseneksi.

DU:n ja kommunistisen puolueen jäsenenä minulla oli monia tilaisuuksia tutustua sekä nuoriin että vanhoihin kommunisteihin. Jotkut heistä olivat mukavia ihmisiä. Olimme kuitenkin pettyneitä, kun huomasimme, että useimmat DU:n nuoret näyttäytyivät kokouksissa vain silloin, kun ohjelmassa oli tanssia ja huveja. Vain muutamat tulivat opiskeluiltoina. Vain harvat näyttivät välittävän vastuun kantamisesta.

Toisenlainen näkemys

Me emme kokouksissamme koskaan keskustelleet uskonnollisista asioista, mutta puolueen säännöt sanoivat, että jokaiseen jäseneen tulee aina suhtautua kunnioittavasti ja suvaitsevasti riippumatta hänen uskonnollisista tai siveellisistä mielipiteistään. Kun sitten eräs Jehovan todistajien evankeliuminpalvelija saapui luoksemme eräänä päivänä, emme tienneet mitään syytä, miksi emme olisi suhtautuneet häneen samalla kunnioittavalla tavalla. Pian kävimmekin erinomaisia keskusteluja meitä kiinnostavista aiheista, varsinkin siitä, miten rauhaisat olot tulevat toteutumaan maan päällä.

Ensin ajattelimme, että tulevaisuudenodotteet uudesta rauhaisasta järjestyksestä, josta hän puhui niin paljon, muistuttivat suuresti sitä uutta järjestystä, jonka kommunistit lupasivat perustaa. Mutta vähitellen hän kykeni osoittamaan meille, että sellaisen uuden järjestyksen perustajan ja ylläpitäjän täytyy olla ihmistä korkeammasta lähteestä. Hän mainitsi historiasta, kuinka ihmistekoinen poliittinen järjestelmä toisensa jälkeen oli epäonnistunut rauhan vakiinnuttamisessa.

Ratkaisun aika

Eräässä kommunistisen puolueen kokouksessa vuoden 1961 alkupuolella päätin tutustua paremmin Jehovan todistajien paikalliseen seurakuntaan. Muistan, että kun istuin puoluekokouksessa, tarkkailin kommunistitovereitteni toimintaa ja ajattelin: Kuinka epätäydelliset ihmiset voivat koskaan perustaa vanhurskasta ihmisyhteiskuntaa ja ylläpitää sitä? Millä perusteella he voivat taata kestävän rauhan, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvoisuuden? Miten he voivat taata alamaisten rehellisyyden yhteiskunnassa, missä maan kaikkia antimia pitäisi jakaa kaikille yhtä paljon? Kuinka he voivat taata aidon rakkauden, jota tarvitaan sellaisen yhteiskunnan koossa pitämiseen, kun he eivät edes käytä sanaa rakkaus ohjelmassaan? Miten he voivat ratkaista ihmiskunnan todella suuret ongelmat, esimerkiksi sairauden, vanhenemisen ja kuoleman?

Yhtäkkiä kuulin nimeni mainittavan puhujalavalla. Höristin korviani ja kuulin, että minut oli valittu erääseen puolueen johtokunnan valiokuntaan. Mitä minun pitäisi tehdä? Tuon illan kokouksen jälkeen sanoin puheenjohtajalle, etten voisi ottaa tehtävää vastaan.

Pian sen jälkeen erosin puolueen jäsenyydestä, ja sekä vaimoni että minä erosimme myös DU:n jäsenyydestä. Puheenjohtaja yritti taivuttaa meitä jäämään sanoen: ”Ei teidän tarvitse erota puolueesta uskonnollisista syistä; jäseninämme on jopa pappeja.” Selitimme, ettemme seuraa pappien esimerkkiä.

Vertailujen tekeminen

Vaikka olin eronnut puolueesta, juuremme olivat silti vielä kommunismissa. Emme olleet täysin varmoja, mitä meidän olisi pitänyt tehdä. Heinäkuussa 1961 oli määrä pitää ns. Östersjöveckan (Itämeren viikko) Rostockissa Itä-Saksassa. Se on kommunistien kansainvälinen vuosikokous, jonka edustajat saapuvat pääasiassa Itämeren ympäristössä olevista maista. Vaimoni ja minä olimme suunnitelleet lähteä sinne. Mutta mielessämme heräsi ristiriita, kun Jehovan todistajilla oli kansainvälinen konventti Kööpenhaminassa samalla viikolla. Päätimme mennä Rostockiin.

Rostockissa yritimme tehdä koko ajan vertailuja ’meidän konventtimme’ ja todistajien Kööpenhaminassa pitämän konventin välillä. Tarkkailimme ’osanottajiemme’ käytöstä ja ajattelimme todistajien käytöstä. Minun täytyy sanoa, että petyimme monien ’osanottajiemme’ suhteen. He tupakoivat ja nauttivat runsaasti alkoholia, eivätkä heidän moraaliset mittapuunsa olleet kovin korkeat. Toisinaan syntyi riitoja ja vaikeuksia. Sanoimme toisillemme: ’Tällaista ei varmasti esiinny todistajien keskuudessa Kööpenhaminassa.’ Muistimme niiden todistajien hyvän käytöksen, jotka tunsimme Ruotsissa. Olimme panneet merkille, etteivät he tupakoineet, juopuneet eivätkä käyttäytyneet moraalittomasti. Ajattelimme myös heidän järkkymätöntä puolueettomuuttaan politiikan suhteen.

Jehovan todistajien johdonmukainen kieltäytyminen sodankäynnistä oli tehnyt meihin syvän vaikutuksen. Kommunistit puhuivat usein sodan kauhuista ja varsinkin ydinsodan kauhuista. Mutta kysyimme usein itseltämme: Miksi kommunistit eivät itse katkaise kaikkia yhteyksiään kansojen sotiin niin kuin todistajat? Miksi he puhuvat siitä, ettei ihmisiä pitäisi tappaa ydinpommeilla, kun he itse opettelevat tappamaan aseilla? Mitä eroa se merkitsee uhreille? Kommunistit puhuivat Itämeren viikon aikana paljon Itämerestä ”Rauhan merenä”, ja he vaativat, että Itämeren ympärillä olevien maiden pitäisi muodostaa ydinaseista vapaa vyöhyke. Mutta miksi neuvostoliittolaiset kohta tuon vaatimuksen jälkeen räjäyttivät supervetypommeja Novaja Zemljassa, vain 1600 kilometrin päässä pohjoiseen Itämerestä?

Kysymykset kasaantuivat toinen toisensa päälle. Tiesimme, että kommunisteilla olisi selityksensä, mutta tällä kertaa halusimme enemmän kuin selityksiä – halusimme todistuksen siitä, että kommunistien menettelytapa voisi auttaa ihmisiä elämään yhdessä rauhassa. Sellaista todistusta ei ollut. Toisaalta tiesimme, että toivottavat olosuhteet vallitsivat Jehovan todistajien keskuudessa. Niinpä myönsimme kotimatkalla Rostockissa, että olimme olleet väärässä paikassa. Meidän olisi pitänyt olla Kööpenhaminassa Jehovan todistajien parissa.

Vuoden 1961 syksyllä puhdistimme elämästämme ja kodistamme kaiken poliittisen ja ateistisen kirjallisuuden. Vuosi 1961 oli suurten muutosten vuosi meille ja päätimme sen vertauskuvaamalla antautumisemme Jehova Jumalalle vesikasteella joulukuun 31. päivänä. Siitä lähtien olemme ahkerasti opettaneet toisille – myös pienelle pojallemme – Jumalan rauhaisaa uutta asiainjärjestelmää.

Viiden viime vuoden aikana meillä on ollut etu palvella kokoajan evankeliuminpalvelijoina käyttäen suurimman osan ajastamme Raamatusta saarnaamiseen ja opettamiseen. Ja elokuussa vuonna 1969, jolloin Jehovan todistajilla oli kansainvälinen ”Rauha maassa” -konventtinsa Kööpenhaminassa, mekin olimme siellä ja opimme enemmän paitsi paremman järjestelmän toivosta myös siitä, joka sen toteuttaa – Jumalan valtakunnasta, jota hänen Kuninkaansa, Jeesus Kristus, hallitsee. – Lähetetty.