Mitä pyhäkouluissa on tapahtumassa?

MONISSA kirkkojärjestöissä kautta maapallon miljoonat ihmiset käyvät niin sanottua pyhäkoulua.

On ilmoitettu, että yksistään Yhdysvalloissa noin 20 miljoonaa 3–12-vuotiasta poikaa ja tyttöä käy 223 protestanttisen kirkkokunnan pyhäkoulua. Pyhäkoululuokkia on myös kaikenikäisiä aikuisia varten.

Pyhäkoulun mahdollisuudet hyvän tekemiseen ovat huomattavat, koska niin monien sanotaan käyvän sitä. Jos niin suuri ihmisryhmä, johon kuuluu nuoria ja vanhoja, saisi oikeaa opetusta Raamatun terveistä periaatteista ja sitä tukisi terve perhe-elämä, niin sen avulla voitaisiin kohottaa minkä tahansa kansan moraalista tasoa. Mutta tuottavatko pyhäkoulut tällaista hyvää hedelmää?

Ongelmia

Papit ja vanhemmat ovat yhtä mieltä siinä, että pyhäkouluihin liittyy monia ongelmia. Suurimpia niistä on tulosten tuottama pettymys.

Tulosten eli aikaansaannosten aiheuttama pettymys on osaksi johdettavissa niistä vaikuttimista, jotka ovat saaneet vanhemmat lähettämään lapsensa pyhäkouluun. Monet vanhemmat ajattelevat, että pyhäkoulu on helppo ja suosittu oikotie nuoren ihmisen uskonnolliseen kasvatukseen ja vapauttaa heidät vastuusta.

Jotkut ovat sitä mieltä, että vanhempien yhteiskunnallisen aseman tavoittelu on vielä painavampi vaikutin. Amerikkalainen lehti Redbook totesi: ”Varsinkin esikaupunkialueilla vanhemmat haluavat liittyä kirkkoihin ja lähettää lapsensa pyhäkouluun mukautuakseen paikkakunnan enemmistöön. Noita vanhempia ei paljoakaan kiinnosta se, mitä siellä opetetaan – ja kuka opettaa ja miksi – tai se, että he itse aikoisivat osallistua.”

Kun kiinnostus nuorten hengelliseen tilaan on näin vähäistä, niin ei ole vaikea ennustaa lopputulosta. Miljoonien ilmoittautuneiden nuorten joukosta todettiin, ettei heidän moraalinen ilmapiirinsä ollut sen parempi kuin minkä tahansa samankokoisen naapuristossa olevan nuorisoryhmän, joka ei ole koskaan nähnytkään pyhäkoulun sisäpuolta.

Pääsyy näihin epätyydyttäviin tuloksiin on vanhempien haluttomuus osallistua lastensa kanssa uskonnolliseen valmennukseen tai tukea heitä kodissa vallitsevalla kristillisellä ilmapiirillä. Niinpä nuoret päättelevät ennemmin tai myöhemmin, että koska vanhemmilla ei ole mitään todellista kiinnostusta uskonnollista valmennusta kohtaan, niin miksi heillä pitäisi olla.

Kuka opettaa?

Yksi epätyydyttäviin tuloksiin johtavista ongelmista on pyhäkoulunopettajien pätevyys. Yhdysvaltain kansallisen pyhäkouluyhdistyksen edustaja Donald Reeder sanoi: ”Johtajien ja opettajien valmennus on pyhäkoulujen suurin yksityinen ratkaisematon tehtävä.”

USA:n kirkkojen kansallisneuvoston suorittama tutkimus viiden kirkkokunnan piirissä totesi lopuksi, että pyhäkoulujen ”suurin heikkous” on se, etteivät opettajat tunne omaa uskoaan eivätkä ole halukkaita hankkimaan siitä niin paljon tietoa, että voisivat opettaa sitä.

Vaikka ajanmukaistamisohjelmia on pantu alulle ja uudet oppikirjat esittelevät ohjelmia ja vaikka on hankittu havaintovälineitäkin, niin pyhäkoulun rakennelma lepää yhä lentohiekan varassa. Se ei ole sen vahvempi kuin opettajien tieto. Ja koska useimmat kirkot eivät pysty palkkaamaan ammattimaisia pyhäkoulunopettajia, niiden on pakko turvautua vapaaehtoiseen työvoimaan, usein jo ennestään kiireisiin vanhempiin.

Näiden vanhempien toivotaan omaavan tietoa ja päättäväisyyttä hyvän uskonnollisen valmennuksen varaamiseksi, koska he tulevat perheistä, jotka muodostavat kiinteitä uskonnollisia ryhmiä. Näiden vanhempien otaksutaan noudattavan itse uskonnollista opetusta ja antavan hyvän esimerkin kodissaan.

Otaksuma, että riittävällä tiedolla varustetut kiinteästi yhteen liittyneet uskonnolliset perheet voisivat varata kylliksi vapaaehtoisia opettajia, ei ole kuitenkaan tosiasioiden mukainen. Perheitten uskonnollisen elämän rappeutuminen onkin yksi perusheikkous, joka horjuttaa koko pyhäkouluohjelmaa. Muuan vapaaehtoinen pyhäkoulunopettaja valitti: ”Monet nuoret tulevat kodista, niin sanotusta uskonnollisesta kodista, jossa Jumalasta, rakkaudesta tai uskosta puhutaan harvoin, jos koskaan.” Opettajat ovat usein lähtöisin sellaisista perheistä, joissa vanhemmilla ei ole riittävästi tietoa edes omien lastensa saati sitten toisten opettamiseen.

Tämä vaikea pulma ei koske ainoastaan protestantteja. Eräs tutkimus totesi sekä katolisten että juutalaisten vanhempien hyvin vastahakoisesti ”pitävän uskonnollista valmennusta velvollisuutenaan kotona”. Niinpä eräässä tutkimuksessa, jonka suorittivat Carnegie Corporation ja liittovaltion opetusasiain osasto, havaittiin katolisten koulujen uskonnonopetuksen olevan ”käytännöllisesti katsoen hukkaan heitettyä” useimpien oppilaiden kohdalta.

Mitä tulisi opettaa?

Toinen pyhäkouluja koskeva vaikea ongelma koskee sitä, mitä nuorille tulisi opettaa. Jotkut aikuiset kysyvät: ”Mitä opetetaan? Raamattuako? Kirkkokuntien oppejako? Kristillistä moraalia? Sosiaalista ja poliittista etiikkaa? Vai mitä?”

Jotkut vanhemmat ja muutamat opettajat, kuten professori Marcus Barth Chicagon yliopistosta, ovat puolustaneet Raamatun opettamista ”ei ainoastaan parhaana vaan myös ainoana luotettavana pyhäkoulun opetusvälineenä”.

Monilla pyhäkoulukurssien laatijoilla on kuitenkin ollut suuria vaikeuksia Raamatun opettamisessa. He ovat havainneet, että Raamatun opetukset usein kumoavat kirkon opit. Toinen ongelma on se, että monet opettajat, itse asiassa useimmat, eivät todella tiedä, miten Raamattua tulee käyttää. He eivät tunne sen opetuksia, niitäkään, joita heidän kirkkonsa on selittänyt. Siksi monet uhraavat Raamatulle vain huulten palvontaa opettaessaan pyhäkoulussa.

Tämä heijastaa sitä tosiasiaa, että uskonnolliset johtajat ovat menettäneet kosketuksensa Jumalan sanaan, Raamattuun. Se on heille kuin suljettu kirja. Heidän epäröintinsä Raamatun käyttämisessä, heidän kyvyttömyytensä opettaa todella sen totuuksia toisille, sekä se, etteivät he sovella sen lakeja, periaatteita eivätkä ennustuksia nykyiseen elämään, on synnyttänyt suurta hämmennystä.

Tämä palautti erään Raamatun tutkijan mieleen profeetta Jesajan purevan ivalliset sanat, kun hän julisti: ”Niin on kaikki ilmoitus teille niinkuin lukitun kirjan sanat; jos se luetaan kirjantaitavalle ja sanotaan: ’Lue tämä’, niin hän vastaa: ’Ei voi, sillä se on lukittu.’” – Jes. 29:11.

Kirkon opin opettaminenkin on joutunut umpikujaan. Monien mielestä tuo oppi on ”ahdas” ja ”separatistinen”, vaikka ekumeeninen liike vaatii kaikkien uskonnollisten eroavuuksien poistamista. Nähtyään, että sellainen opetus käy epämuodikkaaksi, Gerald H. Slusser, teologian professori Missourin Edenin teologisesta seminaarista, sanoi: ”Keskitason perheessä täti Milliestä voi tulla kristillisen tieteen kannattaja; Bill-veli on ollut yliopistossa ja hänestä on tullut agnostikko; isä on omaksunut amerikkalaisen vapaan yrittämisen ’rikastu pian’ -uskonnon, vaikkei hän sitä tunnusta.”

Niinpä pyhäkoulun ”modernin” opetusohjelman laatijat sovittelevat koettaen miellyttää kaikkia ja olla loukkaamatta ketään. Mutta muuan isä valitti: ”Seitsemänvuotiaalle pojalleni on opetettu, että Jumala on kaikkialla. Mielestäni poika saa tavattoman sekavan käsityksen asioista.”

Ongelmien asettelu – esittämättä ratkaisua

Eräs suosittu menetelmä ”moderneissa” pyhäkouluissa on ”tosielämän ongelmien” esittäminen oppilaille esittämättä ratkaisua.

Erään Amerikan luterilaisen kirkon, LCA:n, käyttämän oppikirjan nimi on ”Onko se kristillistä?” ja siinä esitetään seuraavanlaisia ongelmia: Kuusitoistavuotias koettaa sovittaa käsityksensä oikeasta ja väärästä sekä halunsa ’mennä sakin mukana’. Sen sijaan, että hän menisi kotiin koulutanssiaisten jälkeen puoleenyöhön mennessä, kuten hänen vanhempansa olivat määränneet, hän ”pohtii, eikö olisi hyvä ratkaisu odottaa kello yhteen saakka ja sitten mennä kotiin ja pyytää anteeksi kotiin tuloaan sovittua myöhemmin”.

Luokan jokaisen oppilaan tulee miettiä oma ratkaisunsa ja kertoa, mitä hän tekisi. Kirja ei anna mitään ohjausta, koska, kuten tri W. Kent Gilbert, joka on Amerikan luterilaisen kirkon seurakuntien kasvatusneuvoston puheenjohtaja, sanoo, ”uskonnollinen henkilö suhtautuu tilanteeseen tavalla, jonka hän uskoo olevan lähinnä Jumalan tahtoa. Mutta mitään täysin oikeita tai täysin vääriä vastauksia ei ole.”

Sitä, miten oppilaat ovat saaneet alkuaan tietää, mikä Jumalan tahto on, ei ole selitetty. Kuitenkin heidän odotetaan ilman ohjausta vastaavan tällaisiin kysymyksiin ja perustavan vastauksen Jumalan tahdon tuntemukselleen. Mitä luulisit tapahtuvan, jos nämä nuoret siirrettäisiin koneopin luokalle, missä opettaja ei olisi koskaan selittänyt heille, miten moottori kootaan, mutta hän antaisi heille jo hajotetun moottorin ja sanoisi: ”No niin, oppilaat, kootkaa nyt moottori ja selittäkää sitten, miksi teitte sen siten”?

Epäonnistuminen

Monet pyhäkoulun pitäjät ovat jo nyt sitä mieltä, että ne ovat kärsineet hengellisen vararikon. Heinäkuussa 1967 kokoontui joukko katolisia ja protestanttisia opettajia ja pastoreita pohtimaan ongelmaa, mitä tehdä uskonnollisen kasvatuksen suhteen. He tulivat siihen lopputulokseen, että pyhäkoulua ei voida nykyisessä muodossaan pelastaa!

The Christian Century -lehden mukaan konferenssi ”näytti yksimielisesti tunnustavan, että kristillisen kasvatuksen kirkollinen lähestymistapa on epäonnistunut”. Konferenssi ehdotti, että perinteellinen pyhäkoulu korvattaisiin tai ainakin täydennettäisiin kunnallisilla kouluilla. Näihin kunnallisiin kouluihin saataisiin opettajat ja virkailijat vapaaehtoisista paikkakuntalaisista, ja ne täydentäisivät kansakoululaitosta.

Kaikki tämä merkitsee sen myöntämistä, että kirkot epäilevät kykyään olla hengellisen tiedon, valmennuksen ja voiman lähteenä. Ne haluavat siirtää uskonnonopetuksen yhteiskunnalle, samalle kansalle, joka on jo tunnustanut olevansa sekä haluton että kyvytön opettamaan pyhäkoulussa.

Ehkä sinusta tuntuu, että tilanne ei ole aivan näin vakava. Mutta jos sinä tai lapsesi olette käyneet pyhäkoulua, niin voisi olla viisasta kysyä itseltänne, mitä olette oppineet siellä. Tarkastelkaamme siksi perusteellisemmin tätä puolta asiasta.