Hänen harras toiveensa toteutui
KUN ajattelen, mitä tapahtui rakkaalle Ida-tädillemme, sydämeni aivan pakahtuu enkä voi estää ilonkyyneleitä kiiltämästä silmissäni. En tule koskaan unohtamaan sitä, mitä tapahtui sen vuoksi, että hän kesti uskollisesti Jumalan palveluksessa ja teki hyvää lähimmäisilleen. Se on ollut rohkaisun lähteenä minulle, kun olen hiukan apealla mielellä.
Ida-täti oli jo iäkäs ja hänellä oli monenlaisia vaikeuksia. Ensiksikin hänen oli erittäin vaikea kuulla. Toiseksi hän oli täysin riippuvainen toisista päästäkseen paikasta toiseen. Hänen luonnolliset kykynsäkin olivat jokseenkin vähäiset. Vuosien varrella hän usein kompastui ja kaatui kulkiessaan portaita ylös ja alas kodeissa, joissa hän kävi viemässä Jumalan totuuden sanomaa täällä Missourissa (USA:ssa). Rakas Ida-tätimme oli tosiaankin Jehovan todistaja, eikä hän koskaan lakannut yrittämästä palvella Jehova Jumalaa uskollisesti parhaan kykynsä mukaan.
Kaikesta huolimatta oli hetkiä, jolloin hänestä tuntui, että hänen kristillinen evankeliuminpalveluksensa oli epäonnistunut. Tämä johtui siitä, ettei ollut ketään, jota hän olisi voinut osoittaa suosituskirjeenään, ketään, jonka hän voisi sanoa ohjanneensa Jumalan totuuden luo. Mutta hän jatkoi kristillisen työnsä suorittamista uskollisesti. Aina altis, aina hymyileväinen, sellainen oli Ida-täti.
Vuonna 1967 Ida-täti näki hartaan toiveensa lopulta toteutuvan. Hänen tuona vuonna saamansa ilo oli tulos hänen ponnisteluistaan olla Jumalan oikealaatuinen evankeliuminpalvelija kaikissa olosuhteissa. Hän oli käynyt jonkin aikaa erään naisen luona, joka asui saman kadun varrella kuin hän. Hän oli jättänyt tälle naiselle Raamattua selittävää kirjallisuutta ja auttanut häntä oppimaan jotain Jumalan rakkaudellisista lupauksista. Tämä nainen kuitenkin kuoli, ja Ida-täti kävi rakkaudellisesti naisen pojan luona, joka asui siellä, ja tarjosi lohdutusta. Hän vei myös mukanaan hieman ruokaa perheelle käytettäväksi tuona surullisena aikana.
Samalla kun Ida-täti kävi pojan luona, hän kutsui hänet tulemaan Jehovan todistajien valtakunnansalissa pidettäviin kokouksiin. Kahden viikon kuluttua mies tuli ja toi mukanaan pienen poikansakin. Hän tuli joka sunnuntai, ja Ida-täti aivan säteili onnea. Lopultakin hän auttoi jotakuta iankaikkiseen elämään johtavaa totuutta kohti. Tämä ei ehkä tunnu paljolta toisten mielestä, mutta me muut seurakunnassa olevat tiedämme, että hän sai aikaan jotain sellaista, jota me muut emme olleet voineet tehdä vuosien aikana. Hän sai siunauksen ohjata ensimmäisen neekerin kaupungistamme Jehova Jumalan totuuden luo.
Ida-tätiä ei ole enää, sillä hän kuoli vuonna 1969, mutta hän eli niin kauan että näki tuon miehen vertauskuvaavan antautumisensa Jehova Jumalalle vesikasteella. Hänellä oli myös ilo nähdä miehen menevän naimisiin naisen kanssa, jota mies auttoi oppimaan tämän kallisarvoisen totuuden. Ja erittäin suureksi ilokseen hän näki heidän tarjoavan kotinsa käytettäväksi paikallisena kokouspaikkana naapuriston raamatuntutkistelua varten. Ida-täti iloitsi edusta saada olla läsnä siellä.
Voit siis ymmärtää, miksi minua niin suuresti rohkaisee ja liikuttaa se, mitä tapahtui tälle nöyrälle Jehovan palvelijalle, rakkaalle Ida-tädillemme. – Lähetetty.