Poliisit ammunnan kohteena
POLIISIN työ ei ole helppoa. Hänet kutsutaan selvittelemään erilaisia vaikeuksia ja samalla hänen on vaarannettava elämänsä. Vuosittain saa moni poliisi surmansa täyttäessään velvollisuuttaan ”normaalinakin” aikana.
Me emme kuitenkaan elä nykyään normaalia aikaa. Poliisin työ on nyt vaarallisempaa kuin koskaan ennen. Tämä pitää paikkansa erityisesti Yhdysvalloissa. Vuonna 1970 siellä sai aiheettomissa hyökkäyksissä surmansa kaksi kertaa niin paljon poliiseja kuin vastaavana aikana vuonna 1969 ja neljä kertaa niin monta kuin vuonna 1968.
Yksistään New Yorkin kaupungissa luvut vuoden 1970 marraskuuhun mennessä osoittavat, että 38 poliisia ammuttiin, 46:ta haavoitettiin ja 390:tä lyötiin tai potkittiin. Yli 1030 joutui olemaan sairaslomalla kokemansa väkivallan takia. Detroitissa tuollaiset pahoinpitelyt lisääntyivät 68 prosenttia yhdessä vuodessa. Kaliforniassa sattuneiden poliisimurhien määrä on kaksinkertaistunut. Muualla suuntaus on ollut suuresti samankaltainen.
Mistä johtuu tuollainen lisäys? Yksi syy on rikollisuuden mielikuvituksellinen kasvu. Yhä useammat ovat ryhtyneet rikollisiin puuhiin. Tämä saattaa poliisien hengen suurempaan vaaraan, koska he joutuvat tekemisiin sellaisten yksilöitten kanssa.
Pahoinpitelyjen määrän lisääntymiseen vaikuttaa toinenkin tekijä, joka on pahaenteisempi kuin rikollisuuden suunnaton kasvu.
Pahaenteinen suuntaus
Muutamina viime vuosina Yhdysvalloissa on nähty niin kutsutun ”terrorismin” lisääntyvän nopeasti. Monissa kaupungeissa poliiseja surmataan kylmäverisesti. Näiden hyökkäysten suorittamistapa paljastaa ne erilaisiksi kuin hyökkäykset, joissa rikollinen turvautuu väkivaltaan poliisin pidättäessä häntä.
Esimerkiksi eräs Sacramenton poliisi sai surmansa ajaessaan partioautossaan, kun sala-ampuja ampui hänet kuoliaaksi sotilaskiväärillä. San Franciscossa heitettiin pommi poliisiasemalle, jolloin yksi poliisi kuoli ja kahdeksan muuta haavoittui. Kolme poliisia tapettiin eri kerroilla, kun he kirjoittivat sakkolappuja; kussakin tapauksessa salamurhaaja lähestyi pahaa-aavistamatonta poliisia tämän kirjoittaessa sakkolappua ja ampui hänet pistoolilla. Länsi-Philadelphiassa aseella varustautunut mies käveli poliisiasemalle ja ampui viisi luotia päivystävään ylikonstaapeliin tämän rauhallisesti istuessa.
Niinpä eräs Detroitin poliisi sanoi: ”Tämä on kuin sissisotaa.” Philadelphian poliisikomissaari Frank Rizzo sanoi: ”Tämä ei enää ole rikollisuutta. Tämä on vallankumous.” Kalifornian yleisen syyttäjän apulainen Charles O’Brien sanoi: ”Lainvalvojat ovat tulleet yhteiskuntamme terroristien ja anarkistien erikoiskohteiksi. . . . Pidän sitä erittäin pelottavana.” Hän sanoi pahoinpitelyjen ”mielikuvituksellisen lisääntymisen” olevan ”selvä ja ajankohtainen vaara Yhdysvaltain hallitukselle”. Ja senaattori James Eastland sanoi: ”Järjestäytynyt ’sota poliisia vastaan’ uhkaa heikentää Yhdysvaltain lakia ja järjestystä.” Hän lisäsi: ”Nämä tahalliset hyökkäykset ovat liian laajalle levinneitä, välikohtaukset ovat liian lukuisia, taktiikka on liian samanlainen, jotta niitä voitaisiin pitää yksittäisinä väkivallantekoina.”
Illinois’ssa Yhdysvalloissa Cairon poliisipäällikkö Roy Burke sanoi syyskuussa, että sala-ampujat olivat ampuneet hänen autoaan kuusi eri kertaa vuoden aikana. ”Siinä oli niin paljon reikiä, että minun oli saatava uusi auto”, hän sanoi. Sitten lokakuussa 15–18 miestä, jotka olivat pukeutuneet armeijan kenttäpukuihin, hyökkäsi Cairon poliisiasemalle kolme kertaa noin kuuden tunnin kuluessa. Kolmannen hyökkäyksen aikana ammuttiin asemaa kohti satoja laukaussarjoja. Cairon pormestari A. B. Thomas sanoi: ”Meillä on tänä iltana ollut Cairossa avoin aseellinen kapina.”
Miksi sellaista tapahtuu?
Mistä tällainen terrorismin lisääntyminen johtuu? Entinen presidentin apulainen Bill Moyers sanoi Harper’s-aikakauslehdessä: ”Sadassa yhdyskunnassa, jotka sijaitsevat maan kaikissa osissa, ei kukaan tänä väkivallan kautena – eivät presidentin komissiot, valtion virastot, poliisi eivätkä osallistujat itse – voi sanoa arvovaltaisesti: ’Tässä on syy, miksi niin tapahtui.’”
Asiaan liittyy kuitenkin tekijöitä, jotka voidaan ymmärtää. Newsweek-aikakauslehti kertoi esimerkiksi Cairossa suoritetuista hyökkäyksistä, että ne olivat ”ilmeinen kostotoimenpide pahoinpitelyjen johdosta, joita poliisien väitettiin kohdistaneen neekeriasukkaisiin”. Se huomautti, että taistelevat valkoiset ”saattoivat mustat raivoon suorittamalla säännöllisiä, valvontatyylisiä partioretkiä neekerien asuinympäristöön. Tällä kertaa näytti olevan mustien vuoro lisätä jännitystä.”
Detroitin poliisipiirin luutnantti William McCoy kertoi taistelevien mustien keskuudessa jaetun painettuja ohjeita. Ohjeissa sanottiin: ”Kun itseään puolustava ryhmä lähtee liikkeelle tätä sortavaa järjestelmää vastaan tappamalla sian [poliisin] keinolla millä hyvänsä – ampumalla väijyksistä, pistämällä kuoliaaksi, heittämällä pommin jne. – puolustautuessaan 400 vuotta kestänyttä rotukiihkoilijoiden julmuutta ja murhaamista vastaan, niin se voidaan määritellä vain itsepuolustukseksi.” Näin ollen yksi pääsyy, jonka mustat ”vallankumoukselliset” esittävät toiminnoilleen, on sen kohtelun herättämä kauna, jota he ovat kokeneet vuosisatoja kestäneen orjuuden, ennakkoluulon ja herjaamisen aikana.
On olemassa myös lukuisia valkoisten ”vallankumouksellisten” muodostamia ryhmiä. Mikä on heidän päämääränsä? Kun toimittajilla on ollut tilaisuus puhua joillekin heistä, niin he ilmaisevat toimivansa tehdäkseen lopun vakiintuneesta järjestyksestä, hallitusjärjestelmä mukaan luettuna. Mutta he eivät anna mitään selvää kuvaa siitä, mitä ehdotetaan tilalle.
Miten tämä liittyy tuollaisten ryhmien tai ihmisten poliiseja vastaan suorittamiin hyökkäyksiin? Eräs poliisiluutnantti sanoi: ”Poliisi on vakiintuneen järjestelmän ja sen edustaman oikeuden näkyvin vertauskuva. Ihmiset ampuvat poliiseja, koska he eivät voi tavoittaa pormestaria, presidenttiä tai edes heidän vaimoaan tyydyttääkseen sairaalloiset tarpeensa maksaa samalla mitalla takaisin.”
Ovatko nämä niin valkoisten kuin mustienkin muodostamat ”vallankumoukselliset” ryhmät jonkin keskusjohdon tai -valvonnan alaisia? Yhdysvaltain oikeusministeri John Mitchell kuvaili niitä radikaalisten ja anarkististen ryhmien hatarana salaliittona, ryhmien, jotka ovat antautuneet tuhoamaan Yhdysvaltain laitokset. Yhdysvaltain rikosasiain viraston (FBI) johtajan apulainen William C. Sullivan sanoi, että FBI:llä ei ole mitään todisteita siitä, että mikään yksityinen ryhmä, kommunistipuoluekaan, olisi vastuussa kasvavasta epäjärjestyksestä.
Eräs ”vallankumouksellinen” kertoi Newsweek-lehden toimittajalle: ”Ihmisille on kerrottava, ettemme todellisuudessa ole valepuvussa olevien kommunistimurhaajien ryhmä. Me haluamme muutoksen nyt. Ja käytettävissämme ei ole muuta kuin väkivaltaa. Me emme voi edes pitää mielenosoitusta ilman, että meitä nuijitaan ja heitetään kyynelkaasupommeilla. Jos me emme voi elää rauhassa, silloin rikkaatkaan eivät voi elää rauhassa. Vuoden kuluessa on oleva todellinen sota.” Hän sanoi, että kolmannes hänen ryhmästään oli Vietnamin sodan veteraaneja, jotka käyttivät aseiden ja räjähdysaineiden käytössä saamaansa sotilaskoulutusta vallankumouksellisiin tarkoituksiin.
Miten vakavana viranomaiset pitävät tilannetta? Entinen oikeusministeriön virkailija kuvaili sitä seuraavasti: ”Totta puhuen me olemme tilanteessa, joka merkitsee sissisotaa lasten kanssa. Ja toistaiseksi lapset ovat voiton puolella.” Monet ”lapsista” ovat keskiluokan vanhempien lapsia. He pitävät itseään ”vastakulttuurillisina isänmaanystävinä” eivätkä rikollisina. He vertaavat toimiaan niiden vallankumouksellisten toimintoihin, jotka kukistivat Ison-Britannian hallinnon Amerikan siirtomaihin nähden, mikä johti riippumattomuusjulistukseen vuonna 1776.
Mihin se johtaa?
Ei ole epäilystäkään siitä, että jotkut yksityiset poliisit ovat syyllistyneet turmelukseen, epäoikeudenmukaiseen kohteluun ja jopa rikollisiin toimintoihin. Lakia täytäntöön panevat viranomaiset myöntävät sen. Mutta mitä tapahtuisi, jos kaikki poliisit poistettaisiin nykyisestä yhteiskunnasta?
Esimerkki siitä, mitä todennäköisesti tapahtuisi, nähtiin Montrealissa Kanadassa. Lokakuun 7. päivänä 1969 Montrealin 3700 poliisia järjesti seitsemäntoista tuntia kestäneen korpilakon palkkausta koskevan kiistan takia. Seurauksena oli anarkia. Tuona aikana kaupungin yli pyyhkäisi ryöstöjen, murtojen ja muun rikollisuuden suunnaton aalto. Keskellä Montrealia rikottiin noin tuhat ikkunalasia. Satoja suuria ja pieniä kauppoja ryöstettiin. Montrealissa ilmestyvän Star-lehden toimittaja kertoi, että suurin opetus oli se, että kaikki Montrealin asukkaat havaitsivat, miten uhattuja he olivat ilman poliisin suojelusta. Kukaan ei säästynyt. Niin rikkaat kuin köyhätkin kärsivät.
Tämä ei kuitenkaan vapauta poliiseja vastuustaan olla käyttämättä väärin valtaansa. Kun eräs presidentin asettama komissio tutki väkivaltaisuutta yliopistoalueilla, niin se totesi, että ’poliisien oli säilytettävä rauhallisuutensa ja heidän esimiestensä autettava heitä’.
Raakuuksien lisääntyminen kuitenkin jatkuu. Ne, joilla on todellista tai kuviteltua valituksen aihetta, kostavat sen usein poliisille. Poliisi, ihminen hänkin, reagoi toisinaan raa’asti, mikä saa ihmiset usein tuntemaan enemmän vihamielisyyttä poliisia kohtaan. Seurauksena on kasvava suuntaus kohti anarkiaa.
Eräs virkamies Washingtonissa (D.C.) Yhdysvalloissa päätteli: ”Ellei jotain tehdä nykyisen suuntauksen muuttamiseksi, tässä maassa on oleva sisällissota 5–10 vuoden kuluessa.” Hän huomautti, että ”ihmiset alkavat kyllästyä tuohon kaduilla vallitsevaan väkivaltaan” ja että yhä useammat yleisön joukosta voisivat ärsyyntyä siinä määrin, että he hyväksyisivät murskaavan torjuntavoiman käytön. Jos niin kävisi, niin mitä tapahtuisi? Virkamies sanoi: ”Se, minkä he jättäisivät jäljelle, olisi fasistinen valtio.”