Lääkärien ongelma

SAIRAALAT ja lääkärit Illinois’n osavaltiossa Yhdysvalloissa olivat hämmästyksissään vuoden 1970 loppupuolella annetusta ylioikeuden päätöksestä. Heidän lisäkseen lääkärit kaikkialla Yhdysvalloissa ilmaisivat pelkoa päätöksen johdosta.

Mitä niin tyrmistyttävä päätös sitten oikein sisälsi? Illinois’n korkein oikeus päätti, että sairaalat saattavat joutua vastaamaan vahingosta, kun potilas saa verensiirrosta keltataudin.

Päätös tuli järkytyksenä monille lääkäreille. Mutta todellisuudessa sen ei olisi pitänyt olla kovinkaan odottamatonta. Miksi ei? Sen vuoksi, että vuosien aikana on kerääntynyt runsaasti todisteita, jotka osoittavat, että verensiirrot voivat aiheuttaa vahinkoa ja jopa kuoleman.

Lääkärit, jotka ovat pysytelleet viime aikoina lääketieteen alalla tapahtuneen kehityksen tasalla, tietävät sen pitävän paikkansa. Medical Economics -julkaisun apulaistoimittaja Winfield Miller sanoikin: ”Lääkärinhoidossa ei millään biologisella tuotteella ole niin suurta mahdollisuutta aiheuttaa kohtalokkaita erehdyksiä kuin verellä. Useampi kuin yksi lääkäri on surukseen saanut kokea, että jokainen veripullo veripankeissa saattaa olla yhtä vaarallinen kuin pullo nitroglyseriiniä.”

Lääketieteen asiantuntijat myöntävät, että pelkästään Yhdysvalloissa kuolee vuosittain 3000 henkeä verensiirron kautta saatuun keltatautiin. Lisäksi ne aiheuttavat arviolta 30000 vakavaa keltatautitapausta samalla kun vähemmän vakavia tapauksia esiintyy tuo määrä moninkertaisena. Verensiirroista aiheutuvat muut komplikaatiot aiheuttavat lisää kuolemantapauksia ja sairauksia.

Sellaisten kuolemantapausten ja sairauksien takia on monia lääkäreitä ja sairaaloita haastettu oikeuteen viime vuosina. Yhdysvalloissa tunnettu hematologiaan perehtynyt tri Lester Unger sanoi: ”Verensiirtojen johdosta nostetut oikeusjutut ovat nyt yleisempiä kuin milloinkaan muistamanani aikana.”

Huomattavin oikeusjuttu oli rouva Francis Cunninghamin tapaus, joka saatettiin Illinois’n korkeimpaan oikeuteen. Hän oli mennyt vuonna 1960 Berwynissä Illinois’ssa sijaitsevaan MacNeal Memorial Hospital -nimiseen sairaalaan saadakseen hoitoa anemiaansa. Osana hoidosta hänelle annettiin useita pullollisia verta. Mutta veri oli saastunutta ja hän sai vaikean seerumikeltataudin. Hän vaati sairaalalta 50000 dollaria [yli 200000 markkaa] vahingonkorvausta.

Alempi oikeusistuin hylkäsi rouva Cunninghamin nostaman kanteen, mutta hän vetosi korkeampaan oikeuteen. Hänen asianajajansa lainasivat toisien oikeusjuttujen päätöksiä, joissa myyjiä pidettiin vastuullisina tuotteittensa turvallisuudesta. He väittivät, että veri on tuote ja että sairaaloita tulee pitää vastuullisina, kun se on kelvotonta.

Illinois’n korkein oikeus oli samaa mieltä. Se päätti, että tuotteen myyjän ”tulee lain mukaan kantaa sen aiheuttaman vahingon seuraukset pikemmin kuin sallia sellaisen tappion kohdata yksityistä kuluttajaa, joka on täysin syytön”. Amerikkalainen asianajajien liitto (The American Trial Lawyers Association) oli myös samaa mieltä oikeuden kanssa. Se osoitti, etteivät kirkot, koulut, NMKY:t eivätkä orpokodit ole vastuusta vapaita, joten saman tulisi pitää paikkansa sairaaloistakin.

Oikeuden tuomari John Culbertson kumosi puolustuksen väitteet, että veri on ’palvelus’ eikä ’tuote’ ja että sairaaloita ei tule haastaa oikeuteen. Tuomari katsoi, että veri on tuote niin kuin muutkin kauppatavarat, joita ”ei ole muutettu luonnollisesta tilastaan ja joita levitetään ihmisen kulutusta varten”. Hän huomautti, että Illinois’n laki pitää myrkyllisten sienien myyjää vastuullisena vahingoista, vaikka sieniä ei ole ”keitetty, purkitettu tai pakattu eikä muulla tavalla käsitelty”.

Lääkäreistä tuntuu, että heille saattaa olla päätöksen johdosta tulossa oikeusjuttujen virta. Mutta he eivät voi syyttää muita kuin itseään. Vuosia he ovat tyrkyttäneet verensiirtoja ja väittäneet niiden olevan ehdottoman välttämättömiä, kun todisteet ovat osoittaneet päinvastaista. Monet muut aineet kuin veri ovat osoittautuneet erittäin hyviksi.

Ryhmä Houstonissa sijaitsevan Texasin sydäninstituutin sydänspesialisteja, joihin kuuluu tri Denton Cooley, kirjoitti Journal of the American Medical Association -lehdessä 10.8.1970: ”Meillä on tapana välttää verensiirtoja kaikissa leikkauksissa aina kun se on mahdollista . . . Olemme havainneet, ettei verisuonileikkauksissa välttämättä tarvita verensiirtoa, vaan että verensiirtoon sisältyy tosiaan haittapuolia, esimerkiksi keltataudin vaara. . . . potilaat, jotka kieltäytyvät ottamasta verta, voivat tavallisesti kestää suuria leikkauksia ilman haittaavaa vaaraa ja nauttia suotuisista leikkauksen jälkeisistä tuloksista.”

Tuollaiset havainnot huomioon ottaen lääkärien tulee muistaa, että vaikka he saattavatkin suositella veren käyttöä, heidän tulee kunnioittaa potilaan oikeutta kieltäytyä siitä. Ja yleensä Yhdysvaltojen oikeusistuimet ovat olleet samaa mieltä ja katsoneet, että potilaalla on oikeus kieltäytyä mistä tahansa hoidosta, jota hän ei halua.

Lääkärit suorittavat todella erittäin arvokasta palvelusta. Se, miten he ponnistelevat sairaiden hyväksi ja auttavat heitä, on kiitettävää. Mutta silloin kun lääkäri ei ota huomioon potilaansa toiveita, hän ei enää auta. Sellainen lääkäri tekee viisaasti kysyessään itseltään, mistä hän todellisuudessa on kiinnostunut – potilaastaan vai tehtävästään ja maineestaan?

Jotkut lääkärit ovat jopa kieltäytyneet antamasta mitään hoitoa potilaille, jotka ovat omantunnonsyistä torjuneet mahdollisesti vaaralliset verensiirrot. Kun potilaille ei ole tarjottu minkäänlaista apua, he ovat joissakin tapauksissa joutuneet menettämään kallisarvoista aikaa siirtyessään toiseen sairaalaan, missä lääkärit ovat hoitaneet heitä heidän toiveittensa mukaan. Lisäksi toiset lääkärit ovat yrittäneet saada tai ovat saaneetkin oikeusistuimelta päätöksen, jonka perusteella aikuisia ja lapsia pakotetaan ottamaan verensiirto ’hengen pelastamiseksi’. Mutta sitten samat lääkärit ovat seuraavassa hetkessä suorittaneet tai hyväksyneet abortteja, joissa tapetaan elämää. Sellainen toiminta on lievästi sanottuna epäjohdonmukaista.

Mikä sellaista lääkäriä vaivaa? Tri Ervin Nichols Palo Altosta myönsi: ”Minusta näyttää siltä, että jotkin reaktiomme liittyvät omaan minäämme silloin kun . . . potilas ei myönny ehdotuksiimme.” Ja tri John Morton Los Angelesista oli samaa mieltä: ”Ehkä liian usein oma minämme saa meidät ajattelemaan, että jos meidän ehdotuksiamme ei hyväksytä, potilaan on mentävä muualle.”

Mutta nyt lääkärit, jotka eivät myönnä verensiirtoon liittyviä vaaroja, asettavat itsensä vakavan ongelman eteen. Heitä saattaa odottaa kallis oikeusjuttu.

Rehelliset lääkärit, joiden sydämellä todella on potilaittensa hyvinvointi, ymmärtävät, etteivät he ole potilaitten esimiehiä, vaan itse asiassa heidän palveluksessaan. He käsittävät, että he voivat vapaasti tehdä ehdotuksia, mutta että potilaskin on vapaa hyväksymään tai hylkäämään ne. Ja kun ehdotus hylätään, sellaiset lääkärit tarjoavat parhaan tuntemansa vaihtoehdon. He auttavat potilasta parhaan kykynsä mukaan. Sairaat voivat olla kiitollisia sellaisten huomaavaisten lääkäreiden suorittamasta palveluksesta.