Onko perinnöllisyystiede paljastanut elämän salaisuuden?
”ME OLEMME keksineet elämän salaisuuden!” julisti tiedemies Francis Crick vuonna 1953 virkatoveriensa ryhmälle Cambridgen yliopistossa. Hän ja hänen työtoverinsa James Watson olivat suorittaneet teon, joka tuotti heille suuresti suosiota tieteen maailmassa. Olivatko he todellakin keksineet elämän salaisuuden? Mistä heidän innostuksensa oikeastaan johtui?
He olivat laatineet mallin sen selittämiseksi, miten DNA (deoksiribonukleiinihappo) -molekyyli toimii ohjatessaan elimistön rakentumista. Heidän mallinsa oli rakenteeltaan kaksoiskierukan tai -spiraalin muotoisten portaiden tai tikkaiden kaltainen. Se esitti kaavamaisesti DNA-molekyylin toiminnan elollisten solujen muiden kemikaalien välisten vaikutusten ohjaamisen perustekijänä. Tämän DNA-molekyylin ajatellaan näyttelevän pääosaa perinnöllisten ominaispiirteiden siirtymisessä vanhemmilta jälkeläisille.
DNA sijaitsee etupäässä solun tumassa. Rakenteeltaan tikkaiden kaltainen DNA sisältää ”geenit”. Geeni on DNA-molekyylin osa eli jakso, jonka tehtävänä on ohjata tietyn perinnöllisen ominaispiirteen, kuten ihon tai silmien värin, jonkin kasvonpiirteen, luonteenpiirteen jne., rakentumista.
Watsonin ja Crickin rakentamassa mallissa DNA-molekyylin esitetään muodostuvan kahdesta toistensa ympäri kiertyneestä kemiallisesta rihmasta. Kahden rihman eli ”tikkaiden sivupuiden” välissä on ”askelmia” eli ”puolia”. Jokainen ”puola” koostuu kahdesta toisiaan täydentävästä kemikaalista. Nämä kemikaalit yhdistää toisiinsa heikko vetysidos ”puolien” keskikohdalta. Toinen rihma on näin ollen toisen peilikuva.
Kuinka DNA ohjaa elimistön osien rakentumista
Otaksukaamme, että jonkin elollisen elimistössä tulee tarve rakentaa valkuaisainemolekyyli (tärkeä rakennuskivi). Mitä tapahtuu? Ensiksi elimistö (eläimen tai kasvin) tiedottaa jollakin tavoin yhdelle elimistön soluista tarvitsevansa tiettyä valkuaisainetta. Vastaukseksi pyyntöön oikea jakso solun DNA-”tikkaista” avautuu vetoketjun tavoin eli halkeaa sen ”puolien” keskikohtaa pitkin. Tikkaiden kaltaisen osan toinen puolisko eroaa avatun vetoketjun lailla toisesta puoliskosta, niin että pitkän DNA-molekyylin tämä jakso (ja ainoastaan tämä jakso) on nyt keskeltä halki ikään kuin tikkaiden puolat olisi sahattu poikki.
Tämä tila on vain väliaikainen, sillä toisen rihman ”puolanpuoliskot” alkavat heti vetää puoleensa ympäröivästä tuman aineksesta vastinkemikaalejaan. Täten ne ”jälleenrakentavat” ”puolien” toisen puoliskon ja muodostavat siten uuden ”lähetti-RNA:ksi” (ribonukleiinihappo) nimitetyn rihman. Sitä nimitetään siten, koska sen täytyy jättää solun tuma kuljettaakseen oikean valkuaisaineen valmistamiseen tarvittavan DNA:n mallin.
Sitten ”lähetti-RNA” vetäytyy pois, ja tuman kaksi alkuperäistä DNA-rihmaa yhdistyvät jälleen kuten aikaisemmin ja ovat tarvittaessa valmiit lähettämään myöhemmin lisää ”lähetti-RNA:ita”. RNA-rihma menee tuman ulkopuolelle, missä solussa oleva ”ribosomiksi” nimitetty jyvänen eli osanen kiinnittyy rihmaan ja näyttää ”lukevan” sitä, mikä on verrattavissa nauhalle talletettuja sanoja toistavaan nauhuriin. Sitten hankitaan ”lähetti-RNA:n” ”puolanpuolikkaita” vastaavat oikeat kemikaalit.
Mitä on tähän mennessä saatu valmiiksi? Itse asiassa ”lähetti-RNA” on kuljettanut DNA-molekyylistä sanoman eli koodin ribosomin ”luettavaksi” ja oikeiden kemikaalien varaamiseksi samassa järjestyksessä kuin alkuperäisessä DNA:ssa. Niinpä ”lähetti-RNA” kokoaa erään toisenlaisen ”siirtäjä-RNA:ksi” nimitetyn RNA:n avulla ”aminohapoiksi” nimitettyjä kemikaaleja pyydetyn valkuaisaineen valmistamiseksi. Valkuaisaine irtoaa sitten ribosomista ja menee tekemään työtään yhtenä rakennuskivenä.
Tällä mutkikkaalla tavalla valmistuu valkuaisainemolekyyli, eräs kemiallinen yhdiste, DNA:n ohjaamana käytettäväksi elävän luomuksen elimistön jossakin osassa. Kuvataksemme asiaa toisin tapahtumainkulkua voidaan verrata työhuoneessaan (solun tuma) olevaan lääkäriin (DNA), joka kirjoittaa lääkemääräyksen ja lähettää sen lähetin (”lähetti-RNA”) mukana. Sitä lukiessaan farmaseutti (ribosomi) ottaa hyllyltään määrätyt kemikaalit ja sekoittaa ne yhteen lääkemääräyksen mukaisesti. Potilaan elimistö käyttää siten sekoitetun lääkkeen (kuten valkuaisaineen) tiettyihin tarkoituksiin.
Tällaisia asioita tiedemiehet ovat oppineet näistä pikkuruisista osasista, joista kaikkia ei voi nähdä edes mikroskoopilla. Niiden keksiminen on todiste ihmismielen hämmästyttävästä taitavuudesta ja kyvykkyydestä. Mutta uskotko, että nämä tiedemiehet ovat todellisuudessa keksineet ”elämän salaisuuden”?
Joitakin vastauksettomia kysymyksiä
Ennen kuin annamme sellaisten miesten älykkyyden ja tutkimusten herättää itsessämme liikaa kunnioittavaa pelkoa, tehkäämme muutamia kysymyksiä nähdäksemme onko elämän salaisuudet täysin paljastettu:
Miten elimistö tarkasti ottaen viestittää tarpeensa solulle, ja miten se panee osan DNA-molekyyliä ”avautumaan” juuri oikeasta kohdasta ja myöhemmin jälleen yhdistymään? Mikä estää loppuosaa DNA-kierukasta ”avautumasta”? Tämän jälkimmäisen kysymyksen vastaus saattaisi selittää sen ratkaisemattoman ongelman, miksi kromosomeista vain tietyt osat näyttävät toimivan eri soluissa, vaikka jokaisessa elimistön solussa on samat kromosomit.
Lisäksi voidaan kysyä, miten eivät ainoastaan oikeat kemikaalit vaan myös kaikki oikeat koneistot, kuten ribosomit, joutuivat soluun uuden RNA-rihman tekemiseksi. Miten ribosomi ”lukee” RNA:n ja täsmälleen miten juuri oikeat kemikaalit varataan oikeisiin paikkoihin DNA:n mallin jäljentämiseksi ja oikean valkuaisaineen tekemiseksi?
Miten DNA:han tallennettu tieto siirretään solun entsyymeille, jotka sitten ohjaavat uusien solujen kasvua? Tri Howard H. Pattee Stanford-yliopistosta sanoo, että tämä on alue, joka yhä tuottaa mitä vakavimpia pulmia biologeille. Hän sanoo, että yksinkertaiset mallit (kuten Watsonin ja Crickin suunnittelema) eivät voi selittää tietojen siirron nopeutta ja luotettavuutta. On vielä tarpeellista tutkia paljon syvällisemmin molekyylien sisäistä ainetta.
Ja lopuksi kohtaamme kaikkein suurimman kysymyksen: Miten sellaiset monimutkaiset aineet ja elämä itse alun perin syntyivät? Näihin kysymyksiin tiedemiehillä ei ole mitään vastauksia, vain teorioita.
Älyttömät voimat eivät panneet alulle elävää solua
On vielä yksi seikka, jota ajatteleva ihminen harkitsee, ennen kuin hän uskoo perinnöllisyystieteen tajuavan luomisen salaisuuden tai jopa, kuten jotkut haluaisivat meidän luulevan, omistavan luomisvoimaa. Ajatellaan, että jokainen ”geeni” (DNA-molekyylin osa) koostuu ketjusta, jossa on noin tuhat ”nukleotidia” (kukin nukleotidi sisältää monta atomia ja on puolet DNA-”tikkaitten” ”puolasta”). Jos yksikin geeni on viallinen, se voi tuhota solun kyvyn kaksinkertaistua. Tai kun solu jakautuu, vastamuodostuneesta solusta tulee viallinen. Miten solun kasvu tai jakautuminen koskaan tapahtuisi, jos niiden tuhansien osasten, joista yksi ainoa geeni koostuu, täytyisi tulla yhteen vahingossa, sattumalta tai ”sokeasta voimasta”, kuten kehitysteoria edellyttäisi? Kuinka paljon pienemmät mahdollisuudet tähän onkaan, kun ihmisen solun jokaisen kromosomin DNA:ssa sanotaan olevan kymmeniä tuhansia geenejä!
Yksinkertaisimmissakin elämänmuodoissa DNA-ketju on yhä äärimmäisen monimutkainen. Biologit ovat kahdenkymmenen vuoden tutkimuksen jälkeen esimerkiksi kartoittaneet vain noin yhden kolmasosan DNA-kierukan geeneistä ”alkeellisessa” suolistobakteerissa, joka tunnetaan nimellä Escherichia coli.
Jos älykkäältä ihmiseltä vie kaksikymmentä vuotta vain muutaman geenin koostumuksen kartoittaminen, kuinka sokeat voimat koskaan kokoaisivat tarvittavan aineen, panisivat sen yhteen ja saisivat sen toimimaan tällä monimutkaisella tavalla? Jos solun DNA-ketjusta vain sanokaamme kolme neljäsosaa tai yhdeksän kymmenesosaa olisi täydellistä, ei voisi syntyä edes yksisoluista eläintä. Ei, sillä luomuksen täytyisi ilmaantua kokonaisena heti tai ei ollenkaan. Tämä edellyttää luomista ja Mestariälyä.
Anna ylistys kenelle se kuuluu
Kaikki nämä seikat valaisevat sitä, ettei meidän pitäisi olla liian valmiita ylistämään ihmisiä enemmän kuin he ansaitsevat. Meidän pitäisi käyttää hyvää ymmärrystä ja olla tasapainoisia. Kun tarkkaamme elävien solujen äärimmäisen monimutkaista, jopa ihmeellistä kokoonpanoa ja toimintaa, näemmekö toiminnassa ”sokeita voimia”? Vai näemmekö älyn, joka kuuluu näkymättömälle Yliarkkitehdille, joka antoi ihmiselle aivot, jotta tämä voisi tutkia ja ymmärtää joitakin Hänen luomakuntansa piirteitä ja niitä hallitsevia lakeja? – Room. 1:20.
Raamattu kertoo meille, että on yksi Luoja. Hän on Jehova Jumala. Hänestä ne, joita Raamattu kuvailee taivaassa olevina ”vanhimpina” ja joilla on paljon suurempi voima ja maallisen luomakunnan paljon tarkempi tuntemus kuin ihmisillä, julistavat: ”Sinä, meidän Herramme [Jehova, Um] ja meidän Jumalamme, olet arvollinen saamaan ylistyksen ja kunnian ja voiman, sillä sinä olet luonut kaikki, ja sinun tahdostasi ne ovat olemassa ja ovat luodut.” – Ilm. 4:11.
Kuningas Salomo, jolle Jumala antoi henkeytettyä viisautta, ilmaisi oikean näkökannan niiden ihmisten kerskailuista ja ennusteluista, jotka esittävät kohtuuttomia lausuntoja ja tosiasioiden yli meneviä väitteitä. Hän kirjoitti: ”Niin minä tulin näkemään kaikista Jumalan teoista, että ihminen ei voi käsittää sitä, mitä tapahtuu auringon alla; sillä ihminen saa kyllä nähdä vaivaa etsiessään, mutta ei hän käsitä. Ja jos viisas luuleekin tietävänsä, ei hän kuitenkaan voi käsittää.” – Saarn. 8:17.
[Taulukko s. 5]
(Ks. painettu julkaisu)
”Geeni” eli DNA-molekyylin jakso
DNA-rihmat vetäytyvät erilleen DNA-rihmat yhdistyvät jälleen
Lähetti-RNA erkanee