Miksi television katselemisessa pitäisi olla valikoiva

”PELOTTAVIN viestintäase, mitä on koskaan keksitty.” Miten hyvin nuo television tunnetun dokumenttiohjelmien kirjoittajan lausumat sanat kuvaavatkaan television ihmettä! Ja ihme se onkin!

Samoin kuin katseesi siirtyy edestakaisin noin 50 kertaa lukeaksesi tämän lehden yhden ladotun palstan, samoin myös televisiokameran säde pyyhkäisee jokaiseen kuvaan määräluvun viivoja, Suomessa 625 (Yhdysvalloissa 525). Koska sekunnissa muodostuu 25 (Yhdysvalloissa 30) täydellistä kuvaa, niin se merkitsee sitä, että säde käyttää vähemmän kuin 1/15000 sekuntia yhden viivan pyyhkäisyyn. Melkoista pikalukemista! Eikä siinä kaikki, sillä kamera pyyhkäisee ensin kaikki parittomat viivat 1, 3, 5, 7 jne. ja palaa sitten takaisin kuvan vasempaan yläkulmaan ja pyyhkäisee kaikki parilliset viivat 2, 4, 6 jne. Menetelmä, jolla televisiokamerat valokuvaavat väriä ja vastaanottimet välittävät sen, on vielä hämmästyttävämpi.

Yhdysvallat kerskuu 930 televisioasemasta ja yli 93 miljoonasta televisiovastaanottimesta, joista yli 30 prosenttia on värivastaanottimia. Kuluneina viitenä vuotena on myyty vuosittain kymmenen miljoonaa vastaanotinta. Siellä keskivertoperheen sanotaan käyttävän televisiovastaanotintaan keskimäärin noin kuusi tuntia päivässä.

Tiedonvälityksen alalla ihminen on tosiaan tehnyt valloituksia sekä kuvien että äänen käytössä. Mutta miten televisiota käytetään? Käyttääkö ihminen sitä parhaalla mahdollisella tavalla?

Monia valituksia televisio-ohjelmista

Yleisimmät valitukset televisio-ohjelmista koskevat mainoksia. Lähes kaikkien katselijoiden mielestä niitä tulisi olla vähemmän, niiden tulisi olla lyhyempiä ja keskeyttää ohjelma harvemmin. Hallituksen viranomaisilla on muitakin valituksia. Eräs viranomainen moittii televisioasemia siitä, että niitä voidaan epäillä ennakkoluuloisen poliittisen näkökannan suhteen. Toinen virkailija syyttää niitä kulttuurin alalla ”hedelmättömän maan” aikaansaamisesta. Eräs toinen taas sanoi: ”Me olemme ottaneet voimakkaimman ihmisen koskaan keksimän välineen opettaaksemme ja innoittaaksemme ja – Jeesuksen ajan temppelin tavoin – luovuttaneet sen kauppiaille ja rahanlainaajille.”

Lehdistöarvostelijat puhuvat ”kaupallisen television mauttomasta pöperöstä” ja sanovat uusintoja halventavasti ”uudestaan syötetyiksi jätteiksi”. He valittavat: ”Ei ole ihme, että televisioyhtiöt voivat väittää, ettei kukaan välitä niiden vakavista tarjouksista. Ne eivät ole alkaneet yrittää tehdä niistä kiinnostavia.” Eräs Amerikan huomattavista televisioselostajista, edesmennyt Edward Murrow, kuvaili kerran televisio-ohjelmien antavan ”todisteita rappeutumisesta, pakenemisesta ja eristäytymisestä sen maailman todellisuuksista, jossa elämme”. Suuri osa tästä arvostelusta kohdistetaan lapsille tarkoitettuja ja lasten katsomia ohjelmia vastaan.

Miksi? Miksi? Miksi?

Miksi niin paljon esitetään valituksia siitä, mitä näytetään televisioruudussa, varsinkin Yhdysvalloissa? (Useimmissa muissa maissa televisio on suurelta osalta tai kokonaan hallituksen yksinoikeus; se ratkaisee, mitä ihmiset näkevät.) Muuan asioista perillä oleva, erään vilkkaimman amerikkalaisen mainostoimiston johtava toimihenkilö vastasi yhteen näistä ”miksi”-kysymyksistä kirjoituksessa nimeltä ”Television todelliset johtajat”. Siinä hän sanoi, että vuonna 1959 kaksi johtavaa televisioyhtiötä esitti ’laatuohjelmia’. Sitten kolmas yhtiö, joka toimi heikkona kolmosena, ”aloitti uusien ohjelmien sarjan, jolle oli ominaista tyylitelty väkivalta ja tyylittelemätön verenvuodatus”. Se kohosi heti hyvin lähelle toista sijaa, joten nuo kaksi muuta yhtiötä sovittelivat mittapuissaan ohjelmaa laatiessaan säilyttääkseen katselijansa, itsesuojelun takia.a

Mikä ratkaisee ohjelmien ”laadun”? Yleisön suhtautuminen. Edellä mainitun mainostoimiston johtavan toimihenkilön mukaan ”ratkaistaessa, mitä yleisölle esitetään, meillä ei ole sellaista ylellisyyttä, että saisimme asettaa joko omamme tai yleisön mittapuut. Sen sijaan ne asettaa meille kilpailijoittemme suhteellinen menestys.”

Eikä edellä oleva ole vain yhden miehen mielipide. Kun eräs arvostelija hiljattain käsitteli viittä televisio-ohjelmaa, jotka luokiteltiin korkeimmalle talvella 1970–1971, niin hän kuvaili niitä ’halpa-arvoisiksi, tympäiseviksi, yksitoikkoisiksi, ikäviksi ja älyttömiksi’. Yleisön mieltymys on epäilemättä yksi syy siihen, miksi televisio-ohjelmat toisinaan jättävät niin paljon toivomisen varaa.

Eräs toinen ”miksi”-kysymys johtuu niistä jälkivaikutuksista, jotka saattavat aiheutua yhtiön ohjelmistossa olleesta nykyhetken ongelmia käsittelevästä haastavasta dokumenttiohjelmasta. Dokumenttielokuva ”Pentagonin suhdetoimintaa” käsitteli Yhdysvaltain puolustusministeriön ohjelmaa, jonka tarkoitus on luoda suotuisa kuva sen toimista ja menettelytavoista. Vaikka jotkut lähteet arvostelivat sen yhdeksi vuoden parhaimmista dokumenttielokuvista, se herätti poliitikkojen suuttumuksen. Verkoston muut asemat eivät myöskään olleet kovin innostuneita esittämään sitä, koska ne pelkäsivät menettävänsä toimilupansa.

Toisaalta eräs dokumenttielokuva, joka kertoi siitä, miten pankit syrjivät neekereitä ja köyhiä, johti siihen, että ainakin yksi asema, joka esitti sen, menetti huomattavan määrän tuloja. Eräs ohjelma, joka paljasti alueen saastumiseen syylliset, aikaansai niin kireät suhteet ohjelman lähettäneen televisioaseman eräiden virkailijoiden ja paikkakunnan eräiden liikemiesten välillä, että pidettiin suositeltavana erottaa toimittaja, joka oli ohjelman laatinut. Taloudellisen ja poliittisen kostotoiminnan pelko on siis myös yksi syy siihen, miksi ei useammin esitetä parempia ohjelmia.

Vielä kerran ”miksi”

Edellä esitetyt syyt eivät selitä kaikkea; asiaan liittyy muutakin. Televisioyhtiöt ja lähetysasemat eivät voi siirtää kaikkea syytä toisten niskoille. Tämä käy ilmi siitä, että toisinaan esitetään erittäin hyviä ohjelmia, varsinkin koulutelevisiossa eli ”valtion” asemilla, kuten niitä nyt kutsutaan. Huomattava esimerkki on äärimmäisen suosittu ja suuresti ylistetty ohjelma nimeltä ”Sesame Street”. Se sai UNESCO Courier -lehden kirjoittamaan, että se on ”sarja, jossa on älyä ja huumoria, josta puuttuu kaikki väkivalta ja joka sisältää sen selvän sanoman, ettei mitään ongelmaa voida ratkaista ilman yhteistoimintaa. Toiseksi se yrittää opettaa nuorille kirjaimia, numeroita ja yksinkertaisia laskutaitoja, laajentaa heidän sanavarastoaan ja päättelykykyään ja avata heidän silmänsä yleensä maailmalle.” Niinpä eräässä vuoden 1971 toukokuussa näytetyssä ohjelmassa oli aiheina numero 12, suuri ja pieni E-kirjain, leikkivät gorillat ja tanssijakso, joka valaisi kolmion ja neliön välistä eroa. Se oli ohjelma, joka oli sekä aikuisia hauskuuttava että lapsia opettava.

Mitä nämä tosiasiat osoittavat? Sen, että rakentavat ja opettavat ohjelmat voivat olla onnistuneita, jos niihin uhrataan riittävästi taitoa ja oivallista asiaa; jos niitä tuottavat todella antautuvat tehtäväänsä eivätkä laske pennejä tai säästä vaivaa. Siksi toisinaan vain minuutin pituinen mainoskuva saattaa olla koko illan hauskin ohjelma televisiossa.

Valikoimisen tarpeellisuus

Televisio-ohjelmat heijastavat mittapuiden yleistä rappeutumista. Mutta mitä muuta voisi odottaa? Miksi televisiotoiminnan pitäisi olla sen ihanteellisempaa kuin muutkaan toimialat ovat nykyaikana? Kaikkien pääasiallisena kiinnostuksen kohteena on taloudellinen kannattavuus.

Sinä, tämän lehden tavallinen lukija, et tietystikään voi tehdä juuri mitään televisio-ohjelmien laadun parantamisen hyväksi. Mutta omia katselutapojasi voit parantaa. Voit olla valikoiva televisio-ohjelmien katselemisessa. Jos olet isä tai äiti, sinun tulisi olla myös hyvin kiinnostunut siitä, millaisia ohjelmia lapsesi katselevat. Varmistaudu siitä, että se, mitä he katselevat, on rakentavaa eikä arvotonta. Ja pidä heidät erityisesti loitolla väkivaltaisista elokuvista, sillä television katselu turruttaa lapset väkivallan suhteen. Ongelma on suuri, sillä Yhdysvaltain televisio-ohjelmissa on väkivaltainen kohtaus keskimäärin joka neljäntoista minuutti ja murha joka neljäskymmenesviides minuutti. Tri V. B. Cline sanoo: ”Me luomme väkivallan orjia.” Väkivaltaisista kohtauksista tulee esikuvia, joita lapset myöhemmin jäljittelevät tosi elämässä.

Väkivallan määrän vähentämistä television kuvaruudusta on jossain määrin pohdittu, mutta ei niinkään paljon sukupuolisen moraalittomuuden vähentämistä. Kukaan ei voi jatkuvasti katsella ihmisten harjoittavan irstasta käytöstä tulematta itse moraalisesti turtuneeksi. Ja siten, kuten väkivallankin ollessa kyseessä, tuollaisista irstaan käytöksen esimerkeistä tulee esikuvia katselijoiden käytökselle tosi elämässä. Raamattu sanoo: ”Älkää eksykö. ’Huono seura hyvät tavat turmelee.’” (1. Kor. 15:33) Sinä et valitsisi sellaisten ihmisten seuraa, joiden tiedetään olevan irstaita, vai valitsisitko? Miksi sitten seurustelisit heidän kanssaan television kautta? Se, että olet valikoiva, merkitsee sitä, että olet huolellinen sen suhteen, millaisia televisio-ohjelmia katselet.

Valikoimiseen sisältyy myös sen valvominen, kuinka paljon käytät aikaa television katseluun. Kuten tri G. A. Steiner osoittaa kirjassaan The People Look at Television (Ihmiset katselevat televisiota), monien ihmisten asennoituminen televisioon on ambivalenttista, ts. se herättää heissä vastakkaisia tunteita. Samalla kun he sanovat nauttivansa television katselusta, he myös ilmaisevat huolestuneisuutensa siitä, että he katselevat sitä liikaa.

Voit hyötyä ja saada nautintoa television katselusta, mutta on myös mahdollista, että olet sen orja. Kun annat televisio-ohjelmien saada sinut laiminlyömään velvollisuuksiasi, laiminlyömään riittävän unen, terveellisen liikunnan ja raittiin ilman saamisen, et ole valikoiva vaan television orjuuttama. Jos olet kristitty evankeliuminpalvelija, et myöskään ole valikoiva, jos laiminlyöt minkä tahansa palvelusvelvoitteistasi televisio-ohjelmien katselemisen vuoksi.

Televisio on todella pelkoa herättävä viestintäase, todellakin ihme. Mutta opi hallitsemaan sitä; älä anna sen hallita itseäsi.

[Alaviitteet]