Omaksu oikea näkemys kehumisesta
KUKA ei arvostaisi kehumista? Jos olemme tunnollisia, niin me haluamme tehdä hyvää työtä ja ponnistelemme tehdäksemme hyvää työtä. Kiitos kannustaa meitä tässä oikeassa menettelyssä. Sellaisten kiitoksen ilmaisujen ei kuitenkaan pitäisi tulla omasta suustamme, omilta huuliltamme, vaan toisilta.
Viisas raamatunkirjoittaja sanoo Sananl. 27:2:ssa: ”Kehukoon sinua toinen, ei oma suusi; vieras, eikä omat huulesi.”
Joidenkuiden oma kehu on ilmeistä. He käyttävät ylen määrin pronominia ”minä”. Mutta se voi olla ovelampaa. Joku saattaa esimerkiksi mainita tehneensä jonkin ostoksen ja ehkä sanoo sen ohimennen, asiallisella tavalla. Mutta jos ostoksessa oli kyse suurista rahasummista, paljon suuremmista kuin kuulijoiden voitaisiin odottaa käsittelevän, niin juuri se, että hän puhuu siitä tavanomaisena tapahtumana, voi saada hänen tekonsa tuntumaan kuulijoista vaikuttavalta. Sama pitää paikkansa monista muista asioista elämässä. Voi tietysti olla niin, ettei henkilön aikomus ole lainkaan kehua itseään. Mutta jos joku havaitsee usein kehuvansa itseään, hänen tarvitsee ymmärtää, että hänen sydämensä voi johtaa häntä harhaan itsekorostuksen tielle.
Pane merkille, että Sananl. 27:2:n henkeytetty kirjoittaja puhuu ”toisesta” ja ”vieraasta” sellaisina, jotka kehuvat. Tämä lisää uuden piirteen opetettuun periaatteeseen. Se tuo mieleen saksalaisen sanonnan: ”Eigenlob stinkt, Freundes Lob hinkt, fremdes Lob klingt”, mikä merkitsee: ”Oma kehu haisee, ystävän kehu ontuu, vieraan kehu kaikuu [aidolta].”
Tämä sanonta ei tosin ehkä pidä paikkaansa kaikissa tapauksissa. Mutta Raamatun sananlasku osoittaa, että kun kehuminen tulee sellaiselta, jolla ei ole siteitä sinuun, joka hyvin todennäköisesti ei tunne olevansa mitenkään pakotettu puhumaan hyvää sinusta, joka ei ilmaise mitään merkkejä siitä, että toivoisi saavansa jotakin hyötyä puhumalla siten, niin silloin voit tavallisesti olla varma siitä, että hänen kehumisensa on vilpitöntä ja perustuu työsi, puheesi tai menettelysi todellisiin ansioihin. Jollei joku toisaalta ymmärrä tämän sananlaskun totuuden arvoa, niin se voi estää häntä tietämästä, missä voisi ja ehkä tarvitsisi edistyä.
Mutta asialla on toinenkin puoli. Meidän tulee olla varovaisia, ettei kehumisen saamisesta tule sitä vaikutinta, joka saa meidät tekemään hyvää työtä. Koska kristitty apostoli Paavali oli täysin vapaa henkilökohtaisista pyyteistä, hän voi kirjoittaa tessalonikalaisille ja sanoa: ”Sillä me emme koskaan ole liikkuneet liehakoivin sanoin. . . . emmekä ole etsineet kunniaa ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta.” – 1. Tess. 2:5, 6.
Me siis haluamme ennen kaikkea varoa, ettemme ylistä itseämme ylen määrin. Sitten meidän ei tule nähdä vaivaa saadaksemme kehumista toisilta. Raamattu kehottaa kristittyjä, etteivät he toimisi ”silmänpalvelijoina, ihmisille mieliksi, vaan sydämen yksinkertaisuudessa peljäten Herraa. Kaikki, mitä teette, se tehkää sydämestänne, niinkuin Herralle eikä ihmisille.” – Kol. 3:22, 23.
Lisäksi oikeaan näkemykseen kehumisesta kuuluu alttius sisällyttää toisiakin kiitoksen saajiin; sen jakaminen niiden kanssa, jotka ehkä ovat osaltaan vaikuttaneet sen onnistumiseen, mitä olet sanonut tai tehnyt. Esimerkiksi sinfoniakonsertissa kapellimestari saattaa pyytää koko orkesteria kumartamaan vastauksena innokkaille ja toistuville suosionosoituksille. Ja se on täysin sopivaa, sillä kuten tunnettu kapellimestari kerran sanoi orkesterinsa jäsenille: ’Te tiedätte, että ilman teitä en voi tehdä mitään.’ Rehellisyys ja vaatimattomuus saa meidät antamaan kunnian sinne, minne kunnia kuuluu. Kristittyjen ei tule olla monien tämän maailman ihmisten kaltaisia, jotka kiihkeästi pyrkivät pysymään ’parrasvalossa’.
Saattaahan tietysti olla niin, että joku on antanut apua, joka on merkityksellisesti edistänyt jonkin suunnitelman onnistumista, ja kuitenkaan hänen ponnistelunsa eivät ehkä ole saaneet mitään julkista tunnustusta tai kiitosta. Tämän ei tule koskaan huolestuttaa häntä, sillä aikanaan kukin ”saa kiitoksensa Jumalalta”, silloin kun se on ansaittua. (1. Kor. 4:5) Näin ollen ahkerasti työskentelevä vaimo, joka ehkä saa vähän julkista tunnustusta, voi nauttia sisäistä tyydytystä sen tietämisestä, miten paljon hän on edistänyt miehensä hyvinvointia ja menestystä. Ja hän voi olla onnellinen siitä, että hänen menettelynsä miellyttää niitä, jotka ovat korkeampia kuin hänen aviomiespäänsä, nimittäin Kristusta Jeesusta ja Jehova Jumalaa. – Sananl. 31:23, 28, 31; 1. Kor. 11:3.
Kristityn, joka saa kehumista onnistuttuaan ponnisteluissaan jollakin alalla, tulee varsinkin antaa ylistys Jehova Jumalalle ja hänen Pojalleen. Jumala on jokaisen hyvän annin ja jokaisen täydellisen lahjan Antaja. (Jaak. 1:17) Ei välttämättä aina ääneen mutta sydämessään ja mielessään kristityn tulee muistuttaa itseään siitä osuudesta, mikä Jumalalla on ollut mihin tahansa menestykseen, josta hän on nauttinut. Jeesus antoi huomattavimman esimerkin tästä.
Vaikka hän oli suuresti kunnioitettu Messiaana ja Jumalan Poikana, hän ei milloinkaan ottanut kunniaa sanomastaan tai teoistaan. Siksi Jeesus saattoi rehellisesti sanoa uskonnollisille vastustajilleen: ”Jos minä itse itselleni otan kunnian, niin minun kunniani ei ole mitään. Minun Isäni on se, joka minulle kunnian antaa.” – Joh. 8:54.
Kaikki Jehova Jumalan kristityt palvelijat tekevät sen vuoksi hyvin pitäessään mielessään apostoli Paavalin tästä lausuman periaatteen. Hän painotti: ”Me olemme Jumalan työtovereita; te olette Jumalan viljelysmaa, olette Jumalan rakennus.” Ja Paavali osoittaa tekstiyhteydessä, että juuri Jumala ansaitsee ylistyksen, sillä hän sanoo siinä: ”Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala on antanut kasvun. Niin ei siis istuttaja ole mitään, eikä kastelijakaan, vaan Jumala, joka kasvun antaa.” Miten totta se onkaan! Varmasti kaikki riippuu Jumalan ponnisteluillemme antamasta siunauksesta. – 1. Kor. 3:9, 6, 7.
Tosiaankin, kun meillä on oikea näkemys kehumisesta, me emme ainoastaan ole haluttomia ylistämään itseämme ylen määrin tai näkemään vaivaa saadaksemme kehumista toisilta, vaan kehumista saadessamme annamme asianmukaisella vaatimattomuudella kunnian toisille, silloin kun se heille kuuluu, ja ennen kaikkea annamme ylistyksen Jehova Jumalalle, jolle se aina kuuluu.