Kuka hyötyy eniten ”vihreästä vallankumouksesta”?
MITÄ tavallinen ihminen saattaisi päätellä, kun hän lukee, miten ”vihreä vallankumous” on lisännyt satoa niin huomiota herättävällä tavalla? Hän on taipuvainen ajattelemaan, että yhä useammat nälkäiset ihmiset tulevat ravituiksi, niin että nälästä kärsivien määrä vähenee.
Onko asian laita niin? Ikävä kyllä, ei ole. Ne, jotka kärsivät suurinta hätää, eivät hyödy eniten. Voimme ymmärtää syyn, kun maatalousasiantuntijat selittävät, millä edellytyksellä uudet, runsassatoiset viljalajikkeet ovat tuottoisia.
Indianan yliopiston virusopin professori Dean Fraser selittää ensinnäkin, että uudet siemenet antavat runsaan sadon ”vain, kun käytetään suuria määriä lannoitetta”. Siispä lannoitettakin täytyy olla saatavissa. Mutta kehitysmaissa ei aina ole saatavissa runsaasti lannoitteita.
Silloinkin, kun lannoitetta on saatavissa, maanviljelijän täytyy kyetä maksamaan se. Useimmat köyhien maiden maanviljelijät ovat itsekin köyhiä. Sen tähden viljelijä, joka on vauraampi ja jolla on varaa hankkia lannoitetta, korjaa tavallisesti suuremman hyödyn kuin se, joka kärsii eniten nälkää ja puutetta.
Vielä tärkeämpi vaatimus
Tarvitaan lisäksi jotakin muuta jopa välttämättömämpää kuin lannoite. Kirjassa India’s Green Revolution (Intian vihreä vallankumous) sen tekijä F. R. Frankel esittää: ”Kääpiövehnän menestyksellinen viljely riippuu jopa enemmän vedensaannin varmistamisesta. On itse asiassa välttämätöntä kastella maata tiettyinä aikoina kasvin kasvukautena, jotta saataisiin niin runsas sato kuin mihin kasvilla on mahdollisuuksia.” Ja riisi tarvitsee vielä enemmän vettä kuin vehnä.
Kastelu ei merkitse samaa kuin sade. Uusia lajikkeita ei voi jättää riippuvaisiksi epävarmasta sateesta. Ne vaativat säännöllistä kastelua. Niinpä vesivarastoista varmistuminen on välttämätöntä. Kasteluvesi saatettaisiin johtaa joista kanavia pitkin. Mutta köyhissä maissa sellaisia ei useinkaan ole rakennettu. Useimmissa tapauksissa tarvitaan pumppuja pohjaveden nostamiseksi maan pinnalle.
Kaikki tämä vaatii teknologiaa; koneita tarvitaan kanavien kaivamiseksi ja tehtaita pumppujen tekemiseksi. Frankel sanookin: ”Lisäksi uudet vehnälajikkeet vaativat myös monimutkaisempia maanviljelystyökaluja parhaan mahdollisen sadon tuottamiseksi: paranneltuja auroja ja äkeitä maan tasoittamiseksi kunnolla [muutoin kastelu ei olisi tarkoituksenmukaista]; kylvökoneita ja lannoitteenlevittimiä, jotta kylvö tapahtuisi oikeaan syvyyteen ja täsmällisin välein, sekä kasvinsuojeluvälineitä ruostesienien ja muiden tautien torjumiseksi.”
Kenellä on varaa kaikkeen tähän? Jälleen sellaisella maanviljelijällä, jolla on jo jonkin verran varallisuutta.
Huomaa, että tarvitaan kasvinsuojeluvälineitä. Tähän liittyy tuholaismyrkkyjen runsas käyttö uusien viljalajikkeiden suojelemiseksi. Se ei ainoastaan vaadi rahaa, vaan se myös saastuttaa. Tuholaismyrkkyjen laajaa käyttöä kuitenkin puolustellaan pienempänä kahdesta pahasta. Ajatellaan, että nälkäinen mies ei ole niin kovin huolissaan tuholaismyrkkyjen aiheuttamasta kauaskantoisesta vahingosta. Hän haluaa saada ruokaa vatsaansa. Kuitenkin hänen on väistämättä maksettava hinta myöhemmin.
U.S. News & World Report -lehti tekee yhteenvedon näistä vaatimuksista: ”Uudet siemenet eivät kykene kuitenkaan yksin aikaansaamaan maanviljelyksen vallankumousta. Niiden geenistön suomia täysiä mahdollisuuksia ei voida toteuttaa ilman kastelua ja runsasta lannoitteen ja tuholaismyrkkyjen määrää.” Se kaikki vaatii rahaa. Köyhillä ja nälkäisillä ei ole sitä.
Epätasainen jako
Niinpä edellä mainittu kirja (”Intian vihreä vallankumous”) sanoo: ”Uuden teknologian voitot on jaettu hyvin epätasaisesti.”
Tätä johtopäätöstä tukee seuraava:
”Täytyy sanoa, että vallankumous on erittäin ’valikoiva’, . . . Riittää, kun palauttaa mieleen, että kolmea neljäsosaa Intian viljellystä pinta-alasta ei kastella ja että ’kuivaviljely’ on vallitsevaa. Pelkästään tästä syystä muutos ei ole ollenkaan koskettanut valtavaa osaa maasta, ja yhtä valtava osa voi kerskua vain keskellään olevista ’pikku saarekkeista’. . . .
”Vihreä vallankumous vaikuttaa harvoihin pikemmin kuin moniin, ei ainoastaan ympäristöolosuhteiden vuoksi, vaan myös siksi, että suurimmalla osalla viljelijöistä ei ole varoja . . . Se, että he odottavat pääsevänsä osallisiksi siitä eivätkä kuitenkaan pääse, luo mahdollisuudet levottomuutta herättäville yhteiskunnallisille, taloudellisille ja poliittisille kiistakysymyksille. Tämä onkin mitalin toinen puoli, joka löytyy kaikista vihreän vallankumouksen kehittymisen arvioinneista.” – The Survival Equation.
Vaikka kokonaissato ja -tulo saattavatkin lisääntyä, ne eivät tämän vuoksi jakaudu tasapuolisesti. Esimerkiksi Intian kahdella tärkeimmällä vehnänviljelyalueella, Biharissa ja Uttar Pradešissa, arviolta 80 prosenttia kaikista maatiloista on kooltaan alle kolme hehtaaria. Tämä merkitsee sitä, että niillä ei tavallisesti ole varoja hyötyä uudesta teknologiasta. Niinpä suhteellisen pieni osa todella puutteessa olevista hyötyy. Koko Intiassa sanotaan todellisuudessa olevan 185 miljoonaa ihmistä, jotka elävät alle kahden hehtaarin kokoisilla maatiloilla.
Monissa köyhissä maissa on myös viljelijöitä, jotka eivät omista maatilojaan vaan vuokraavat ne vuokraisänniltä. Ja viime vuosina maan arvo on kohonnut. Lähellä seutuja, missä ”vihreä vallankumous” on ollut ilmeinen, maan arvo on joskus kohonnut kolmin-, nelin- tai viisinkertaiseksi. Se on aiheuttanut maanvuokrien huiman kohoamisen, mikä tekee tilanteen entistä vaikeammaksi vuokraviljelijälle. Ja nähdessään uusista viljalajikkeista saatavan voiton mahdollisuudet jotkut maanomistajat päättävät viljellä maata itse. Siksi he ottavat maan pois vuokraviljelijöiltä ja alentavat heidät maattomiksi työläisiksi.
Maaseutualueiden maattomien työläisten lukumäärä on tyrmistyttävä. Pelkästään Intiassa maata omistamattomia sanotaan olevan yli 100 miljoonaa. Näiden lisäksi on miljoonia kaupunkeihin ahtautuneita köyhiä ihmisiä.
Nämä Intian maattomat työläiset yhdessä niiden 185 miljoonan kanssa, jotka hoitavat alle kahden hehtaarin tiloja, muodostavat 300 miljoonan ihmisen joukon! Se käsittää suurimman osan Intian maaseudun väestöstä. Useimmat heistä elävät säälittävässä köyhyydessä. Heidän keskiansionsa sanotaan olevan vain 200 rupiaa (noin 87 mk) henkeä kohti vuodessa.
Mikä on ollut tulos? Kirja ”Intian vihreä vallankumous” sanoo, että tämä on ”todellisuudessa johtanut [köyhien ihmisten] taloudellisen tilan täydelliseen rappioon”. Ja eräs taloustieteilijä kirjoittaa, että ’rikkaat tulevat rikkaammiksi ja köyhät köyhemmiksi’. – The Survival Equation.
”Vihreä vallankumous” auttaa näin ollen vähiten juuri niitä ihmisiä, joita sen oli määrä auttaa. Ja maailman kehitysmaissa se on valtava ongelma.
”Vihreä vallankumous” voisi muuttua ”punaiseksi”
Ongelman suuruus voidaan käsittää panemalla merkille Intian pääministerin Indira Gandhin sanat. Pitäessään puhetta Intian kaikkien osavaltioiden pääministereille hän sanoi: ”Aikamme tarjoama varoitus kuuluu, että ellei vihreään vallankumoukseen liity yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen pohjautuva vallankumous, vihreä vallankumous ei ehkä pysy vihreänä.”
Johtopäätös on, että se voisi muuttua ”punaiseksi”, so. kommunistiseksi vastavaikutuksena jatkuvalle köyhyydelle, nälälle ja epäoikeudenmukaisuudelle. Niin on tapahtunut ennenkin, kun köyhät ovat nähneet tilansa huonontuvan ja toiset, erityisesti varakkaammat, ovat hyötyneet uudesta teknologiasta.
Ei pitäisi myöskään päätellä, että kyseessä on vain yhdessä maassa vallitseva erikoistilanne. Se on sääntö pikemmin kuin poikkeus. Eräs Kolumbian maatalouden johtava virkamies kertoi tuossa maassa pidetyn ravintokonferenssin vieraileville osanottajille: ”’Vihreä vallankumous’ ohittaa ihmiset, ne ihmiset, jotka tarvitsevat sitä eniten. Se syventää kuilua niiden välillä, joilla on, ja niiden, joilla ei ole.”
Australialainen viikkolehti The Bulletin sanoikin: ”Se, että ruokaa ei riitä kaikille, ei ole ensisijaisesti maataloudellinen vaan rahataloudellinen ongelma. Tosiasia on, että ihmisjoukot ovat liian köyhiä ostaakseen tarvitsemaansa parempaa ruokaa, vaikka sitä olisikin saatavissa.” Se pitää jossain määrin paikkansa myös Yhdysvalloista, missä hallitus maksaa viljelijöille siitä, että he pitävät maansa tuottamattomana, samalla kun miljoonat amerikkalaiset ovat aliravittuja eivätkä pysty kustantamaan itselleen ravintoa, jonka hyvän terveyden ylläpitäminen vaatisi.
Yhdistyneiden Kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestön pääjohtajan A. H. Boerman äskettäin julkaisemassa raportissa tehdään yhteenveto tästä tilanteesta seuraavin sanoin: ”Lisääntyneiden maataloustulojen jako, jos mikään, on tullut entistä epätasaisemmaksi, ja seurauksena on ollut, että nälkäisten ja aliravittujen todellinen määrä on lisääntynyt vuosien mittaan.”
[Kuva s. 8]
Kirja ”Intian vihreä vallankumous” esittää, että vain vähemmistö hyötyy ja että useimmat köyhät tulevat köyhemmiksi