”Puhuisimmeko asioista avoimesti”
”KUULEHAN, vaimosi on todella huolissaan terveydestäsi”, eräs mies kertoi äskettäin ystävälleen. ”Niinkö?” ystävä vastasi. ”Minulle hän ei ole antanut mitään sellaista vaikutelmaa.” Ystävästä oli rohkaisevaa tietää se, sillä hänestä tuntui, ettei hänen vaimonsa ollut erityisen huolestunut.
Kuinka tyypillinen tuo tosi elämän tapaus onkaan! Aviomiehet ja -vaimot puhuvat muille sellaista, mistä heidän pitäisi aivan ensimmäiseksi mainita toisilleen (tosiasia, jonka avioliittoneuvojat aivan liian hyvin tuntevat!). Vanhemmat valittavat, etteivät he ymmärrä lapsiaan. Lapset vuorostaan nurisevat toisille, että heidän vanhempansa ovat ”vanhanaikaisia”. Työntekijät eivät vaihda ajatuksia työnantajiensa kanssa, ja työnantajat laiminlyövät yhteydenpidon työntekijöihinsä, mistä kaikesta on huonoja sekä tunneperäisiä että taloudellisia seurauksia.
Nykyaikaiset ihmisluonnon tutkijat pitävät hyvällä syyllä kanssakäymistä tärkeänä, sillä nykyinen kärsimys johtuu paljolti yhä vähenevästä kanssakäymisestä. Niinpä eräs vuonna 1972 ilmestynyt kirja, joka on omistettu auttamaan aviopareja saamaan enemmän iloa ja tyytyväisyyttä avioliitostaan lisääntyneen ymmärtämyksen avulla, selostaa: ”Monet aviomiehet ja -vaimot luulevat tietävänsä toisistaan paljon enemmän kuin he itse asiassa todella tietävät.”
On tosiaankin niin paljon helpompaa puhua toisille, valittaa tai nurista olosuhteista, kuin keskustella pulmasta asianosaisen kanssa; hänelle on paljon helpompaa antaa ”hiljainen käsittely”. Mutta helpoin tapa on harvoin paras tapa. Vaatii rohkeutta, viisautta ja tahdikkuutta, niin, ja rakkautta yrittää neuvotella asianosaisen kanssa väärinkäsityksestä tai epämiellyttävästä tilanteesta tai vajavuudesta.
Eräs aviomies, jolla oli hyvin älykäs mutta myös voimakastahtoinen vaimo, joutui juuri sellaiseen tilanteeseen. Näytti siltä, että joka kerta kun hän huomautti jostakin, vaimo esitti vastaväitteen, niin että vähitellen hän lakkasi mainitsemasta sellaisista asioista. Mutta hän havaitsi, ettei se ollut ratkaisu, sillä heidän välinsä huononivat huononemistaan. Niinpä hän erään ystävän neuvosta sanoi kerran vaimolleen niin hellästi ja rakkaudellisesti kuin vain osasi: ”Kultaseni, puhuisimmeko asioista avoimesti?” Hän aloitti joillakin arvostuksen ja hellyyden ilmaisuilla ja vähitellen kosketteli asioita, joista hänen mielestään tarvitsi keskustella yhdessä. Tulos oli, että heidän välinsä paranivat. Todellisuudessa vaimo ei ollut tiennyt, miten ajattelemattomia hänen kärkevät huomautuksensa olivat ja miten ne vaikuttivat hänen mieheensä.
Raamatun henkilö kuningatar Ester antaa meille esimerkin tästä menettelytavasta. Hän oli huolissaan hyvin vakavasta seikasta, kansansa hyvinvoinnista. Hän olisi voinut pysyä vaiti ja toivoa, että hän itse olisi välttynyt pahalta, mutta hän ei tehnyt niin. Serkkunsa Mordokain kannustamana hän valmisteli tahdikkaasti maaperää ja puhui sitten asiasta avoimesti kuninkaallisen aviomiehensä kanssa. Tulos? Hän ja hänen kansansa pelastuivat. – Est. 5:1–7:10.
Kun meidän ja jonkun toisen välinen suhde ei ilmeisesti ole oikea, olemme sekä itsellemme että tuolle toiselle velkaa rehellisen keskustelun. Tämä periaate mainitaan Raamatussa toistuvasti. Toisaalta se kertoo meille, että jos tiedämme jollakulla olevan valituksen aihetta meitä kohtaan, niin meidän pitäisi tehdä aloite asioiden oikaisemiseksi, ja toisaalta se kertoo meille myös, että jos meillä on vakavaa valituksen aihetta jotakuta kohtaan, niin meidän pitäisi mennä hänen luokseen ja keskustella asiasta avoimesti. – Matt. 5:23, 24; 18:15–17.
Kun asioista puhutaan avoimesti, niin ne voidaan oikaista molempien hyödyksi. Aviomies saattaa olla liian huomaavainen vastakkaisen sukupuolen sieviä edustajia kohtaan. Hän ei ehkä pidä sitä minään, näytteleepähän vain mielellään naisten liehittelijän osaa, mutta se saattaisi olla varsin masentavaa hänen vähemmän viehättävälle vaimolleen. Sen sijaan että vaimo kärsisi hiljaisuudessa, hänen pitäisi keskustella asiasta avoimesti miehensä kanssa.
Entä jos nuoret ilmaisevat itsepäistä asennetta? Pitäisikö heidän vanhempiensa sallia heidän kulkea omaa tietään? Kuinka usein vanhemmat ilmaisevatkaan olevansa järkyttyneitä ja hämmästyneitä, kun heidän lapsensa joutuvat vaikeuksiin poliisin kanssa huumeitten tähden tai kun poika saa sukupuolitaudin tai tytär odottaa aviotonta lasta! Olisivatko vanhemmat olleet hämmästyksissään, jos he olisivat puhuneet lastensa kanssa asioista avoimesti? Eivät, sillä silloin heidän lapsensa joko eivät olisi joutuneet sellaisiin vaikeuksiin tai vanhemmat olisivat tienneet, mitä odottaa. Se, kuinka pitkälle sellainen kanssakäymisen puute saattaa mennä, voidaan nähdä erään newyorkilaisen tyttären tapauksesta, hän kun järkytti perheensä jäsenet synnyttämällä aviottoman lapsen, ennen kuin perhe edes sai tietää hänen raskaudestaan. Vaikka hän asui kotona, hänen vanhempansa sanoivat, etteivät he olleet huomanneet mitään vikaa hänen ulkomuodossaan.
Miksi jotkut kaihtavat asioista puhumista avoimesti? Joissakin tapauksissa syynä voisi olla taipumus sisäänpäin kääntyneisyyteen, jolloin henkilö turvautuu itsesääliin ja saa tiettyä tyydytystä marttyyrina olemisesta.
Tai kyseessä voisi olla ylpeys. Henkilö ei ehkä halua myöntää olevansa loukkaantunut tai vaikeuden aiheuttaja. Tai hän ei kenties tahdo nöyrtyä, sillä avoimen keskustelun ehdottaminen vaatii usein nöyryyttä.
On sanottu, että 70 prosenttia ihmisten välisestä kanssakäymisestä on sanatonta, eli se tapahtuu pikemminkin elein ja liikkein kuin sanoin. Vaikka me eleitten ja liikkeitten avulla voimme ilmentää tunteitamme, me emme voi pelkästään niiden avulla esittää tekojemme syitä emmekä selvittää väärinymmärryksiä tai oikaista vääriä vaikutelmia. Mutta asioista keskustelemalla voimme toivoa onnistuvamme. Muista, että se vaatii rohkeutta, viisautta, tahdikkuutta ja rakkautta, mutta miten antoisaa se onkaan!
Niin, joka asialla auringon alla on aikansa, ja kun kanssakäymisessä on aukko – tai mieluummin ennen kuin sellainen ongelma kehittyy – on aika sanoa: ”Puhuisimmeko asioista avoimesti?”