Olemmeko liian inhimillisiä jäädäksemme eloon?
”PELKKÄ rehellinen järjenkäyttö pakotti meidät kohtaamaan kasvoista kasvoihin sen oudon mahdollisuuden, että me ihmiset olemme melkeinpä päiviemme lopussa, että eloon jäämisen pulmamme eivät ratkea, koska me yksinkertaisesti olemme liian inhimillisiä.” Näin kirjoitti yksi Yhdysvaltain johtavista kirjailijoista ja toimittajista, R. H. Rovere, 20. vuosisadan kuudennen vuosikymmenen lopulla.
Toukokuussa 1971 noin 800 australialaista tiedemiestä ja tammikuussa 1972 ”Rooman klubina” tunnettu tiede- ja teollisuusmiesryhmä ilmaisivat samanlaista pelkoa. Samoihin aikoihin englantilaiset tiedemiehet varoittivat Ecology-aikakauslehdessä, että ”me saatamme rämpiä tiemme tuhoon”. Ja professori Marmorin mukaan ”koskaan aikaisemmin ihmisen historiassa ei hänen koko olemassaolonsa ole ollut niin uhkaavasti vaakalaudalla”.
Mistä tämä ihmisen vaikea pulma, joka näyttää uhkaavan koko hänen eloon jäämistään, oikein johtuu? Jotkut väittävät, että ihmisen biologinen luonne on syyllinen, että ihmisen mielen ja ruumiin rakenne on sellainen, että se langettaa tuhotuomion hänen olemassaololleen. Toiset ovat järkähtämättä sitä mieltä, että niin ei ole, vaan että vaikeus johtuu yksityisyritteliäisyyden, kansallismielisyyden ja sodan ”pyhistä lehmistä”. Epäilemättä nämä ”pyhät lehmät” liittyvätkin asiaan, samoin kuin tiettyjen alueiden liikakansoitus, saastuminen ja luonnonvarojen loppuun kuluttaminen – tekijät, joita australialaiset tiedemiehet syyttävät.
Pelkkä ihmisjärkeily ei voi tarjota ratkaisua, koska pulma on liian suuri ihmisen ratkaistavaksi. Ihmiset saattavat päätellä, kuten jotkut ovat päätelleet, että ihminen on kuolemassa sukupuuttoon, samoin kuin sadat muut maan luomukset ovat kuolleet tai ovat kuolemassa sukupuuttoon; ja totta onkin, että näyttää olevan vain vähän toivoa siitä, että ihmiset muuttaisivat suuntaansa. Mutta älkäämme unohtako, miten ihminen tuli tälle kiertotähdelle. Hän ei luonut itseään, eikä ole pienintäkään todistetta siitä, että hän olisi kehittynyt alemmasta luomuksesta tai elämänmuodosta. Hänet pani tänne koko maailmankaikkeuden Luoja. Jos ihmiset jätettäisiin oman onnensa nojaan, voisi hyvinkin käydä niin, että he kuolisivat sukupuuttoon. Mutta Luoja ei aio sallia sitä.
Jumala loi maan ja ihmisen ja on hyvin kiinnostunut kummankin kohtalosta. Hänen Sanansa kertoo meille, että Hän ei luonut tätä maata ”autioksi”, vaan ”asuttavaksi hän sen valmisti”. Eikä Jumala kerro meille Sanassaan ainoastaan, mikä on hänen tarkoituksensa tämän maan suhteen, vaan hän vakuuttaa meille edelleen: ”Minun sanani, joka minun suustani lähtee: ei se minun tyköni tyhjänä palaja, vaan tekee sen, mikä minulle otollista on, ja saa menestymään sen, mitä varten minä sen lähetin.” – Jes. 45:18; 55:11.
Onko ihminen todella ”liian inhimillinen” jäädäkseen eloon? Miten voisi olla niin, kun ihminen luotiin ’Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi’? Ensimmäisellä ihmisellä oli mahdollisuus elää ikuisesti paratiisillisissa olosuhteissa, sillä vain jos hän oli tottelematon Jumalalleen, hänen oli kuoltava. Niinpä ihmisellä oli mahdollisuus – henkisesti, fyysisesti, tunneperäisesti ja moraalisesti – elää ikuisesti. – 1. Moos. 1:26, 27; 2:16, 17.
Miksi maailma sitten on niin tukalassa tilanteessa? Miksi vaikuttaa siltä, että ihmiskuntaa uhkaa sukupuuttoon kuoleminen? Siihen on kaksi perussyytä, jotka liittyvät läheisesti toisiinsa. Toinen on se, että ihminen oli tottelematon Jumalalle ja päätti ohjata elämänsä omalla tavallaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut oikeutta eikä kykyä toimia niin. (Jer. 10:23) Oli niin kuin luemme: ”Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia.” (Saarn. 7:30) Vastustamalla Luojansa ja Suunnittelijansa ilmaisemaa tahtoa ihminen joutui väistämättä vaikeuksiin, samoin kuin joutuu sekin, joka yrittäisi käyttää monimutkaista konetta vastoin valmistajan ohjeita. – Hoos. 8:7.
Toinen perussyy siihen, miksi tulevaisuus näyttää ihmisestä niin pahaenteiseltä, on näkymätön ”tämän maailman ruhtinas”, joka on pettänyt melkein koko ihmiskuntaa. Toisaalta hän tekee rehellisten ihmisten jalot ponnistelut tyhjiksi, toisaalta hän yllyttää itsekkäitä ihmisiä heidän juonissaan. Hän ei ole kukaan muu kuin ”tämän maailman jumala”, ”ilmavallan hallitsija, sen hengen hallitsija, . . . joka nyt tekee työtään tottelemattomuuden lapsissa”. Hänestä käytetään nimitystä ”suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan”. Ilman Jumalaa ihmiset ovat hänen pelinappuloitaan. – Joh. 12:31; 2. Kor. 4:4; Ef. 2:2; Ilm. 12:9.
Vaikka itsekkäät ihmiset uhkaavat sokeasti omaa eloon jäämistään, ihmiskunnan elossa säilyminen on taattu, koska Luoja on kiinnostuneempi ihmisen eloon jäämisestä kuin ihminen itse. Samoin kuin viisas ja rakastava isä on usein kiinnostuneempi jälkeläistensä hyvinvoinnista kuin nämä itse, suuri Luojakin tuntee enemmän huolta ihmiskunnan eloon jäämisestä kuin ihmiset itse. Mutta siihen rinnakkaisuus päättyykin, sillä vaikka maalliset isät näyttävät usein olevan avuttomia tällaisissa tilanteissa, niin Luoja, Jehova Jumala, voi tehdä ja tulee tekemään jotakin asian hyväksi, vieläpä aivan lähitulevaisuudessa.
Mitä hän tulee tekemään? Hänen Sanansa kertoo meille ennustuksessa, joka soveltuu tähän sukupolveen, että on tullut aika ”turmella ne, jotka maan turmelevat”. Ne, jotka turmelevat nyt maata, turmellaan ”Jumalan, Kaikkivaltiaan, suuren päivän sodassa” Harmagedonissa. – Ilm. 11:18; 16:14, 16, Um.
Jumala lupaa lisäksi tehdä tästä maasta sopivan elinpaikan: koko ”maa on täynnä Herran tuntemusta, niinkuin vedet peittävät meren”; ’ihmiset eivät enää opettele sotimaan, vaan jokainen istuu oman viinipuunsa ja viikunapuunsa alla’ eikä myöskään ’kuolemaa, murhetta, itkua ja kipua ole enää oleva’. Luoja on päättänyt tehdä tästä maasta paikan, joka tuottaa Hänelle kunniaa, ei häpeää. – Jes. 11:9; Miika 4:1–4; 1. Kor. 15:25, 26; Ilm. 21:4.
Ihmiskunta ei siis ole ”liian inhimillinen” jäädäkseen eloon, eikä siitä tukalasta tilanteesta, jossa maailma on, voida syyttää pelkästään ihmisen biologista luonnetta. Sen osoittavat todeksi ne puolitoista miljoonaa Jehovan kristittyä todistajaa, jotka elävät rauhassa ja ykseydessä toistensa kanssa nykyisissäkin olosuhteissa. Heidän keskuudessaan toveruus on korvannut kiistat ja veljellinen rakkaus on tullut ahneuden sijaan. Näistä Luoja aloittaa ’uuden maansa, jossa vanhurskaus asuu’. – 2. Piet. 3:13.