Hämmästyttävä suunnanmuutos
YHDYSVALTAIN alustavat keskustelut Pekingin ja Moskovan kanssa olivat huomion arvoisia itsessään. Mutta vielä hämmästyttävämpi muutos oli jo edeltänyt niitä. Mikä se oli?
Muistelehan vain vuosikymmenen tai kahden takaista aikaa. Muistatko, miten kautta läntisen maailman kommunismi tuomittiin säännöllisesti ja jyrkästi ”jumalattomana, ateistisena bolševismina”?
Mitkä olivat tämän paheksunnan päälähteet? Kristikunnan ja erityisesti sen läntisen osan kirkot. On kuitenkin tapahtunut hämmästyttävä suunnanmuutos. Ajattelehan seuraavaa ymmärtääksesi, miten suuri tuo muutos on ollut:
Uskonnon ”kylmä sota” kommunismia vastaan
Vuonna 1937 paavi Pius XI julkaisi kiertokirjeen (Divini Redemptoris), jossa hän sanoi: ”Koska kommunismi on olennaisesti pahaa, täytyy kenen tahansa, joka haluaa pelastaa kristillisyyden ja sivistyksen tuholta, pidättyä auttamasta sitä minkä tahansa suunnitelman toteuttamisessa.” – New Catholic Encyclopedia, 1967, 4. osa, s. 924.
Tämä oli itse asiassa Vatikaanin virallinen sodanjulistus kommunismia vastaan. Mitä seurasi?
Toisen maailmansodan aikana natsi-Saksa rikkoi odottamatta Neuvostoliiton kanssa tekemänsä sopimuksen ja hyökkäsi tuohon maahan 22. kesäkuuta 1941. Saksassa sijaitsevan Eichstättin roomalaiskatolinen piispa lähetti silloin paimenkirjeen, jossa hän kutsui Saksan maahanhyökkäystä ”ristiretkeksi, pyhäksi sodaksi . . . uskon ja kirkon puolesta”. – Guenter Lewy, The Catholic Church and Nazi Germany, 1964, s. 230, 231.
Italiassa arkkipiispa Constantini viittasi samaten ”bolševistiseen Venäjään” ”rajattomana maana, josta Saatana näytti löytäneen välikappaleensa ja parhaat työtoverinsa”, ja hän rukoili Jumalan siunausta Italian ja Saksan sotilaille, jotka ”tänä ratkaisevana hetkenä puolustavat vapautemme ihannetta punaista raakalaisuutta vastaan”. – Saul Friedländer, Pius XII and the Third Reich, 1966, s. 79.
Saksan maahanhyökkäys tietenkin epäonnistui, ja sodan päättyessä Neuvostoliitto kuului voittoisiin liittoutuneisiin.
Mutta nyt jos koskaan katolisen kirkon vastustus koveni. Kun sodanjälkeiseen Italiaan syntyi suurin Neuvostoliiton ulkopuolella oleva kommunistinen puolue, Vatikaani antoi uuden julkilausuman. Vuonna 1949 se määräsi, ettei ainoastaan niitä, jotka kuuluivat kommunistiseen puolueeseen, pitänyt julistaa kirkonkiroukseen, vaan myös jokainen, ’joka suosi kommunistista puoluetta’.
Vaikka tätä määräystä ei koskaan pantu selvästi täytäntöön, uskonnollisten johtajien suuntaama tuomiojulistusten tasainen sulkutuli jatkui 1950-luvun loppuun asti. Vuonna 1955 Richard Nixon, Yhdysvaltain silloinen varapresidentti, ylisti katolista kirkkoa ”yhtenä huomattavimmista kommunismia vastaan pystytetyistä vallituksista”. Protestanttiset järjestöt ilmaisivat samanlaista, vaikkakaan eivät yhtä huomiota herättävää vihamielisyyttä maailmankommunismia kohtaan.
Uskonnon suunnanmuutos
Sitten vuodesta 1963 lähtien alkoi odottamatta ”lauhtuminen”. Tuona vuonna Vatikaanin ja kommunismin jäätävät suhteet alkoivat lämmetä.
Huomattava merkki ”lauhtumisesta” oli paavi Johannes XXIII:n kiertokirje Pacem in Terris (Rauha maassa). Siinä hän sanoi itse asiassa, että maailmanrauha ei voinut odottaa ideologisten kilpailujen ja poliittisten voimanmittelyiden ratkaisemista eikä edes uskonnon voittoa ateismista.
Sitten paavi vanhoillisten piirien tyrmistykseksi antoi pontta näille ajatuksille ottamalla yksityisesti vastaan silloisen kommunistijohtajan Hruštševin tyttären ja vävyn.
Seuraavana vuonna, 15. syyskuuta 1964, Vatikaani allekirjoitti huomattavan sopimuksen Unkarin kommunistisen hallitusjärjestelmän kanssa – vain viisitoista vuotta sen jälkeen, kun Vatikaani oli määrännyt jokaisen, ’joka suosi kommunismia’, julistettavaksi kirkonkiroukseen. Rooma salli nyt Unkarin katolisten pappien vannoa uskollisuudenvalan Unkarin kommunistihallitukselle.
’Rauhantunnusteluja’ jatkettiin. Esimerkiksi vuoden 1966 keväällä paavi Paavali VI jatkoi ilmapiirin ”lauhduttamista” myöntämällä Neuvostoliiton ulkoministerille Andrei Gromykolle paavin vastaanoton. Selostaessaan vastaanottoa Newsweek-lehti kertoo, että paavi ”leveästi hymyillen kohtasi Gromykon kirjaston ovella ja ojensi molemmat kätensä tervehdykseen”. Seuraavina vuosina Vatikaani jatkoi neuvotteluja kommunistimaiden kanssa.
Niinpä kun nyt vuonna 1972 pidettiin Pekingin ja Moskovan huippukokoukset, kirkon johtajat eivät päästäneet paheksunnan äännähdystäkään. Hämmästyttävä muutos on näin ollen tapahtunut. Kommunismin ”punaisista raakalaisista” on äkkiä tullut yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä, kunnioitettavia. Kommunismin ”jumalatonta” ideologiaa, jonka mukaan uskonto on ”oopiumia kansalle”, ei enää pidetä sydämellisten suhteiden vakavana esteenä.
Uskonnollisten johtajien muuttunut asenne on rinnastettavissa lännen poliittisten valtojen asenteeseen. Neuvostoliiton kansalle Moskovassa pitämässään televisiopuheessa presidentti Nixon esimerkiksi korosti sitä, että Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain ei tulisi enää pitää toisiaan ’paha-aikeisina vihollisina’ vaan ’rauhallisina kilpailijoina’.
”Periaatejulistuksessaan” molemmat maat sopivat, että ”eroavuudet ideologiassa ja . . . yhteiskunnallisissa järjestelmissä [joihin luonnollisesti sisältyvät uskonnolliset järjestelmät ja asenteet] eivät estä normaalien kahdenkeskisten suhteiden kehittämistä”.
Vaikuttaa siltä, kuin vuorenkaltaiset esteet olisi voitettu. Huomio keskittyy nyt ”Euroopan turvallisuuskonferenssiin”, jonka suurvallat ovat sopineet vuodeksi 1973. Ja ranskalainen sanomalehti Le Monde (25.–26.6.1972) mainitsee monsignore Casarolin, Vatikaanin diplomaattikunnan johtajan, sanoneen, että ”Vatikaani aikoo olla mukana” ja suosittelee jo asioita, joita esityslistan tulisi sisältää, mukaan luettuna NATO:n ja Varsovan sopimuksen asevoimien tasapainoinen vähentäminen.
Mitä edessä olevat kuukaudet tuovat tullessaan? Onko se, mitä olemme nähneet, ollut vain tavanomaista poliittista juonittelua ja näyttelemistä, vai onko jotakin suurta tekeillä? On syytä uskoa, että kysymys on jälkimmäisestä.
[Kuva s. 8]
Paavi Johannes XXIII allekirjoittaa kiertokirjeen ”Pacem in Terris” 11. huhtikuuta 1963 ja panee näin alulle Vatikaanin maailmankommunismia kohtaan omaksuman asenteen ”lauhtumisen”
[Kuva s. 8]
Paavi Paavali VI:n aikana ”lauhtuminen” jatkui, kun hän myönsi Neuvostoliiton ulkoministerille Andrei Gromykolle paavin vastaanoton