Miten eläimet kasvattavat poikasiaan

ELÄIMETKÖ muka kasvattavat poikasiaan? Kurittavat niitä? Vaativat kuuliaisuutta? Kyllä, toden totta! Sellainen toiminta näyttelee tärkeää osaa niiden elämässä. Kysymyksessä on elämä.

Jumalan antama vaisto on liikkeelle panevana voimana. Jossakin määrin älykkyyttä on myös puuhassa mukana. Jotta poikaset säilyisivät elossa, niitä on opetettava hankkimaan ruokansa; niiden on myös opittava tunnistamaan vaara ja tietämään, miten toimia vaaratilanteessa. Eläinvanhemmat eivät kerro poikasilleen syitä tai selitä, miksi jokin tehdään ja miten se tehdään. Sen sijaan ne opettavat esimerkillään, ja ne saattavat aiheuttaa poikasilleen kipua auttaakseen niitä toimimaan oikein.

Poikasten kasvattamiseen käytetään aikaa

Eläinvanhemmat kuluttavat paljon aikaa poikastensa kasvattamiseen. Karhuemolta saattaa mennä kaksi vuotta pentujensa opettamiseen. Se näyttää niille, mistä ne voivat löytää ruokaa ja opettaa ne kaivamaan maasta maukkaita juurimukuloita. Juuri se on opettanut ne maistamaan kirpeän makeaa metsähunajaa, herkkua, josta ne pitävät koko lopun elämäänsä.

Nuoret pesukarhut eli supit saavat oivallista valmennusta riippumattomana elämisen taidossa. Niiden emon aika kuluu sen siepatessa niille sammakoita ja äyriäisiä ja opettaessa niitä leikin avulla. Se opettaa niitä myös puolustamaan itseään, metsästämään ja kalastamaan. Ajan mittaan sen poikaset oppivat seuraamaan hiiren jälkiä, pyydystämään sammakoita ja kaivamaan esiin hyönteisten toukkia. Se antaa niille vihjeitä siitä, mistä ne voivat löytää villiintyneitä viinirypäleitä ja parhainta maissia.

Joidenkin eläinten poikasia valmennetaan toiminnoissa, joiden me ehkä ajattelemme olevan vaistonvaraisia. Tarkastelehan esimerkiksi saukkoja, jotka pitävät kovasti vedestä. Tiesitkö, että saukkoemon on opetettava poikasensa uimaan? Sen on itse asiassa opetettava ne pitämään vedestä, sillä ne eivät mene veteen omasta halustaan. Miten emo opettaa ne uimaan? Se saattaa raahata ne veteen vetämällä niitä niskanahasta. Tai se saattaa houkutella ne selkäänsä. Sitten: molskis! ja se on vedessä. Jonkin aikaa se uiskentelee vedessä poikueen tarrautuessa siihen kiinni henkensä edestä. Sitten se äkisti sukeltaa! Nyt saukonpoikasten on pakko joko upota tai uida. Ja ne yrittävät uida! Aluksi ne uivat kömpelösti, mutta vähitellen ne oppivat.

Myös hylje-emon täytyy varata aikaa opettaakseen poikastaan uimaan. Vedestä käsin se pyytää, suostuttelee ja houkuttelee poikastaan yrittämään uida. Tavallisesti emo päätyy yksinkertaisesti työntämään sen veteen. Mutta emon opetus ei pääty siihen. Se auttaa poikastaan eteenpäin uimalla toisinaan sen alla. Jos poikanen näyttää joutuvan vaikeuksiin, emo työntää päänsä sen eturaajojen väliin ja nostaa sen pään ylös vedestä. Jonkin ajan kuluttua hylkeenpoikanen kykenee uimaan omin voimin.

Miten liito-oravan poikanen oppii liitämään? Sen emo yksinkertaisesti työntää sen alas puunoksalta. Poikanen näyttää vaistomaisesti tietävän, miten se saa putoamisen keskeytymään. Se levittää pienen pienet jalkansa, ja sen kummallakin kyljellä etu- ja takaraajoja yhdistävä ohut ihopoimu muodostaa eräänlaisen laskuvarjon, joka auttaa sitä liitämään turvallisesti maahan. Vaisto ilmoittaa liito-oravaemolle, milloin sen poikanen on valmis oppimaan tämän urotyön. Jos emo työntäisi sen puusta alas liian nuorena, se voisi koitua kuolemaksi.

Kun linnunpoikasten lentämään oppimisen aika lähestyy, ne alkavat liikehtiä kehittääkseen lentolihaksiaan. Ne ojentavat kaulaansa, nykivät siipiään, vääntelehtivät ja kiemurtelevat. Mutta emolintu houkuttelee ne lähtemään pesästään ja kokeilemaan lentämistä. Se asettuu noin metrin päähän ja tarjoaa poikasilleen houkuttelevia makupaloja rohkaistakseen niitä tulemaan ulos pesästä ja koettamaan siipiään. Jos pesä on hyvin korkealla, on ratkaisevan tärkeää, että poikaset onnistuvat ensi yrityksellä. On huomionarvoista, että monet keltanokat saattavat lentää satakin metriä ensimmäisellä lennollaan.

Niiden opettaminen säilymään elossa

Meren äärellä elävien eläinten poikasten täytyy oppia kalastamaan saadakseen ravintonsa. Hylkeet, merileijonat ja jääkarhut sukeltavat veteen ja nousevat ylös kala mukanaan. Sitten ne päästävät sen irti nälkäisten poikastensa edessä. Tämä kannustaa niitä tarttumaan saaliiseen, ennen kuin se pääsee pakoon. Näistä eläimistä tulee pian varsin taitavia kalastajia.

Miten tärkeätä onkaan, että eläinten poikaset oppivat kaiken mahdollisen ravinnon hankkimisesta! Heti kun ne ovat kyllin suuria huolehtimaan itse itsestään, niiden vanhempien kiinnostus niiden ruokkimiseen lakkaa vaistomaisesti. Jälkeläisten on silloin tultava toimeen omin päin.

Elossa säilyminen vaatii myös vaarojen välttämistä. Miten eläinvanhemmat varoittavat poikasiaan niistä? Saksanhirviemo opettaa vasaansa pelkäämään ihmistä ilmaisemalla itse pelkoa nähdessään tai haistaessaan ihmisen.

Kun naarassusi tulee ensimmäisen kerran ansan lähelle pennut mukanaan, se osoittaa pelkäävänsä suuresti. Pennut näkevät emonsa reaktion ja oppivat näin, että ansoja tulee karttaa.

Eläimet näyttävät hankkineen puolustautumiskykynsä pääasiassa oppimalla. Suuri pythonkäärme ei tehnyt mitään vaikutusta hamsterirottiin, jotka olivat syntyneet vankeudessa Pariisissa Ranskassa. Ne jopa lähestyivät sitä tyynesti ja nuuskivat sen kuonoa. Niiden vanhemmat sen sijaan hyökkäsivät käärmeen kimppuun raivoisasti, koska ne olivat epäilemättä tulleet tuntemaan sen synnyinseudullaan Afrikassa. Sama piti paikkansa nuorista simpansseista. Nekin olivat suhteellisen välinpitämättömiä käärmettä kohtaan, vaikka täysikasvuiset simpanssit ilmaisivat pelkäävänsä sitä kovin.

Niiden opettaminen tottelemaan

Toisinaan poikasten leikkisyys estää niitä ottamasta oppituntejaan vakavasti. Niiden vanhemmat eivät kuitenkaan näytä sietävän sellaista hassuttelua. Kissaemo, joka opettaa pentujaan pyydystämään hiiriä, huitaisee niitä tassullaan korville, jos ne ovat hitaita tai tarkkaamattomia.

Skotlannin vuorilla liikkuvat vuohet lähettävät kilinsä kulkemaan edellään pitkin kallioita. Jos kili sattuu ottamaan askelen väärään suuntaan, emon sarvien pusku ilmoittaa sen sille.

Hirvenvasan täytyy oppia olemaan toisinaan hyvin hiljaa, jotta sitä ei huomattaisi. Jos se on jatkuvasti levoton, hirviemo antaa sille kovan tönäisyn sorkallaan. Se saa sen tavallisesti asettumaan.

Myöskään leijonat, karhut, oravat ja muut eläimet eivät karta tottelemattomien poikastensa kurittamista. Ne pitävät hulluttelun aisoissa kipakalla korvatillikalla, ravistelulla tai läimäyksellä. Se koituu poikasten hyödyksi. Vanhempien antama kuritus auttaa niitä pysymään elossa.

Voivatko ihmisvanhemmat oppia tästä mitään? Ehkäpä. Ihmislapsillekin tarvitsee opettaa tottelevaisuutta, heidän tarvitsee oppia, millaista ruokaa heidän tulee syödä ja miten he voivat karttaa vaarallisia tilanteita.

Mutta tuleeko ihmisvanhempien tyytyä siihen, että he tekevät lastensa hyväksi yhtä paljon kuin eläimet? Elämämme ihmisinä voi olla eläinten elämää paljon rikkaampaa; se voi olla paljon merkityksellisempää. Jumala on antanut meille Raamatun osoittaakseen, miten se on mahdollista.