Miten kehitys tapahtuu?

TOINEN pulma, joka täytyy kohdata, on tämä: jos kehitysoppi pitää paikkansa, niin miten kehitys tapahtuu? Mikä saa elolliset muuttumaan niin paljon, että yksisoluiset kasvit ja eläimet muuntuvat yhä korkeammiksi elämänmuodoiksi?

Kehitysopin kannattajat sanovat, että se johtuu solun tumansisäisistä muutoksista. He uskovat, että muutokset tapahtuvat ensisijaisesti geeneissä, perinnöllisyyden perustana olevissa kromosomien osasissa.

Näitä ’geenimuutoksia kutsutaan mutaatioiksi. Niiden sanotaan olevan vastuussa uusien ominaisuuksien tuottamisesta ja olevan syynä siihen, miksi yksisoluiset elämänmuodot saattoivat kehittyä jopa ihmisiksi asti. Englantilainen perinnöllisyystieteilijä professori P. Koller mainitsee: ”Mutaatiot aiheuttavat muuntelua ja tästä syystä ne ovat välttämättömiä kehitystapahtumassa.”

Tuottavatko ne mitään UUTTA?

Mutta tuottavatko nämä muutokset, mutaatiot, todella uusia ominaisuuksia? Ei, ne eivät tuota. Professori Moore mainitsee siitä: ”Mitkään geenimutaatiot eivät johda enempään kuin jo olemassa olevien tai tunnettujen piirteiden muunteluun.” Jokainen geenimutaatio on siis vain muunnos jo olemassa olevasta piirteestä. Se aiheuttaa muuntelua, mutta ei mitään todella uutta.

Geenimutaatiot voivat esimerkiksi muuttaa ihmisen hiusten väriä, koostumusta tai pituutta. Mutta hiukset ovat aina hiuksia. Ne eivät koskaan muutu höyheniksi. Mutaatiot voivat muuttaa ihmisen kättä, mutta se tulee aina olemaan käsi, ei linnun siipi. Lisäksi sellaiset muutokset vaihtelevat ainoastaan tietyissä rajoissa keskiarvon molemmin puolin. Valaisemme asiaa: Ihmiset voivat kasvaa 2,1 metriä pitkiksi (vatussit) tai 1,2 metriä pitkiksi (kääpiöt). Jotkut kasvavat runsaasti yli kahden metrin mittaisiksi (Raamattu puhuu sellaisesta miehestä, Goljatista, joka oli noin 2,9 metriä pitkä), ja jotkut kääpiöt ovat alle metrin mittaisia. Mutta mutaatiot eivät koskaan saa ihmistä kasvamaan kuusi metriä pitkäksi tai vain 15 cm pitkäksi. Useimpien pituus on keskimääräisen 1,5–1,8 metrin vaiheilla.

Mutaatioista aiheutuvat muunnokset ovat lisäksi tavallisesti hyvin pieniä eivätkä koskaan johda täysin erilaisiin ominaisuuksiin. Sen tähden kirjan Darwin Retried tekijä kertoo seuraavaa suuresti arvostetusta geneetikosta, edesmenneestä Richard Goldschmidtistä: ”Tarkkailtuaan useiden vuosien ajan banaanikärpäsissä ilmeneviä mutaatioita Goldschmidt vaipui epätoivoon. Hän valitti, että muutokset olivat niin toivottoman pieniä, että vaikka tuhat mutaatiota yhtyisi yhdessä yksilössä, ei silti olisi syntynyt mitään uutta lajia.”

Vakavampi ongelma

Mutta on olemassa tätäkin vakavampi ongelma. Se liittyy näiden muutosten luonteeseen. Tapahtuivatpa muutokset kromosomeissa tai geeneissä, ne ovat tavallisesti ei-toivottuja.

Esimerkiksi kirja Chromosomes and Genes (Kromosomit ja geenit) sanoo kromosomimuutoksista: ”Monet aiheuttavat sekä ruumiillista että henkistä vajavuutta.” Jos ihmisellä on syntyessään 47 kromosomia 46:n sijasta, hän saattaa olla mongoloidi (tylsämielinen) tai muulla tavalla henkisesti tai ruumiillisesti vajavainen. Jos kromosomien määrä on 48, se aiheuttaa ihmisissä henkistä vajavuutta ja ruumiillisia epämuodostumia.

Sama on havaittu geenimutaatioista. Kehitysopin kannattaja Koller myöntää: ”Useimmat geenimutaatiot ovat väistyviä ja vahingollisia ja saattavat olla tappavia.” Hän sanoo lisäksi: ”Laajat tutkimukset ovat . . . osoittaneet sen tosiasian, että suurin osa mutaatioista on vahingollisia yksilölle, jolla on muuntunut geeni. Kokeissa havaittiin, että jokaista edullista tai hyödyllistä mutaatiota kohti on useita tuhansia vahingollisia.”

Myönnetään siis yleisesti, että mutaatiot tekevät eliöistä, joissa niitä on, heikompia, vähemmän hedelmällisiä ja lyhytikäisempiä kuin niiden normaalit vastineet ovat. Stebbins osoittaa, että kun mutanttihyönteiset joutuivat kilpailuun normaalien yksilöitten kanssa, tulos oli aina sama: ”Muutaman sukupolven kuluttua mutantit olivat karsiutuneet pois.” Ne eivät voineet menestyä, koska ne olivat rappeutuneita.

Jos mutaatiot ovat niin tärkeitä kehitykselle, niin silloin niiden muodostumista tulisi tervehtiä iloiten, todellakin pyrkiä lisäämään. Mutta huomaa, mitä Asimov sanoo: ”Alttiinaolo lisääntyneelle säteilylle ei voi muuta kuin lisätä mutaatioitten määrää. Tämä on kiusallinen seikka, koska useimmat mutaatiot huonontavat.” Sen myönnettyään hän kuitenkin sanoo lopuksi: ”Pitkän ajan kuluessa mutaatiot varmasti saavat kehityksen kulkemaan eteenpäin ja ylöspäin.” Kuulostaako se sinusta järkevältä?

Tuntuuko johdonmukaiselta, että kaikki elollisten hämmästyttävän monimutkaiset solut, elimet, jäsenet ja toiminnot rakentuivat toiminnasta, joka hajottaa? Muista, että, kuten kehitysopin kannattajat myöntävät, ”jokaista edullista tai hyödyllistä mutaatiota kohti on useita tuhansia vahingollisia”.

Jos haluaisit rakennuttaa talon, ottaisitko työhön rakentajan, joka jokaista oikein tehtyä työvaihetta kohden tekisi tuhansia virheellisiä työvaiheita? Haluaisitko olla sellaisen autoilijan kyydissä, joka ajaessaan tekisi tuhansia huonoja ratkaisuja jokaista hyvää kohti? Haluaisitko sellaisen kirurgin leikkaavan itsesi, joka leikkauksen aikana tekisi tuhansia vääriä liikkeitä jokaista oikeaa kohti?

Voisivatko mutaatiot tuottaa silmän?

Olisiko esimerkiksi ihmissilmä voinut rakentua sellaisen hutiloinnin tuloksena? Jotta näkeminen olisi mahdollista, silmän kaikkien monien osien täytyy olla valmiit ja täysin toimintakykyiset. Jos pieninkin seikka on väärin tai mikä tahansa osa keskeneräinen, silmä ei suorita tehtäväänsä. Se on hyödytön.

Kehitysopin kannattajat väittävät, että ”luonto” hyväksyy vain ne muutokset, joista on eliölle jotakin välitöntä hyötyä tai etua. Heidän teoriansa mukaan silmää ei olisi koskaan voinut muodostua.

Ota myös huomioon se, että ihmisten, eläinten, hyönteisten, lintujen ja kalojen silmät ovat erilaisia. Sellainen silmien moninaisuus merkitsee sitä, että silmän kehityksen olisi täytynyt tapahtua ei kerran vaan monta, monta kertaa ja eri tavoilla. Oletko koskaan kuullut erilaisten kameroitten syntyneen tuolla tavalla, ”sattumalta”? Et, sillä ne tarvitsevat suunnittelijan ja tekijän. Ja kuitenkin kamera on hyvin yksinkertainen verrattuna silmään.

Niinpä on ymmärrettävää, miksi kehitysopin kannattaja Salisbury mainitsi silmästä: ”On kyllin vaikeata selittää jonkin sellaisen syntyneen kerran, mutta ajatus niiden tuottamisesta useita kertoja nykyisen [kehitys-] teorian mukaan huimaa päätäni.”

Entä miten usein mutaatioita tapahtuu? World Book -tietosanakirja mainitsee: ”Luonnossa mutaatioita sattuu niin harvoin, että tutkijat ovat edistyneet hyvin vähän.” Tutkiakseen mutaatioita heidän on täytynyt tuottaa mutaatioita röntgensäteiden ja kemiallisten keinojen avulla. Kehitysopin kannattaja Stebbins sanookin: ”Mutaatioitten esiintymistiheys vaihtelee suuresti . . . mutta se on aina alhainen. Varsinaiset kokeet ’itsestään syntyvien’ mutaatioitten aiheuttajan selville saamiseksi ovat melkein mahdottomia niiden alhaisen esiintymistiheyden tähden.” Ja Koller sanoo: ”Todennäköisyys, että sellainen virhe saattaisi tapahtua yhdessä geenissä, on yksi sadastamiljoonasta.”

Kehitystä vai rappeutumista?

Mutaatiota kutsutaan siis ”virheeksi”. Yhden mutaation tapahtumistodennäköisyys on ”yksi sadastamiljoonasta”. Niistä, jotka esiintyvät, ”jokaista edullista tai hyödyllistä mutaatiota kohti on useita tuhansia vahingollisia”.

Vaikuttaako kaikki tämä sinusta tapahtumainkululta, joka jalostaa elollisia, ja tuottaa uusia ja parempia yksilöitä? Vai kuulostaako se paljon enemmän tapahtumasarjalta, joka hajottaa jo olemassa olevia elollisia? Onko se edistymistä vai rappeutumista?

Kirjassa Chromosomes and Genes sanotaan: ”Müller arvioi, että noin kuudella prosentilla kaikista ihmisistä on syntyessään jokin kouriintuntuva geenimutaatioista aiheutuva kyvykkyyden menetys. Ei ole sen tähden hämmästyttävää, että jotkut biologit uskovat, että vaikka kulttuurin ja tekniikan kehitys menee eteenpäin, ihmiskunta biologisen kehittymisen sijasta pikemminkin rappeutuu.”

Mitä päättelisit tällaisten todisteitten valossa? Onko kehitysteorian keskeisimpiin kuuluva olettamus, mutaatiot, järkevä? Vai näyttääkö sen sijaan paljon todennäköisemmältä, että elollisten peruslajeihin kuuluvat yksilöt vahingoittuvat mutaatioista? Eivätkö tosiasiat lisäksi osoita, että kaikki hyvät muutokset synnyttävät pelkästään muuntelua peruslajin rajoissa?

Huomaa, mitä professori Moore Michiganin valtionyliopistosta sanoo yhteenvedoksi mutaatioista, kehitysopin tärkeimmästä tukipilarista:

”DNA:n mutaatiomuutokset ovat virheitä, erehdyksiä, ja johtavat pääasiallisesti tunnettujen fyysisten piirteiden menettämiseen, rappeutumiseen tai taantumiseen. Useimpien geenimutaatioitten seurauksina voidaan helposti osoittaa olevan elinkykyisyyden ja lisääntymiskyvyn menetys ja jopa kuolemaan johtava tila. . . .

”Joku saattaisi olla taipuvainen mainitsemaan ’edulliset’ geenimutaatiot. ’Edullisten’ geenimutaatioitten seurauksista voitaisiin mainita yöperhosten värin muutos tai bakteerien ravinnontarpeen muutos. Sellaiset yöperhosten tai bakteerien muutokset tapahtuvat kuitenkin elävän eliölajin sisäpuolella eivätkä vie lajirajojen ulkopuolelle. . . .

”Tarkan tieteellisen tutkimuksen ja erittelyn perusteella kaikki dogmaattinen vakuuttelu . . . että geenimutaatiot ovat kehitystapahtuman raaka-ainetta, . . . on samaa kuin puhuisi myytistä.”

[Kuva s. 11]

Haluaisitko olla sellaisen autoilijan kyydissä, joka tekisi ajaessaan tuhansia vääriä ratkaisuja jokaista oikeaa kohti? Kuitenkin jokaista hyödyllistä mutaatiota kohti on monia tuhansia vahingollisia

[Kuva s. 12]

Voisivatko ihmissilmät muodostua mutaatioitten kaltaisen hutiloinnin tuloksena?