Mistä johtuu maailmanlaajuinen inflaatio?
TOISESTA maailmansodasta lähtien lähes kaikkia maapallon maita on vitsannut hintojen nousu eli inflaatio. Nykyisessä tilanteessa on ainutlaatuista, että inflaatio vallitsee kaikkialla maailmassa samanaikaisesti. Sitä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin.
Lisäksi inflaation vauhti kiihtyy maassa toisensa jälkeen. Mistä tämä maailmanlaajuinen inflaatio johtuu? Mitä toivoa on siitä, että hinnat lakkaisivat kohoamasta tai alkaisivat jopa laskea – ja pysyisivät alhaisina?
Pohjimmainen syy
Inflaatio voi johtua useista syistä. Yksi on tavaroiden puute. Kun ihmiset haluavat innokkaasti saada hyödykkeitä, joita on vähän tarjolla, he ovat todennäköisesti halukkaita maksamaan kauppiaitten pyytämät korkeammat hinnat. Ja nykyään kaikkialla maailmassa on sangen monia tuotteita, esimerkiksi ruokatarvikkeita, joita alkaa olla entistä vähemmän tarjolla.
Inflaation pohjimmaisia syitä on kuitenkin se, että hallitus käyttää enemmän rahaa kuin se saa veroina ja muina tuloina. On kiinnostavaa tutkia tätä pohjimmaista syytä, joka on kauan aikaa eniten lisännyt inflaatiota eri maissa. World Book Encyclopedia -tietosanakirja sanoo siitä:
”Pankkitoiminnan ja paperirahan kehittymisestä lähtien kuluneiden 200–300 vuoden aikana inflaation pääasiallisena aiheuttajana on ollut valtion budjetin vajaus. Vajaus syntyy, kun hallitus kuluttaa rahaa enemmän kuin se saa.”
Kun vajaus syntyy, hallituksen on maksettava laskunsa jollakin tavoin. Tapa, jolla maksut maksetaan, riippuu hallitusmuodosta. Monissa länsimaissa yksi tapa on, että valtio lainaa rahaa omilta kansalaisiltaan päästämällä liikkeelle obligaatioita. Mutta tavallisesti se ei peitä velkaa.
Niinpä usein käy siten, että hallitukset lainaavat omilta valtion- tai keskuspankeiltaan. Mistä nämä pankit saavat rahansa? Hallituksen valtuuttamina ne järjestävät luottoa tai yksinkertaisesti painavat lisää seteleitä. Ne ”lainaavat” ne hallitukselle tietystä korosta. Veronmaksajan odotetaan lopulta maksavan lainan korkoineen verojen välityksellä.
Jotkut hallitukset eivät edes välitä ottaa luottoa keskuspankista. Ne pelkästään käskevät setelipainoaan painamaan lisää paperirahaa. Tuolla uudella rahalla ne maksavat laskunsa.
Mutta kun hallitukset syytävät talouselämään lisää paperirahaa, jonka katteena ei ole mitään todella arvokasta, se merkitsee sitä, että liikkeellä on entistä enemmän rahaa saatavissa olevien tuotteitten ostamiseen. Se saa hinnat kohoamaan. Tilanne on jonkin verran samankaltainen kuin huutokaupassa: kun huutokauppaan tulleilla ihmisillä on runsaasti rahaa käytettävissä, he huutavat tavaroitten hinnat tavallista korkeammiksi.
Amerikan taloudellisen tutkimuksen instituutti mainitsi inflaatiosta seuraavaa:
”Neljännesvuosisadan ajan maailman tärkeimmät luottojärjestelmät ovat heikentäneet maksuvälineensä [paperirahansa] arvoa inflatorisesti. Kehittyneimpien teollisuusmaiden kärjessä on tässä kulkueessa ollut Yhdysvallat.
”Yhdysvallat ei itse asiassa ole ollut kulkueen kärjessä ainoastaan luodessaan ylen runsaasti maksuvälineitä kotimaiseen käyttöön, vaan se on vienyt myös ulkomaille paljon inflatorisia maksuvälineitä myöntämällä lahjoituksia ja lainoja sekä tekemällä ulkomaisia sijoituksia siinä mitassa, että dollareita on laajalti valtavia määriä ulkomaalaisilla, myös keskuspankeilla, jotka ovat toimineet siinä harhakuvitelmassa, että paperinpala on kullan veroista.”
Yhdysvaltain tilanne
Koska Yhdysvallat on ollut ’inflaatiokulkueen kärjessä’, on kiinnostavaa nähdä, millaisia sen kulutustottumukset ovat olleet.
Viimeisten 43 vuoden aikana Yhdysvaltain hallituksen kotimaan budjetti on ollut 36 vuotena alijäämäinen! Hallitus toisin sanoen kulutti enemmän kuin ansaitsi 84 prosenttia tuosta ajasta.
Seurauksena oli, että valtionvelka kasvoi yli 427 miljardin dollarin (1670 miljardin markan) varainhoitovuonna 1972. Se on historian suurin velka, ja se kasvaa koko ajan. Kukaan ei vakavissaan odotakaan, että se maksettaisiin takaisin. Onhan pelkästään tuon velan korko nykyään yli 23 miljardia dollaria (90 miljardia markkaa) vuodessa!
Tuollaisesta pitkäaikaisesta varojensa yli elämisestä ei voinut olla kuin huonoja seurauksia – jatkuva inflaatio.
Miksi niin paljon vajausta?
Kuten olemme nähneet, alijäämäisyys johtaa inflaatioon. Ja alijäämäisyyttä syntyy, kun valtion menot ovat tuloja suuremmat. Mutta mistä niin monen meidän aikamme valtion alituiset menot johtuvat?
Pääsyitä on SOTA. Sotilaalliset menot ovat useimpien valtioitten budjeteissa usein suurin menoerä. Yhdysvalloissa sotilasmenot ovat noin 75–80 miljardia dollaria (290–310 miljardia markkaa) vuodessa!
Mutta sota hävittää; se ei vaurastuta. Rauhankaan aikana sotavarusteet eivät tuota mitään todella arvokasta. Ne tulevat sen sijaan pian vanhanaikaisiksi, ja ne täytyy korvata tavallisesti vielä kalliimmilla varusteilla. On totta, että sotateollisuus luo työpaikkoja. Mutta se luo myös valtavia velkoja, joten se ei todellisuudessa lisää maan vaurautta.
Se on pikemminkin kuin verenhimoinen loinen, joka imee pois voiman, joka voitaisiin käyttää paljon paremmin muihin tarkoituksiin. Ajattele esimerkiksi sitä hyötyä, joka koituisi, jos ne 75–80 miljardia dollaria, jotka Yhdysvallat käyttää sotavarusteluunsa, käytettäisiin rauhanomaisiin pyrkimyksiin. Samaa voitaisiin sanoa Neuvostoliitosta tai mistä tahansa muusta maasta. Syntyisi aivan yhtä monta työpaikkaa, mutta ajattele, miten monia kaupunkeja voitaisiin uudistaa, miten monia uusia koteja rakentaa. Ajattele parannuksia, joita voitaisiin tehdä terveydenhuollon piirissä, kulkuyhteyksien, puistojen ja virkistysalueiden suhteen sekä köyhyyden ja saastuneisuuden vähentämiseksi.
Esimerkki
Ymmärtääksemme paremmin, mitä sota ja valtavat sotilasmenot aiheuttavat maan taloudelle, tarkastelkaamme kuvausta kahdesta perheestä, jotka elävät naapureina. Kummallakin on mukava koti ja juuri kylliksi tuloja laskujen maksamiseen.
Otaksukaamme nyt, että perheet alkavat tulla epäluuloisiksi toisiaan kohtaan, niin että toinen perhe ostaa aseen suojakseen. Toinen perhe tekee samoin. Näin alkaa yhä suurempien ja kalliimpien aseitten ostamisen kierre. Mutta koska perheillä ei ole varaa niihin, ne alkavat lainata rahaa.
Lopulta ne alkavat todella ”sotia” keskenään ja tuhota toistensa omaisuutta. Onko tuhoaminen parantanut niiden elintasoa? Tuskin.
Sitten ”sodan” loputtua niiden täytyy ryhtyä jälleenrakennustöihin. Mutta koska ne ovat yhä epäluuloisia toisiaan kohtaan, ne ostavat edelleen entistä kalliimpia aseita. Voidakseen tehdä sen kaiken ja elää päivästä toiseen ne lainaavat yhä enemmän rahaa ja jäävät entistä pahemmin jälkeen velkojensa takaisin maksamisessa.
Onko näiden perheitten elintaso näin ollen todellisuudessa parantanut? Ei varsinaisesti, sillä niiden todellinen vauraus ei ole lisääntynyt. Itse asiassa aseitten osto ja ”sotavahinkojen” korjaaminen laskevat niiden elintasoa, koska niiden täytyy luopua muista hankinnoista saadakseen varoja näihin menoeriin. Saattaa kylläkin vaikuttaa siltä kuin niiden elintaso kohoaisi, kun ne ottavat raskaita lainoja ostaakseen kaikkea haluamaansa. Mutta kun laskujen perijät lopulta vaativat saataviaan, perheitten todellinen tila paljastuu.
Samoin on valtioitten laita
Samoin on käynyt paljon suuremmassa mitassa maailman kansoille meidän elinaikanamme. Ne ovat antaneet rahansa kannattaakseen sodan jumalaa.
Alituisella sodankäynnillään ne ovat tuhonneet valtavat määrät omaisuutta ja hyvinvointia. Suunnattomia summia on lisäksi käytetty aina vain kalliimpien aseitten ja armeijoitten ylläpitämiseksi rauhankin aikana.
Maksaakseen tämän kaiken ja maksaakseen kaikesta muusta haluamastaan useimmat valtiot ovat kuluttaneet enemmän rahaa kuin ne ovat ansainneet. Seurauksena on ollut inflaatio. Eräs huomioija kirjoitti siitä New York Times -lehdessä:
”Inflaation perussyy on ennen kaikkea suuret sotilasmenot ja niiden maksamatta jättäminen riittävillä verotuloilla. . . .
”Huomattava osa tästä dollarien ja tarvikkeitten valtavasta omaisuudesta jää pois kotitalouksistamme ja ruokkii siten inflaation liekkejä, samalla kun kodeista jäävät puuttumaan varat ratkaisevan tärkeitten inhimillisten tarpeitten tyydyttämiseksi.”
Sen lisäksi että valtiot ylittävät tulonsa, viime aikoina lukemattomat ihmiset ovat tehneet samoin. He ovat ”riehaantuneet” lainaamaan rahaa saadakseen mitä haluavat. Sellainen lainaaminen ja rahojenkäyttö auttaa heitä varmasti elämään paremmin jonkin aikaa. Mutta aina tulee päivä, jolloin on selvitettävä tilit laskujen perijän kanssa.
Lisäksi tällainen luottolaitoksilta, kuten pankeilta, lainaaminen ”tekee” lisää paperirahaa. Pankkitoiminnan luonteeseen kuuluu, että jokaista pankkiin talletettua markkaa kohti pankki voi lainata moninkertaisesti sen määrän. Ja koska useimmat maksut suoritetaan šekeillä eikä käteisellä, šekkitilit ”tekevät” täten valtavat määrät paperirahaa.
Kaikki tämä ylenmääräinen kuluttaminen lisää paperirahatulvaa suhteessa saatavissa oleviin tavaroihin. Se yhdessä valtion liian suurten menojen kanssa lisää polttoainetta inflaation liekkeihin.
Miten pitkälle tämä liian suurilla menoilla rehentely on mennyt Yhdysvalloissa? Valtion ja yksityisten kokonaisvelka on nyt yli kaksi biljoonaa dollaria (7,8 biljoonaa [7800000000000] markkaa)! Se on paljon enemmän kuin koko maan vuotuinen kansantulo! Ja tämä velka kasvaa huimaavasti joka vuosi.
Rahankäyttö ulkomailla
Mutta asiaan liittyy enemmänkin. On eräs seikka, joka tekee tilanteen vielä epävakaisemmaksi, nimittäin rahankäyttö ulkomailla.
Kansainvälisellä näyttämöllä Yhdysvallat on jatkuvasti käyttänyt muissa maissa enemmän rahaa kuin se on sitä niissä ansainnut. Seurauksena on ollut, että sen ulkomaiset velat ovat kasvaneet kymmeniin miljardeihin dollareihin.
Business Week -lehti kuvaili tilannetta tällä lailla: ”On tehty liian monia dollareita, ja maailmanmarkkinoitten yllä häälyy valtava sekalaisten saatavien joukko.” Jotkut arvioivat nämä ”sekalaiset saatavat” jopa 100 miljardiksi dollariksi.
Miksi Yhdysvallat on koonnut itselleen niin suunnattomat ulkomaiset velat? Maaliskuun 1972 Economic Education Bulletin -lehti vastaa:
”Yhdysvaltain hallitus on ensinnäkin monien vuosien ajan suorittanut muille maille enemmän maksuja Yhdysvaltain valuutassa ja luottoina kuin se on saanut tuloja ulkomailta. Laajan ja liian anteliaan ulkomaanapuohjelmansa välityksellä ja muissa maissa aiheuttamiensa suurten sotilasmenojen välityksellä se on antanut nämä siihen kohdistuvat vaateet ulkomaisten hallitusten, keskuspankkien ja yksityisten ihmisten käsiin. . . .
”Toiseksi Yhdysvallat on antautunut selvään ja pitkälliseen inflaatioon . . . yli kolmen vuosikymmenen ajan. Tästä kehityksestä . . . on ollut seurauksena myös [Yhdysvaltain tuotteitten] hintojen niin selvä kohoaminen, että monet yhdysvaltalaiset tuottajat eivät pysty enää kilpailemaan maailmanmarkkinoilla.”
On tietysti aikoja, jolloin menot ulkomailla ovat olleet lähes tasapainossa tulojen kanssa. Mutta Yhdysvaltain rahankäytön kokonaissuuntaus menneinä muutamana vuosikymmenenä on ollut samanlainen niin ulkomailla kuin kotimaassa. Sen menot ovat jatkuvasti olleet tuloja suuremmat.
Kaikesta tästä liiallisesta rahankäytöstä kotimaassa ja ulkomailla on ollut seurauksena valtavia velkoja sekä omassa maassa että muualla. Miten nämä velat tullaan maksamaan? Toivottiin muun muassa sitä, että jonakin päivänä suuntaus muuttuisi päinvastaiseksi, että tulot kasvaisivat menoja suuremmiksi. Se pienentäisi vähitellen velkaa. Mutta niin ei ole tapahtunut; todellisuudessa on käynyt päinvastoin. Miten nämä velat oli sitten aikomus maksaa?
Erääseen aikaan vastaus kuului: KULLALLA.
Kullan näyttelemä osa
Tuhansien vuosien aikana, jolloin ihmiset ostivat tavaroita, heillä täytyi olla jotakin vastaavanarvoista maksuksi noista tavaroista. Kauan aikaa he maksoivat tavaroista vaihtamalla niitä toisiin tavaroihin.
Myöhemmin huomattiin, että eräs kauppatavara oli toisia arvokkaampi ja halutumpi, nimittäin kulta. Kullalla oli ainutlaatuisia ominaisuuksia. Sitä saattoi säilyttää määräämättömään aikaan asti sen rappeutumatta. Siitä voitiin tehdä kauniita koruja, rahoja ja muita esineitä.
Niinpä kullasta tuli lopulta paras, aina hyväksytty ”raha”. Kun setelistö syntyi, sen katteena oli usein tämä todellinen raha – kulta. Niin kauan kuin setelit saattoi vaihtaa kultaan, ihmiset luottivat niihin.
Yhdysvalloilla oli erääseen aikaan ’kultakanta’. Yhdysvaltalaiset saattoivat milloin tahansa palauttaa setelinsä ja saada tilalle kultaa. Mutta koska seteleillä oli paljon helpompi hoitaa liikeasioita, ihmiset käyttivät mieluummin niitä. He käyttivät niitä luottavaisina, koska ne olivat ’kullan veroisia’.
Sitten vuonna 1929 alkoi suuri lamakausi. Yhdysvaltain hallituksen menot kasvoivat tuloja suuremmiksi, ja syntyi valtaisa vajaus. Niinpä hallitus sääti vuonna 1933, että kansalaiset eivät voisi enää saada kultaa seteleittensä vastineeksi. Lisäksi kaikkia amerikkalaisia käskettiin luovuttamaan kultarahansa ja -harkkonsa, joiden vastineeksi he saisivat seteleitä. Hallitus suojeli siten kultavarojaan ihmisiltä, jotka pelkäsivät seteleitten menettävän arvonsa ja halusivat kultaa.
Laki vaati kuitenkin hallitusta pitämään yhtä todellista kultadollaria jokaista neljää setelidollaria kohti, jotka kiersivät kotimaan maksuliikenteessä. Tämä toimi hillikkeenä, joka esti hallitusta painamasta seteleitä enempää kuin sen verran, että niillä oli 25-prosenttinen kultakate.
Viimeinen hillike poistetaan
Mutta vuonna 1968 tilanne muuttui jälleen. Hallitus saattoi voimaan lain, joka vapautti sen tukemasta valuuttaansa 25-prosenttisesti kullalla. Amerikan taloudellisen tutkimuksen instituutti mainitsee erään siitä koituneen seurauksen:
”Kultavarantovaatimuksen poistaminen liittovaltion seteleiltä vuoden 1968 alkupuolella poisti viimeisenkin hillikkeen hivenen inflaation jatkumiselta ja katkaisi Yhdysvaltain rahayksikön ja kullan viimeisen jäljellä olleen yhdyssiteen.
”Siitä pitäen dollarin vaihtoarvoa ovat valvoneet Yhdysvaltain rahamiesten määräykset, joita kulta ei enää pidä kurissa.”
Kun tämä hillike oli poissa, havaittiin hallituksen ”taipuvan jatkuvaan poliittiseen paineeseen inflaation lisäämiseksi”.
Lisäksi kolikoista poistettiin kaikki hopea. Näin ollen Yhdysvaltain koko rahajärjestelmä sanoutui irti minkään todellista arvoa omaavan katteesta.
Tämä kaikki merkitsi sitä, että hallituksen raha täytyi hyväksyä luottamuksen perusteella. Mutta Economic Education Bulletin -lehti totesi:
”Yhdysvaltain nykyinen rahajärjestelmä perustuu rikotulle lupaukselle.
”Viittaamme lupaukseen, joka oli kerran liittovaltion seteleissä, jotka on nyt poistettu käytöstä, lupaukseen ’maksaa haltijalle vaadittaessa x dollaria’, missä ’dollari’ määriteltiin lain mukaan 1/35 unssiksi puhdasta kultaa.
”Rikottu lupaus ei ole sovelias perustus Kestävälle rahajärjestelmälle.”
Kohdassa, missä seteleissä sanottiin ennen, että Yhdysvallat ”maksaa haltijalle vaadittaessa” dollariarvon todellisena rahana (kultana tai hopeana), sanotaan nykyään: ”Tämä seteli on kaikkien julkisten ja yksityisten velkojen laillinen maksuväline.” Paperitodistuksen, joka vuosisatoja oli ainoastaan edustanut todellista rahaa (kultaa tai jopa hopeaa), sanottiin nyt olevan rahaa. Mutta kumpaan ihmiset luottaisivat kriisin aikana – paperinpalaan vai kultaan?
Ulkomaalaisillekin sanotaan: ”EI”
Vaikka amerikkalaiset eivät enää voineet saada dollareillaan kultaa, ulkomaalaiset voivat. Valtiot vaativat yhä kultaa velkojen maksamiseen kansainvälisissä liiketoimissaan. Länsimaat olivat sopineet siitä menettelystä jo kauan sitten.
Mutta kun inflaatio jatkui Yhdysvalloissa, ulkomaalaiset alkoivat tulla yhä epäluuloisemmiksi omistamiaan USA:n dollareita kohtaan. Niinpä monet alkoivat vaihtaa niitä kultaan. Kultaa virtasi tasaista vauhtia pois Yhdysvaltain valtion kassasta. Tapahtuma eteni seuraavasti (luvut ovat keskimääräisiä):
Vuosi USA:n kultavaranto (dollareita)
1950 22820000000
1960 17804000000
1970 11072000000
Vuoteen 1971 mennessä kultatilanne oli huonontunut suuresti. Ulkomaalaisilla oli silloin hallussaan yli 55 miljardia paperidollaria, mutta Yhdysvaltojen omistaman kullan arvo oli vain noin 10 miljardia dollaria. Lisäksi ulkomaiset dollareitten haltijat ilmaisivat paniikin merkkejä tehdessään ”ryntäyksen” USA:n valtion kassassa jäljellä olevan pienen kultamäärän kimppuun.
Elokuussa 1971 Yhdysvallat ryhtyi jyrkkiin toimenpiteisiin. Se sulki ’kullanmyyntiluukun’ lakaten maksamasta ulkomaisia velkojaan kullalla. Se perui tekemänsä lupauksen paperidollareitten lunastamisesta kullalla ulkomaisissa liiketoimissaan. Muut maat olivat järkyttyneitä.
Mitä se merkitsi? Jotkut huomioijat osoittivat, että käytännössä se merkitsi sitä, että Yhdysvallat oli tehnyt vararikon kansainvälisissä liiketoimissaan. Tämä on yksi syy siihen, miksi maailman valuuttamarkkinat ovat tulleet epävakaisemmiksi muutaman viime vuoden aikana. Siitä johtuu myös, miksi kullan hinta Euroopan ”vapailla” markkinoilla nousi erääseen aikaan 35 dollarista unssilta yli 100 dollarin.
Mitä rahalle tulee tapahtumaan?
Yhdysvallat, joka on länsimaitten talouden ankkuri, on siis ottanut seuraavat askeleet, jotka monien taloustieteilijöitten mukaan alentavat sen valuutan arvoa: Se on 1) kieltänyt kansalaisiaan vaihtamasta paperirahojaan kultaan (tai hopeaan); 2) kieltänyt kansalaisiaan edes omistamasta kultaa muuten kuin korujen tai harvinaisten rahojen muodossa; 3) poistanut kaiken kultakatteen omassa maassa kiertävältä rahalta; 4) kieltäytynyt vaihtamasta ulkomaalaisten dollareita kultaan; 5) kuluttanut enemmän rahaa kuin se on ansainnut ja kasvattanut siten valtavia velkoja sekä päästänyt liikkeelle yhä enemmän paperirahaa niiden maksamiseksi.
Lainarahoilla eläminen voi tosin vilkastuttaa talouselämää. Jos joku ansaitsisi 1000 markkaa kuukaudessa ja lainaisi sitten toiset tuhat markkaa kuukaudessa vuodesta toiseen, hän eläisi luonnollisesti paremmin – jonkin aikaa. Samoin on kansojen laita. Se, että ne kuluttavat rahaa enemmän kuin niillä on tuloja, vilkastuttaa talouselämää väliaikaisesti. Mutta se johtaa valtaviin velkoihin ja inflaation valloilleen pääsyyn.
Kansa ei myöskään eroa paljon yksilöstä talouselämän lakien vaikutusten suhteen. Se niittää sitä mitä se kylvää. Vastuuton rahankäyttö johtaa ennemmin tai myöhemmin tilinteon päivään. Yksilö ja kansa, joka kuluttaa rahaa enemmän kuin ansaitsee sitä, joutuu jonakin päivänä vararikkoon. Tästä säännöstä ei ole poikkeusta.
Samanaikaisesti ei ole todennäköistä, että kultaa, hopeaa tai muita kallisarvoisia metalleja voitaisiin käyttää loputtomasti seteleitten katteena. Väestö kasvaa, ja siksi myös liikkeellä olevan rahan määrän täytyy kasvaa. Mutta maasta louhittavan kullan määrällä on rajansa. On siksi olemassa vaikea pulma: ihmiset menettävät luottamuksensa paperirahaan, jolla ei ole kulta- (tai hopea-) katetta, mutta ennemmin tai myöhemmin nämä arvokkaat metallit eivät voisi kattaa kaikkea rahaa, joka joka tapauksessa laskettaisiin liikkeelle. Tämä vaikea pulma osoittaa, miten epävarmaa raha pohjimmaltaan on.
Mihin suuntaan ollaan menossa
Koska hillitseviä voimia on yhä vähemmän toiminnassa, monet kansat ovat kasvattaneet itselleen suuria velkoja. Ne ovat syytäneet liikkeelle ylenmääräisesti paperirahaa maksaakseen laskunsa. Jotkut taloustieteilijät ovatkin huomauttaneet, että ketä tahansa yksityistä ihmistä, joka tekisi samoin, syytettäisiin rahanväärennyksestä.
Eräässä lähdeteoksessa mainittiin, että katteeton raha ”on yhtä väärennettyä ja yhtä arvotonta, kuin jos se olisi painettu rikollisen työpajassa. Erona on ainoastaan se, että [viranomaisilla] on valtuutus mutta rikollisella ei ole. On järkyttävän surullista, että vaikutus talouselämään on täsmälleen sama.”
Kuuluisa taloustieteilijä Milton Friedman kirjoittaa tästä tapahtumainkulusta Newsweek-lehdessä:
”Taloustieteilijät ovat tunteneet – ainakin ajoittain – yli puolentoista vuosisadan ajan kaksi väittämää: ensinnäkin, että painamalla riittävästi rahaa voidaan tuottaa [taloudellisen] toimeliaisuuden mikä tahansa haluttu aste; toiseksi, että lopullinen seuraus on valuutan tuho.
”Amerikkalainen yleisö on oppinut tuntemaan ensimmäisen väittämän. Se tunsi kerran mutta on nykyään unohtanut toisen. Vain kokemus voi todennäköisesti opettaa sen sille jälleen.”
Tämä on sen varoituksen kaikuja, jonka Alexander Hamilton -instituutti esitti vuosia sitten kirjassaan Banking (Pankkitoiminta). Siinä sanottiin:
”Jotkut hallitukset ovat laskeneet liikkeelle paperirahaa lupaamatta tai aikomatta lunastaa sitä kullalla tai millään muullakaan ja ovat ilmoittaneet sen olevan kaikkien velkojen maksamisessa käytettävä laillinen maksuväline.
”Paperia, jota siten väitetään rahaksi pelkästä hallituksen määräyksestä, kutsutaan paperirahaksi. . . .
”Kaikki kokeilut paperirahalla ovat johtaneet katastrofiin, koska yksikään hallitus, joka on kokeillut sillä, ei ole kyennyt vastustamaan kiusausta liian suuren määrän liikkeelle päästämiseksi, mistä on ollut seurauksena, että rahan arvo on vähentynyt, kunnes raha lopulta on tullut täysin arvottomaksi.”
Kaikki talouselämän ja politiikan piiristä saatavat todisteet osoittavat, että asiat eivät nykyään ole toisin. Monet hallitukset päästävät liikkeelle paperirahaa, jolla ei ole mitään todella arvokasta katteenaan. Koska ”kaikki kokeilut [sellaisella] rahalla ovat johtaneet katastrofiin”, ei varmasti ole mitään pätevää syytä uskoa, että meidän aikamme tulisi todennäköisesti olemaan mikään poikkeus.
[Kuva s. 9]
Yksi inflaation syy on se, että kun tuotteita on vähän tarjolla, ihmiset ovat taipuvaisia maksamaan niistä pyydettäessä enemmän
[Kuva s. 13]
Kun Yhdysvallat sulki kullanmyyntiluukun vuonna 1971, se perui lupauksensa lunastaa dollarit kullalla ulkomaisissa liiketoimissaan