Erimielisyydet repivät Concordiaa
TYRMISTYKSEN aallot järkyttävät yhä St. Louisissa Missourissa Yhdysvalloissa sijaitsevaa Concordian pappisseminaaria. Useitten kuukausien ajan Yhdysvaltain suurin luterilainen pappisseminaari on hoiperrellut joukkokapinan vaikutuksesta. Joillekuille tämä on saattanut tulla yllätyksenä, vaikka nykyään käytännöllisesti katsoen kaikki huomattavat uskonnolliset järjestöt ovat vaikeuksissa. Miksi?
Siksi, että 135-vuotias Concordia (mikä merkitsee ’sopusointua’) vaikutti niin horjumattomalta. Sitä tukee kolmen miljoonan jäsenen luterilainen kirkko, Missouri-synodi, joka on ollut tunnettu lujasta ”konservatiivisesta” asenteestaan uskonnollisissa kysymyksissä.
Mitä sitten on tapahtunut?
Repiviä erimielisyyksiä
Seminaarin johtokunta erotti koulun rehtorin John H. Tietjenin viime vuoden tammikuussa. Syyksi johtokunta esitti velvollisuuksien hoitamisessa tehdyn virkavirheen, johon sisältyi kieltäytyminen alistumasta synodin presidentin J. A. O. Preusin johtoon ja väärän opin kannattaminen. Erottaminen aiheutti sen, että suurin osa opettajakunnasta ryhtyi luentolakkoon. Muutaman päivän kuluttua 43 opettajakunnan 48 jäsenestä erotettiin, koska he kieltäytyivät palaamasta luokkiinsa.
Kuukausi Tietjenin erottamisen jälkeen yli 450 opiskelijaa suunnilleen 600:sta seurasi virastaan erotettuja opettajakunnan jäseniä ’maanpakolaisseminaariin’, jota on alettu kutsua nimellä Seminex (Seminary in exile). Opiskelijat lähtivät vapaaehtoisesti. Heidän mielestään Concordiaan jääminen olisi osoittanut, että he hyväksyvät professoreitten erottamiset, joita toimenpiteitä he pahoitellen kutsuivat ”epäkristillisiksi” ja ”moraalittomiksi”.
Uusi seminaari on toiminut läheisen jesuiittojen valvoman St. Louisin yliopiston teologisen tiedekunnan sekä erittäin vapaamielisen Kristuksen yhtyneen kirkon johtaman Edenin teologisen seminaarin tiloissa. Uuden seminaarin toimintaa on tukenut taloudellisesti järjestö nimeltä ELIM (Evangelical Lutherans in Mission), ja se on riippuvainen lahjoituksista. Maaliskuun keskivaiheilla, noin kuukausi sen jälkeen kun luokat olivat asettuneet uusiin tiloihin, ELIM ilmoitti julkaisussaan Missouri in Perspective, että se oli saanut lahjoituksina ja sitoumuksina lähes 800000 dollaria (3 miljoonaa markkaa).
Vain muutamat opiskelijat jäivät Concordiaan. Kevätkaudella seminaarissa oli vain noin 90 opiskelijaa ja 19 vakituista tai vierailevaa professoria. Monet heistäkin olisivat ilmeisesti mieluummin liittyneet eronneeseen ryhmään, mutta vanhempien painostus tai taloudellisten vaikeuksien pelko ja uraa koskeva epävarmuus sai heidät jäämään seminaariin. Jotkut opiskelijat keskeyttivät pappiskoulutuksensa kokonaan.
Nämä erimielisyydet ovat kehittyneet aikamoisena yllätyksenä. Kun 1960-luvulla yliopisto-opiskelijoitten keskuudessa oli muotia kapinoida vakiintunutta järjestystä vastaan, Concordia ei hievahtanutkaan. Seminaarissa liikkuneen kaskun mukaan koulu oli tuona aikana ”tyytyväisyyden tyyssija”.
Nuo tyytyväisyyden päivät ovat kuitenkin menneet ainiaaksi. Miksi? Mikä sytytti tulen, joka aiheutti sellaisen ristiriidan?
Erimielisyyksien huomattava syy
Ongelman ydin on opillisissa eroavuuksissa. Kumpikin puoli, konservatiivit ja maltilliset eli vapaamieliset, esittää laajoja todisteluja näkemyksiensä tueksi. Mitkä ovat lyhyesti heidän kantansa?
Konservatiivit ovat ehdottomasti sitä mieltä, että ”Raamatun jokaista sanaa” täytyy pitää Jumalan suoranaisesti henkeyttämänä. He uskovat, että kun Raamattu sanoo suuren kalan nielaisseen Joonan, niin näin todella tapahtui. He väittävät hyväksyvänsä kirjaimellisesti kertomukset luomisesta, Eedenin puutarhasta ja syntiinlankeemuksesta, jotka esitetään 1. Mooseksen kirjan luvuissa 1–3.
Maltilliset toisaalta sanovat, että he ”hyväksyvät varauksetta Raamatun Jumalan henkeytetyksi, kirjoitetuksi sanaksi”. Mutta he käyttävät niin kutsuttua ’historiallis-kriittistä menetelmää’ yrittäessään tulkita Raamattua. Tässä menetelmässä evankeliumin eli hyvän uutisen, jota Jeesus saarnasi, sanotaan maltillisten käsityksen mukaan olevan mittapuu, jonka perusteella Raamatun kaikki muut osat tulee arvioida. Konservatiivit kutsuvat sitä toisinaan ”evankeliumeihin palauttamiseksi”.
On kiinnostavaa havaita, että maltilliset yrittävät saada oman asenteensa ja konservatiivien asenteen väliset erot näyttämään niin pieniltä kuin mahdollista. Miksi? Siksi, että monet Missouri-synodin jäsenet kannattavat perinteisesti konservatiivista näkemystä. Jos maltilliset ilmaisisivat avoimesti millään tavalla epäilevänsä Raamattua, huomattava osa kirkon jäsenistä saattaisi vieraantua heistä.
Maltilliset ovat sen tähden usein pidättyväisiä ja varovaisia selittäessään Raamattua. Tätä voitaisiin valaista seuraavasti. Jos konservatiivi kysyisi maltilliselta: ”Uskotko, että Joona todella oli olemassa ja että suuri kala todella nielaisi hänet?” niin miten maltillinen vastaisi? Maltillisiin kuuluva professori Richard R. Caemmerer sanoo: ”En usko koskaan edes ajatelleeni, ettei Joona olisi historiallinen henkilö, eikä minulla ole ollut kiusausta pitää kertomusta liian ihmeellisenä. Jo seurakuntapaimenena toimiessani minusta sen suurin ihme oli hänen kykynsä muistaa ne ihastuttavat sanat, joilla hän rukoili Jumalaa ’kalan vatsasta’ (2:1–.).”
Kuullessaan tai lukiessaan sellaisen vastauksen konservatiivi ihmettelee: ”Mitä tuo professori todella uskoo? Ajatteleeko hän, että Joona tosiaan oli olemassa ja että suuri kala tosiaan nielaisi hänet vai ei?” Vastaus ei ole konservatiivin mielestä riittävän selvä.
”Entä sitten 1. Mooseksen kirjan luomiskertomus?” konservatiivi kysyy. ”Onko se otettava kirjaimellisesti?”
Maltillisiin kuuluva professori vastaa: ”Martti Lutherin tavoin olen ollut vaatimaton sen suhteen, mikä 1. Moos[eksen kirjan] 1. luvun lopullinen tulkinta saattaa olla; enkä ole vieläkään löytänyt ketään, joka on ajatellut, että 1. Moos[eksen kirjan] 3. luku oli jotakin muuta kuin näytelmä ihmisen ensimmäisestä selkkauksesta Saatanan kanssa – eikä siinä mainita Saatanaa.”
Vastaus on jälleen konservatiivien mielestä hyvin epämääräinen ja paljastaa hiuksenhienosti Raamattuun uskomisen puutteen. Siitä huolimatta mitä maltilliset väittävät, sen välillä, miten nämä kaksi ryhmää suhtautuvat Raamattuun, on todella suuri ero.
Myös ”kirkkopolitiikka” synnyttää erimielisyyksiä
Erimielisyydet eivät rajoitu opillisiin eroavuuksiin. On myös kysymys kirkon vallasta, ”kirkkopolitiikasta”. Erimielisyyksiä esiintyy niiden välillä, joilla on valta kirkossa, ja niiden, jotka haluaisivat saada sen.
Synodin presidentillä Preusilla on ilmeisesti lujat näkökannat siitä, miten Missouri-synodin hänen mielestään tulisi toimia. Yksi hänen arvostelijoistaan, tri Sam Roth, sanoo, että Preus ”on aloittanut rynnistyksen epäilysten ja epäluottamuksen kylvämiseksi”. Teologisen koulutuksen yhteissuunnitelman projektipäällikkö tri John Damm väittää, että synodin presidentti ”on käyttänyt kaiken voimansa sormenpäitään myöten murskatakseen jokaisen, joka uskaltaa olla eri mieltä [hänen] näkökanta[nsa] kanssa”.
Niiden yli neljän vuoden aikana, joina Preus on johtanut synodia, hän on maltillisten väitteitten mukaan ainoastaan kahdesti tullut heidän luokseen tiedustelemaan epäkohdista. Lisäksi toisessa näistä tilaisuuksista hänen sanotaan vaatineen kysymykset etukäteen kirjallisessa muodossa ja siten estäneen avoimen keskustelun. Konservatiivit sanovat kuitenkin, että Tietjeniä ja hänen seuraajiaan on useasti yritetty lähestyä mutta vastausta saamatta. Maltilliset eivät heidän väittämänsä mukaan yksinkertaisesti halua alistua kirkon asianmukaiseen valtaan.
Palaako sopusointu Concordiaan?
Kumpikaan ryhmä ei ole varma siitä, mitä tulevaisuus tuo. Jotkut pelkäävät, että kun aika koittaa, maltilliset erottautuvat ja muodostavat erillisen kirkon. Preusin sanotaan maininneen, että asian ratkaiseminen vie vuosikymmenen.
Epäilemättä maltillisten asenne on johtanut heidät joidenkin hämmentävien raamatullisten pulmien eteen. Milwaukeen Concordia Collegen eräs 18-vuotias opiskelija teki yhteenvedon näistä pulmista kysyessään: ”Kun ihmiset sanovat, että kertomus Joonasta ja valaasta sekä muut raamatulliset kertomukset ovat taruja, niin mihin he pysähtyvät? Jatkavatko he sanoen, että (Kristuksen) ylösnousemuskin on tarua?” Lisäksi kun oppikysymysten tulvaportit on kerran avattu, niin mikä estää maltillisia teologeja sanomasta myöhemmin, että Raamatun moraalimittapuutkin on alistettava heidän ’historialliseen kritiikkiinsä’?
Toisaalta joillakuilla konservatiiveilla, jotka vielä ovat mielestään Raamatun ja Lutherin opetusten ”vartijoita”, on edessään yhtä hämmentäviä kysymyksiä. Ensinnäkin mistä maltilliset, jotka he niin voimakkaasti tuomitsevat, ovat alkuisin? Ovatko he tulleet kirkon ulkopuolelta? Eivät. He ovat saaneet alkunsa ja kasvaneet aivan kirkon sisällä. Lisäksi onko pelkästään seminaarin vähemmistö liittynyt tähän maltillisten liikkeeseen, jota saatettaisiin kutsua marginaaliseksi ryhmäksi, jollaisia vastaan lähes kaikkien järjestöjen täytyy taistella? Jälleen vastaus on kielteinen. Muista, että noin 80 prosenttia opettajista ja oppilaista hylkäsi Concordian – ne ovat tuskin mitään marginaalisia aineksia!
Lisäksi ne, jotka lähtivät seminaarista muodostaakseen Seminexin, eivät kaikki olleet nuoria miehiä, seminaarista vasta valmistuneita. Konservatiivit esittävät mielellään, että jäytävien ’historiallis-kriittisten’ menetelmien vaikutukset ovat suhteellisen uusia. Missouri-synodin pastori P. G. Kiehl Bellfontainesta Missourista sanoo, että viimeisten 15 tai 20 vuoden aikana ”oli [Concordian] miehiä, jotka menivät opiskelemaan eri seminaareihin, teologisiin tiedekuntiin . . . ja [joihin] sitten toisten koulujen käyttämät menetelmät vaikuttivat . . . ja he tulivat ilmeisesti takaisin ja soluttivat opetuksensa . . . seminaarin opinto-ohjelmaan”. Tämä menettely on osaltaan lisännyt Concordian erimielisyyksiä. Mutta kaikkia konservatiivien väärinä pitämiä käsityksiä ei tuotu muualta eivätkä ne kaikki ole uusia. Harkitsehan esimerkiksi professori Caemmereria, jonka maltillisia käsityksiä lainasimme edellä; hän on ollut kirkon jäsen yli 46 vuotta ja toiminut koulussa 34 vuoden ajan.
Kaikki nämä tekijät yhdessä osoittavat, että niiden ajatukset, joita konservatiivit pitävät vapaamielisinä, ovat vaikuttaneet koko kirkkoon eivätkä vain johonkin ryhmäkuntaan. Pulman vakavuutta osoittaa se, että konservatiivit myöntävät olevansa kykenemättömiä täyttämään niiden professoreitten paikkoja, jotka lähtivät koulusta. He jopa myöntävät, että ”vie sukupolven ajan”, ennen kuin he löytävät toisia yhtä oppineita miehiä. Eikö tämä osoita, että koko synodi on todellisuudessa samojen liberaalisten eikä lujasti Raamattuun pohjautuvien konservatiivisten näkemysten kyllästämä?
Tämän ei todellisuudessa pitäisi hämmästyttää niitä konservatiiveja, jotka ovat perehtyneet Lutherin teologiaan. Miksi sanomme siten? Siksi, että Martti Luther itse todellisuudessa sovelsi eräänlaista ”historiallista kritiikkiä” tutkiessaan Raamattua. Christian Century -lehti muistuttaa konservatiiveja:
”Luther ei ainoastaan aloittanut tätä lähestymistapaa vaan käytti sitä: huomaa hänen kritiikkinsä, joka kohdistui Jaakobin kirjeen teologiaan, hänen epäilyksensä Heprealaiskirjeen suhteen ja hänen varoituksensa Ilmestyskirjan käytön suhteen. Kun [Lutherin mielestä] esiintyi ristiriita jonkin raamatunkohdan ja evankeliumin sanoman välillä, Luther sanoi tuon raamatunpaikan olevan pätemätön. Hän oli kaikkea muuta kuin sanatarkan tulkinnan kannattaja tässä suhteessa.”
Jos mies, jonka nimeä Missouri-synodi kantaa, nimittäin Martti Luther, käytti eräänlaista ”evankeliumeihin palauttamista”, eikö voi odottaa, että tuon peruskäsityksen haarakkeita tunkeutuisi vaivihkaa jollakin tavalla koko kirkkoon? Ilmeisesti voi. Tämä on sopusoinnussa sen kanssa, mitä Jeesus sanoi vuorisaarnassaan: ”Ei saata hyvä puu kasvaa pahoja hedelmiä eikä huono puu kasvaa hyviä hedelmiä.” (Matt. 7:18) On näin ollen ymmärrettävää, että vapaamielinen ajattelu on vaikuttanut luterilaiseen kirkkoon paljon enemmän kuin konservatiivit ehkä haluavat auliisti myöntää.
Tämä seikka pelottaa joitakuita konservatiiveja. Entäpä jos maltilliset ottaisivatkin kirkon valvonnan käsiinsä?
Astuvatko maltilliset valtaan?
Mitä konservatiivit tekisivät, jos näin kävisi? Monet Missouri-synodin luterilaiset ajattelevat tietysti mielellään, että sellaista ei mitenkään voisi tapahtua. Ehkä niin ei käykään. Mutta valppaat luterilaiset tietävät, että se on todella mahdollista.
He tietävät, että suhteellisesti ottaen ainoastaan kourallinen eri piirien edustajia äänestää synodin kokouksissa kirkon sääntöjä ja valtaa koskevissa asioissa. Heidän äänestyksensä tulokset vaikuttavat tuhansiin tavallisiin luterilaisiin. Kuitenkin heidän äänestykseensä saattavat vaikuttaa muutkin tekijät kuin Raamattu tai oppi. Mitä tekijöitä ne saattaisivat olla?
On muistettava, että seurakuntapapeilla on kirkollisen asemansa tähden runsaasti vaikutusvaltaa äänestyksiin osallistuvien piiriedustajien valinnassa. Mikä vaikuttaa siihen, miten nämä henkilöt suhtautuvat kirkon tärkeisiin asioihin? Pastori Tom Baker sanoo: ”St. Louisin alueen seudun 125 seurakuntapapista 70–80 tai 90 suuntautuu Seminexiin, ehkä ei nimenomaan teologisesti vaan pelkästään siksi, että puolet näistä seminaarin professoreista on [heidän] sukulaisia[an].”
Ei ole näin ollen täysin mahdotonta, että maltilliset voisivat lopulta ottaa synodin valvontaansa. Baker sanoo: ”Ainoastaan muutama piiri tarvitsisi saada valvontaan tai äänestää kumoon.” Mitä konservatiivit tekisivät, jos niin kävisi? Eikö heidän edessään olisi silloin kaksi valinnanmahdollisuutta?
Baker mainitsee toisen niistä: ”Säilyttääkseen omantuntonsa tämänkaltaisen kirkon opin mukaisena täytyisi tietysti olla samaa mieltä synodin päätöksen kanssa.” Mutta eivätkö konservatiivit ole sanoneet maltillisia ”Raamatun epäilijöiksi”? Miten ketkään heistä voisivat ”omantunnon” mukaisesti liittyä maltillisiin? Entä mikä on toinen mahdollisuus?
He voisivat tehdä juuri sen, mistä he tällä hetkellä syyttävät maltillisia! Niin, he voisivat kapinoida ’kirkon valtaa’ vastaan, mahdollisesti lähteä kirkosta ja muodostaa uuden kirkon, joka koostuisi jäsenten vähemmistöstä.
Synodin vilpittömät Raamattua lukevat luterilaiset eivät ole sokeita kaiken tämän opillisen hämmennyksen suhteen. He panevat lisäksi merkille kirkkopolitiikan ja persoonallisuuksien huomattavat yhteentörmäykset. Mutta suoraan puhuen Missouri-synodin luterilaisten täytyy käsittää nykyisten tapahtumien merkitys, katsoa pinnan alle niin sanoaksemme. Heidän on nähtävä Concordian tilanteen osoittavan, että koko heidän kirkkonsa on vakavien pulmien vaivaama.
Missouri-synodin vilpittömät luterilaiset tietävät, että Jumalalla on jossakin järjestö, joka todella uskoo Raamatun totuuden. Raamattu vakuuttaa heille sen. (Ef. 4:11–16) Mutta kun heidän oman synodinsa tilanne päivä päivältä pahenee, monet heistä kysyvät: ”Tulisiko minun etsiä tuota Jumalan hyväksymää järjestöä muualta?”