Täytyykö minun uskoa kehitysoppiin?

VIIME vuosina jotkin Yhdysvaltain osavaltiot ja kouluviranomaiset ovat nousseet vastustamaan sitä, että kehitysoppia opetetaan kansakouluissa tosiasiana. Yksi tällainen osavaltio on Kalifornia.

Kalifornian osavaltion opetusministeriö ratkaisee, mitä kansakoulujen oppikirjoihin sisällytetään. Se saa kuitenkin suosituksia eri alojen asiantuntijaryhmiltä. Yksi tällainen ryhmä on osavaltion luonnontieteiden opetuksen neuvoa antava komitea. Se esitti hahmotelman osavaltion kansakoulujen luonnontieteiden opetukselle.

Neuvoa antava komitea suositteli, että kehitysoppia tulisi opettaa tosiasiana, ei vain teoriana. Opetusministeriö ei ollut kuitenkaan samaa mieltä. Se määräsi, että kehitysoppia tulee opettaa teoriana eikä tosiasiana. Se määräsi lisäksi, että oppikirjoissa tulee mainita luominen elämän alkuperän toisena selityksenä, jolla on jonkin verran tieteellistä tukea.

Luonnontieteiden komitea reagoi räjähdysmäisesti ja sanoi itse asiassa: ’Ei ole epäilystäkään siitä, että kehitys on tosiasia. Näemme siitä esimerkkejä joka päivä. Kukaan vastuullinen ihminen ei epäile sitä. Se on yhtä paljon tosiasia kuin painovoima ja atomit!’ Eräs komitean jäsen jopa vertasi luomiseen uskomista astrologian kaltaiseen taikuuteen uskomiseen tai siihen uskomiseen, että kuu on vihreää juustoa tai että haikarat tuovat vauvoja.

On kuitenkin monia ihmisiä, jotka asettavat kehitysopin luotettavuuden kyseenalaiseksi. Eräs sellainen henkilö, joka ei ollut koskaan pitänyt kehityksen puolesta esitettyjä ”todisteita” lopullisina, päätti haastatella ihmisiä, jotka uskoivat kehitykseen. Seuraavassa esitetään hänen huomioitaan samoin kuin todellisia keskusteluja, joita hän kävi tehdessään katsausta kehitysoppiin uskovien ihmisten parissa.

”Minä uskon kehitykseen, koska tiede on tutkinut aihetta perinpohjaisesti ja hyväksyy sen yksimielisesti tosiasiaksi”, arvokkaan näköinen herrasmies sanoi minulle.

”Te luotatte suuresti tiedemiehiin”, huomautin.

”Heidän aikaansaannoksensa todistavat heidän luotettavuutensa, vai mitä?” hän vastasi.

Syy, miksi hän uskoi kehitykseen, toistui monta kertaa katsaukseni aikana. Havaitsin, että useimmat uskoivat kehitysoppiin, koska heille oli kerrottu, että kaikki älykkäät ihmiset uskovat siihen.

Eräs ilmeisen sivistynyt alle 50-vuotias nainen esitti minulle haastavan kysymyksen: ”Mitä pätevyyttä teillä on kiistää ammattimaisten tiedemiesten havainnot?”

Vastasin: ”Ensinnäkin sallikaa minun sanoa, että tiedemiehet kiistelevät keskenään. He väittelevät siitä, milloin se tapahtui, miksi se tapahtui, miten se tapahtui, miten nopeasti se tapahtui ja jopa tapahtuiko sitä lainkaan!”

Jatkoin: ”Vastaan nyt kysymykseenne pätevyydestäni. Millainen pätevyys on tuomarilla hänen hoitaessaan juttua, johon liittyy lääketieteellisiä kiistakysymyksiä, joissa hän ei ole saanut koulutusta? Jos hän on älykäs ja objektiivinen, hän kuuntelee asiantuntijoitten todisteluja puolesta ja vastaan ja tekee sitten ratkaisunsa heidän todistuksensa perusteella. Miten muuten kukaan voi tehdä ratkaisua tiedon eri aloilla tänä erikoistumisen aikana?”

”Mutta kehitysoppiaihe on niin tekninen”, hän väitti vastaan.

Vastasin: ”Theodosius Dobzhansky [eräs kehitysoppia tutkiva tiedemies] sanoo, että suuri osa tiedemiesten työstä on tavallisen maallikon käsityskyvyn ulottumattomissa, mutta että kehitysoppi ei ole. Hän sanoo, että se kuuluu alkeisbiologiaan. George Gaylord Simpson [toinen huomattava kehitysopin kannattaja] on sitä mieltä, että on moraalitonta uskoa sokeasti, olipa kysymyksessä uskonnollinen oppi tai tieteellinen teoria. Hän sanoo myös, että ihmisen vastuulla on asettaa asiantuntijoitten havainnot kokeeseen ja tehdä sitten päätöksensä ja että ihmisen ei tarvitse olla tutkimuksia suorittava biologi arvioidakseen kehitysopin todisteet.”

”Liian monet ihmiset pelkästään hyväksyvät toisten mielipiteet ja toistavat heidän ajatuksiaan papukaijojen tavoin, sen sijaan että he käyttäisivät aikaa tutkiakseen tosiasioita”, sanoin lopuksi.

Kun naishenkilö ei vastannut, lisäsin: ”Hämmästyisitte, miten monet kehitysoppiin uskovat ihmiset eivät tiedä siitä käytännöllisesti katsoen mitään.”

Pelottelua ja ”aivopesua”

Ennen kuin ryhdyin suorittamaan talosta-taloon-katsaustani ihmisistä, jotka uskovat kehitykseen, luin parikymmentä kehitysopin kannattajien kirjoittamaa kirjaa. Kuitenkin jo sitä ennen monien vuosien ajan yliopisto-opintojeni jälkeen olin yrittänyt pysytellä tämän alan tieteellisten tapahtumien tasalla. Mutta nyt tutkin erityisesti huomattavien kehitysopin kannattajien äskeisiä kirjoituksia.

Niitä tutkiessani en voinut olla panematta merkille niiden käyttämää pelottelua ja ”aivopesua”. Esimerkkinä siitä on seuraava lyhyt yhteenveto yhdentoista eri kehitysopin kannattajan julkaisemasta kahdestatoista kirjasta:

’Kehitysoppi on arvostelukykyisten tiedemiesten kaikkialla hyväksymä. Kaikki huomattavat tiedemiehet tunnustavat sen. Kaikki maineikkaat biologit ovat yhtä mieltä siitä, että se on ehdoton tosiasia. Kukaan valistunut ihminen ei nykyään kiellä sitä, että ihminen on polveutunut kalasta. Asiaa ei voida enää epäillä.

’Todisteet ovat ylenpalttiset. Kukaan, joka on vapaa vanhoista kuvitelmista ja ennakkoluuloista, ei vaadi enempää todisteita.’

Se on kaikkien näiden kehitysopista kirjoittaneiden yhteinen mielipide. Mutta kun väitteet ovat niin ylimalkaisia, niin dogmaattisia, niitä alkaa epäillä. Minusta vaikutti siltä, että kehitysopin kannattajat yrittävät tyrehdyttää vastustuksen ja kysymykset pelottelevan esitystyylin sulkutulella.

Mutta miksi se, joka epäilee teoriaa, tulisi leimata pätemättömäksi, tietämättömäksi, ’vanhojen kuvitelmien ja ennakkoluulojen vangiksi’? Alentuisivatko tiedemiehet, joilla todella on tiedossaan tosiasiat, sellaiseen epätieteelliseen, järjettömään menettelyyn?

On totta, että tämä ”psykologinen sodankäynti”, tämä ”aivopesu”, tekee lisää käännynnäisiä kehitysoppiuskoon. Mutta lähes kaikki nuo käännynnäiset ovat tavallisesti puolustuskyvyttömiä joutuessaan vastakkain sellaisten kanssa, jotka vastustavat pakkosyöttöä ja pyytävät todisteita.

Ei vastauksia

Kysyin esimerkiksi eräältä älykkäältä naishenkilöltä, joka asui vauraan näköisellä seudulla: ”Miksi te uskotte kehitykseen?”

”Koska näen sitä kaiken aikaa”, hän sanoi ja viittasi pihamaalleen. Mutta kun yritin saada selville joitakin yksityiskohtia, hänen kasvonsa alkoivat punertua, ja niin poistuin hienotunteisesti.

Toisella ovella vanhahko mies, joka vastasi ovikellonsoittooni, sanoi, että me sopeudumme ympäristöömme ja että nämä sopeutumat kasaantuvat monien sukupolvien kuluessa ja lopulta tuottavat uudenlaisia elollisia.

”Tuo ei ole hyväksytty käsitys nykyään”, sanoin. ”Ihmisen rusketus ei siirry hänen lapselleen, eivät myöskään hänen painonnoston avulla kehittämänsä pulleat hauislihakset eikä elektroniikan tuntemus, jonka hän on hankkinut opiskelun ja kokemuksen kautta. Monia vuosia sitten kehitysopin kannattaja Lamarck ajatteli näin. Samoin ajatteli Darwin. Mutta nykyiset kehitysopin kannattajat tietävät, että sellaiset hankitut ominaisuudet eivät siirry perinnöllisesti.”

”Millä muulla tavalla sitten kehitystä voisi tapahtua?” hän puolestaan sanoi.

”Se on teidän pulmanne”, vastasin.

Yhä uudelleen havaitsin saman tosiasian. Ne, jotka sanoivat uskovansa kehitykseen, olivat täysin kykenemättömiä esittämään syitä, todisteita ja tosiasioita uskomuksensa tueksi. Pääsyy, miksi he uskoivat, oli, että tiedemiehet uskoivat siihen ja opettivat sitä.

Erään suuren yliopiston asuntoalueella tapaamani opiskelija viittasi ”fossiilistoon” kehityksen tueksi. Hän sanoi, että siitä ”ilmenee [esimerkiksi] nykyisen hevosen kehittyminen eohippuksesta. Fossiilit osoittavat edistyvästi, miten sen varpaiden luku väheni, miten sen etu- ja takaraajat kasvoivat pituutta, miten se kehitti uusia hampaita ruohon pureskelua varten ja miten se kasvoi kooltaan.”

Vastasin: ”Varmasti tiedätte, että esittääkseen tämän siistin kuvan kehitysopin kannattajien on täytynyt jättää välistä pois monta fossiilia. He ottavat mukaan ainoastaan ne fossiilit, jotka tukevat heidän teoriaansa, ja otaksuvat, että ne liittyvät toisiinsa.”

”He ainoastaan yksinkertaistavat sitä välttääkseen sekaannusta”, opiskelija sanoi.

Vastasin: ”Välttääkseen sekaannusta he kätkevät todisteet, ja yksinkertaistaessaan he yksinkertaistavat liikaa siinä määrin, että on kysymys väärennyksestä.”

Simpson tosiaankin sanoo, että ’hevosen fossiilien liiallinen yksinkertaistaminen merkitsee väärennystä’. Lisäksi luonnontieteilijä I. Sanderson kirjoittaa:

”Tämä miellyttävän siisti kehitysopillinen kuva järjestyksellisestä hampaistojen kehittymisestä, varpaitten menettämisestä, koon lisääntymisestä ja etu- ja takaraajojen pidentymisestä on nyt valitettavasti joutunut vakavan epäilyksen alaiseksi.

”Niin monia sivuhaaroja on tuotu päivänvaloon, niin monia välimuotoja jää täysin puuttumaan, että me voimme nyt vain sanoa, että tuo klassinen kuvaus ei ole enää muuta kuin opaste mahdollisista askeleista, joiden kautta nykyinen hevonen kehittyi.”

Fossiilistoa pidetään silti yhä kehitysopin huomattavimpana ”tähtitodistajana”. Simpson sanoo: ”Kehityksen totuudellisuuden suoranaisimmat todisteet täytyy loppujen lopuksi saada fossiilistosta.”

Elämän alkuperää koskeva äänettömyys

Kuitenkaan fossiilien todisteet eivät lainkaan kerro, että elämä kehittyi siten kuin tiedemiehet väittävät. Tosiasiat, todisteet puuttuvat.

Pulma ei ole kehitysopin kannattajille uusi. Yli sata vuotta sitten tuo pulma oli Charles Darwinilla, nykyaikaisen kehitysopin ”isällä”. Hän pääsi siitä eroon teoksensa Lajien synty viimeisessä virkkeessä, missä hän sanoi elämän alkuperän johtuvan Jumalasta siten, että ”Luoja on puhaltanut elämän ja sen voimat aluksi vain muutamiin harvoihin tai yhteen ainoaan muotoon”.

Vuosikymmeniä kului. Mutta todisteet kieltäytyivät tulemasta esiin. Myöhemmin A. C. Seward myönsi, että fossiilisto ”ei kerro meille mitään elämän alkuperästä”. Tähän päivään asti tilanne on pysynyt samana. On totta, että toisinaan uutisnälkäiset sanomalehtimiehet julkaisevat sensaatiomaisia ilmoituksia siitä, että elämän luominen laboratoriossa on pian mahdollista. Mutta vaikka niin kävisikin, se osoittaisi ainoastaan, että oli oltava Luoja, että elämä ei synny itsestään.

Tosiasia on, että fossiilisto vaikenee edelleen täysin mikroskooppisen elämän otaksutusta kehittymisestä. Eräs yliopistotason kurssikirja myöntää: ”Me tiedämme vasta hyvin vähän yksisoluisten kehityksestä.”

Monimutkaisten elämänmuotojen ”räjähdysmäinen” ilmaantuminen

Fossiilien ensimmäinen todistus, joka alkaa tuntua missään määrin vakuuttavalta, on siinä, mitä geologit kutsuvat kambrikauden kerrostumiksi. Ennen tuota aikaa syntyneet kalliokerrostumat ovat säilyneet muuttumattomina mittaamattomia aikoja. Mutta noissa vanhoissa kerrostumissa kaikki fossiileilta vaikuttava on harvinaista. Itse asiassa tiedemiehet itse kiistelevät ankarasti niiden oikeellisuudesta.

Mutta kambrikauden kallioissa fossiilit ilmaantuvat äkkiä ylen runsaina, suunnattoman monimuotoisina, erittäin erikoistuneina ja sangen monimutkaisina. Oltuaan hiljaa niin kauan, itse asiassa suurimman osan ajasta, heidän tähtitodistajansa, fossiilisto, muuttuu äkisti lavertelijaksi! Minun on kysyttävä itseltäni: ”Oliko sillä kurkunpään tulehdus koko tuon edeltäneen ajan, vai oliko niin, että sillä ei ollut mitään kerrottavaa?” Ajattelen, miten Simpson, kun hän viittaa tähän myriadien fossiilien äkilliseen ”räjähdykseen”, sanoo sitä ”täksi elämän historian huomattavaksi mysteeriksi”.

Mutta suokaamme kehitysopin kannattajille jopa elämän ”alkusynty”, jota he eivät ole pystyneet todistamaan fossiilien avulla eivätkä jäljittelemään laboratorioissa. Suokaamme heille tuo ensimmäinen elämän kipinä, jota he eivät voi jäljittää. Suokaamme heille myös ne mielikuvitukselliset kehitysaskeleet tuosta ensimmäisestä mikroskooppisesta elämästä tuhansien ja taas tuhansien erittäin erikoistuneitten elämänmuotojen äkilliseen puhkeamiseen kambrikauden kerrostumissa. Kun suomme heille tuon kaiken, voivatko he esittää fossiilistosta ainakin joitakin vastauksia siihen, miten myöhempien elämänmuotojen otaksutaan kehittyneen?

Kun maakasvit ilmaantuivat, fossiilisto ei ollut hiljaa vaan laverteli niistä. Kuitenkaan fossiilisto ei paljasta ehdottomasti mitään ”alkukantaisia” lajeja niiden kantamuodoiksi. Kuten eräs asiantuntija sanoikin, kehitysoppiin uskovien täytyy vain uskoa, että nuo otaksutut esimuodot olivat olleet olemassa.

Ei löydy myöskään ”alkukantaisten” hyönteisten fossiileja. Hyönteiset ilmaantuivat äkisti fossiilistoon erittäin kehittyneinä ja suurin määrin, todella ”räjähdysmäisesti” monimutkaisissa muodoissa. Kuitenkin meille sanotaan, että niiden on täytynyt kehittyä kymmenien miljoonien vuosien kuluessa sitä ennen. Mutta mitä perustetta on sanoa siten?

Tuolle otaksumalle ei ole mitään perustetta – ei ainuttakaan. Kaikista noista otaksutuista esivaiheista ei löydy yhtään fossiilia. Vuoden 1974 Encyclopædia Britannica -tietosanakirja vahvistaa sen: ”Fossiilisto ei esitä mitään tietoa hyönteisten alkuperästä.” Ainoa syy, miksi hyönteisten kehitykselle esitetään niin pitkä aika, on se, että kehitysteoria vaatii sitä. Niinpä kehitysopin kannattajien on pakko esittää sellaista.

Selkärankaiset

Kertooko tähtitodistaja, fossiilisto, selkärankaisten ilmaantumisesta yhtään sen enempää?

Fossiilisto on jälleen oudon hiljaa, – oudon, se on, kehitysopin näkökannalta. Esimerkiksi kalat yksinkertaisesti ilmaantuivat. Kehitysopin kannattajat eivät pysty sopimaan edes siitä, mistä kantamuodosta ne ovat peräisin. Heidän järkeilynsä mukaan ensimmäisestä otaksutusta kalasta ensimmäiseen todelliseen kalafossiiliin on noin sadan miljoonan vuoden aukko. Miksi sadan miljoonan? Siksi, että kehityksen ajateltiin tarvinneen niin paljon aikaa jonkin selkärankaisen ”kehittämiseksi”.

Mutta mitä selkärankaisten kantafossiileja on koko tuona aikana löydetty? Jälleen vuoden 1974 Encyclopædia Britannica vastaa: ”Fossiilijäänteet eivät kuitenkaan anna tietoa selkärankaisten alkuperästä.” Ne vain ilmaantuivat äkisti monimuotoisina ja erittäin monimutkaisina.

Unohtakaamme kuitenkin sata miljoonaa vuotta kestänyt hiljaisuus. Kalasta sanotaan tulleen sammakkoeläimiä. Mutta jälleen kerran fossiilisto ei kerro tästä ratkaisevasta tapahtumasta. Houkutteleva keuhkokalakin on hylätty olemasta kalojen ja sammakkoeläinten välisenä renkaana.

Seuraavaksi kehitysopin mukaan tulivat munivat matelijat. Mitä tähtitodistaja sanoo niiden kantamuodoista? Kirjasta Matelijat luemme: ”Pahimpia aukkoja selkärankaisten kehityshistorian tuntemuksessa on se, että kivettymät selvittävät niin vähän matelijoiden ilmaantumisen alkuvaiheita, jolloin munankin on täytynyt kehittyä.” Munista puheen ollen, luettuani, miten todisteitten täydellinen puuttuminen näin myönnetään, minun on tehtävä se johtopäätös, että kehitysoppi on tässä ’muninut’.

Fossiilisto on yhä äänetön, kun kehitysopin kannattajien mukaan miljoonia vuosia myöhemmin joistakin matelijoista tuli nisäkkäitä ja toisista lintuja. Simpson myöntää, että sekä nisäkkäitten että lintujen fossiilisto on ’niukkaa’ 75000000 vuoden ajalta, jolloin suurten muutosten sanottiin tapahtuneen.

Lopuksi pikainen näyte siitä, mitä fossiilit todistavat nisäkkäitten, ihmisenkin, kehityksestä: ”Fossiilit paljastavat valitettavasti hyvin vähän eläimistä, joita me pidämme ensimmäisinä todellisina nisäkkäinä.” (The Mammals [Nisäkkäät], s. 37) ”Valitettavasti fossiilien kertomus, joka voisi auttaa meitä pääsemään ihmisenmuotoisten apinoiden ilmaantumisen jäljille, on yhä toivottoman puutteellinen. . . . Valitettavasti ihmisen kehityksen varhaiset vaiheet ajatellen hänen yksilöllistä linjaansa jäävät täydelliseksi mysteerioksi.” (The Primates [Kädelliset], s. 15, 177) ”Tämä suhteellisen äskeinen historiakin [apinankaltaisista otuksista ihmisiin] on täynnä epävarmuuksia; asiantuntijat ovat usein eri mieltä sekä perusasioista että yksityiskohdista.” – Mankind Evolving (Ihmiskunta kehittyy) s. 168.

Fossiilit ovat kehitystä vastaan

Epäilemättä kaikkien näiden elollisten pääryhmien väitetty kehitys on täynnä uskomattomia aukkoja. Yhä uudelleen toistuu sama: fossiilit vaikenevat kantamuodoista. Jos näin olisi muutamissa tapauksissa, se voisi olla ymmärrettävää. Mutta eikö ole enemmän kuin yhteensattuma, että tämä hiljaisuus esiintyy kaikkien elollisten pääryhmien tapauksessa?

Myös Darwin valitti kauan sitten fossiilistossa esiintyviä aukkoja. Itse asiassa hän sanoi, että se oli hyvä syy hänen teoriansa hylkäämiseksi. Mutta hän puolusti asemaansa syyttämällä omaa tähtitodistajaansa. Hän väitti, että fossiilisto oli muuttunut, se oli epätäydellinen ja että monista organismeista ei yksinkertaisesti jäänyt fossiileja, varsinkaan niistä, joissa ei ollut kovia osia. Monet nykyiset kehitysopin kannattajat turvautuvat samoihin puolusteluihin.

Kuitenkin totuus on, että on olemassa monia muuttumattomia kerrostumia. On myös monia ’pehmeitten ainesten’, kuten ihon, matojen, maneettien ja sulkien, muodostamia fossiileja. Entä miksi fossiilisto on niin täynnä ’kehittyneitä’ elämänmuotoja ja siitä puuttuvat niin tyystin ’kehittymässä olevat’ elämänmuodot?

Minun on pakko tehdä se johtopäätös, että harvat tosiasiat puhuvat niin sujuvasti kehitystä vastaan kuin fossiilisto.

Mutaatioitten väitetään todistavan kehityksen. Mutta todistavatko ne sen todella? Eräs tuttavani väitteli tarmokkaasti niiden puolesta.

Mutta ennen kuin selostan keskustelumme, haluan mainita hänen erään menetelmänsä, joka on verrattavissa ’ainoastaan-tyhmät-eivät-usko-kehitykseen’ -menetelmään. Hän on vasta päättänyt yliopisto-opintonsa biologia pääaineenaan. Hänen puheensa on sellaisten pahaenteisten sanojen kyllästämää kuin homotsygoottinen, heterotsygoottinen, translokaatio, inversio, haploidi, diploidi, polyploidi, mitoosi, meioosi, deoksiribonukleiinihappo ym.

Oli ilmeistä, että hän sai tyydytystä käyttäessään sellaisia sanoja jonkinlaisena henkisenä pelottimena. Pelottelevien sanojen käyttö ei kuitenkaan todista teoriaa. Se jos mikään tekee siitä entistä epäilyttävämmän.

Hyödyllisiä vai vahingollisia?

”Mutaatiot aiheuttavat muutoksia perinnöllisyyttä valvovissa geeneissä”, hän sanoi ja lisäsi: ”Luonnonvalinta säilyttää hyödylliset, ja kun ne lisääntyvät monien sukupolvien kuluessa, kehittyy uusia lajeja.”

”Mutta mutaatiot ovat geeneissä tapahtuvia sokeita, summittaisia, sattumanvaraisia muutoksia. Voivatko sellaiset ohjaamattomat muutokset parantaa hämmästyttävän herkästi suunniteltuja erittäin monimutkaisia rakenteita?” kysyin.

Hän vastasi: ”On totta, että useimmat mutaatiot ovat vahingollisia, mutta harvoin joku on hyödyllinen.” Sitten hän käytti kuvausta, joka esiintyy joissakin kehitysoppia käsittelevissä kirjoituksissa, ja sanoi: ”Se on kuin pommittaisi autoaan kivillä. Suurimman osan ajasta teet vahinkoa, mutta miljoonas kivi saattaisi iskeä kaasutinta täsmälleen oikealla tavalla ja parantaa sen säätöä. Sillä tavalla mutaatiot toimivat.”

Aprikoin, haluaisinko, että minua pommitettaisiin miljoonalla kivellä saadakseni yhden kyseenalaisen parannuksen elimistööni. Niinpä sanoin hänelle: ”Luonnollisesti silloin, kun miljoonas kivi ’parantaa’ kaasutinta, 999999 edeltänyttä kiveä olisivat murskanneet jäähdyttimen, särkeneet akun, irrottaneet sähköjohdot, rikkoneet sytytystulpat, pirstoneet tuulilasin, murskanneet kojelaudan laitteet ja rutistaneet kuoren ja bensiinitankin.” Seuraavat miljoona kiveä murskaisivat todennäköisesti myös kaasuttimen!

Hän sanoi vastaan: ”Ei, siinä luonnonvalinta astuu kuvaan. Se poistaisi tuhoisat mutaatiot.”

Sanoin: ”Kehitysopin kannattajat haluaisivat ajatella siten, mutta he tietävät paremmin. Useimmat mutaatiot ovat peittyviä ja kasaantuvat geenivarastoon. Ne putkahtavat toistuvasti esiin tulevissa sukupolvissa ja vahingoittavat tai tappavat eliöitä. Juuri tämän geeneihin kasaantuvan painolastin monet perinnöllisyystieteen tutkijat ajattelevat aiheuttavan rappeutumista, vanhenemista ja kuoleman. Itse asiassa he pelkäävät sen työntävän ihmisen kohti biologista ’maailmanloppua’.

”Tosiasia on, että joissakin kirjoissa omistetaan useita sivuja mutaatioitten aiheuttamien perinnöllisten tautien ja epämuodostumien luettelemiseen, joita luonnonvalinta ei ole onnistunut poistamaan. Niitä ovat sokeritauti, anemia, värisokeus, verenvuototauti, kuuromykkyys, albinismi, kampurajalka, ristihuuli, kääpiökasvu, viherkaihi, henkinen jälkeenjääneisyys . . .”

”Mutta . . .”

Keskeytin hänet. ”Ennen kuin puhut, esittäisin vielä erään ajatuksen autonkivittämisanalogiaasi.”

Ei mitään uutta, ainoastaan muuntelua

Jatkoin: ”Vaikka myöntäisimmekin, että kivi saattaisi vahingossa parantaa kaasuttimen säätöä, se ei koskaan tekisi uutta kaasutinta. Se ei koskaan muuttaisi kaksikurkkuista kaasutinta nelikurkkuiseksi tai muuttaisi sitä polttonesteen ruiskutuspumpuksi. Mutaatiot voivat muunnella vanhaa, mutta ne eivät voi luoda uutta. Kas niin, mitä aioitkaan sanoa?”

”Että on olemassa esimerkkejä hyödyllisistä mutaatioista. Voi todella havaita kehitystä tapahtuvan.”

Hän esitti kolme tapausta. Yksi oli koivumittari. Hän sanoi, että teollisuuskaupungeissa tätä yöperhosta esiintyy yhä enemmän tummana muunnoksena. Tumma muunnos lepää savun tummentamilla puunrungoilla, mistä linnut eivät huomaa sitä. Toinen tapaus oli se, että jotkin mutanttikärpäset pystyvät vastustamaan DDT:tä ja jäävät eloon kaikkien muiden kärpästen kuollessa. Ja lopuksi hän mainitsi joitakin bakteereja, joiden mutantit ovat vastustuskykyisiä antibiooteille, ja näistä harvoista eloon jäävistä kasvaa vastustuskykyisiä bakteerikantoja.

Mutta koivumittarin tummempi muoto ei lisäänny ainoastaan kaupungeissa vaan myös maaseudulla, missä puiden rungot eivät ole teollisuussavun tummentamia. Tumma muunnos on yksinkertaisesti kestävämpi, kykenevämpi säilymään elossa nykyisissä olosuhteissa. Silti se on yhä yöperhonen.

On totta, että mutanttikärpäset ja -bakteerit jäivät eloon. Mutta ne eivät ole yhtä lisääntymiskykyisiä eivätkä elä yhtä kauan kuin ne, joissa ei ole tapahtunut mutaatiota. Mutantit ovat geneettisiä ”raajarikkoisia”, ”epämuodostuneita” yksilöitä, niin sanoaksemme. Vaikka jokin niiden elimistössä oleva erikoisuus tekee ne kykeneviksi säilymään elossa, niin ovatko ne tulleet paremmiksi? Onko kehittynyt uudentyyppistä elämää?

Kuuro ihminen voi pystyä elämään suuren kaupungin lentokentän melussa, vaikka hänen normaalikuuloisten naapureittensa on muutettava pois. Miehellä, jolta on amputoitu jalat, ei ole pelkoa jalkasienestä, kun taas normaalit ihmiset saavat varoa sitä. Mutta kuuro ja amputoitu eivät ole kuitenkaan kehittyneempiä elollisia. Sellaisia eivät ole myöskään mutanttikärpäset ja -bakteerit.

Ystäväni ei voi nähdä kehitystä nähdessään sellaisia mutaatioita. Hän havaitsee ainoastaan muuntelua elollisten lajien piirissä. Se on ainoa, mitä se nainen näkee, joka sanoi uskovansa kehitykseen, koska ’sitä tapahtuu hänen pihamaallaan’. Se on kaikki, mitä Kalifornian osavaltion luonnontieteiden opetuksen neuvoa antavan komitean johtaja näkee, kun hän väittää kehityksen olevan tosiasia, koska ’siitä näkee esimerkkejä joka päivä’.

Muuntelun rajat

On vastuutonta väittää, että yöperhosen värin muuntelu todistaa ihmisen kehittyneen kalasta. Tämä vain lisää kehitysopin sisältämää hölynpölyä. Elollisten keskuudessa tapahtuu jatkuvasti muuntelua, mutta se ei muuta sitä, mitä eliöt ovat.

Muuttuuko pensasruusu koskaan tammeksi vain siksi, että on olemassa niin monia ruusulajikkeita? Ei, se pysyy ruusuna.

Korkeushyppääjät yltivät aikaisemmin alle kahden metrin tulokseen, mutta nykyään he hyppäävät yli kaksi metriä. Merkitseekö tämä sitä, että he jatkavat tulosten parantamista, kunnes tulevat sukupolvet hyppäävät yli kaksi kilometriä?

Juoksijat ovat parantaneet tuloksiaan niin, että he juoksevat mailin alle neljässä minuutissa. Todistaako se, että ajan mittaan he kykenevät juoksemaan sen alle neljässä sekunnissa?

Kukaan ei väittäisi, että sellainen edistyminen voisi jatkua. Lisäksi paransivatpa urheilijat tuloksiaan rajallisesti miten paljon tahansa, he eivät olisi muuttuneet toisenlaisiksi olioiksi. Myöskään se, että kärpäset ovat vastustuskykyisiä myrkylle, ei merkitse, että niiden muuntelu jatkuu, kunnes niistä tulee kotkia. Yöperhosista ei myöskään lopulta tule lentoliskoja.

Kaikella on rajansa. Nopeudella ja kylmyydellä on rajansa. Ja fossiiliston mukaan muuntelulla on rajansa. Elollisissa tapahtuu muuntelua, mutta ne pysyvät aina lajissaan.

Toinen kiinnostava keskustelu käytiin eräässä yliopistossa pidetyn havaintoesityksen jälkeen, jossa olin läsnä. Havaintoesityksessä oli mukana radiohiilikello, ja esitystä johtava professori mainitsi ajan pituuden, jonka ihminen oli ollut maan päällä, ja viittasi kehitykseen.

Kun professorilta kysyttiin, millä perusteella hän uskoi kehitykseen, hän sanoi: ”Kas niin, voidaanhan asettaa kalloja riviin kalasta ihmiseen ja tässä sarjassa vierekkäisten kallojen yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Yhdennäköisyys voi tuskin olla sattuma, vaan osoittaa, että toinen tuli toisesta.”

”Tapahtuiko niin todella?” kysyin, koska minusta se vaikutti virhepäätelmältä, väärältä, harhaanjohtavalta huomiolta.

Hän näytti hämmästyneeltä eikä ymmärtänyt kysymystäni. Niinpä selitin yksityiskohtaisemmin: ”Kehittyivätkö tässä sarjassa olevat eläimet tässä järjestyksessä? Olen nähnyt tämän kallojen sarjan eri museoissa todisteena kehityksestä, mutta tavallisesti osoitetaan, että kysymyksessä ei ole todellinen tapahtumaketju.”

”Aivan, se on totta”, professori sanoi. ”Tämä on ainoastaan kuvaus eri ryhmien välisestä yhdennäköisyydestä.”

Yhdennäköisyys ei todista mitään

Sitten kysyin: ”Eikö tämä sitten voisi valaista sitä, että sen sijaan että yhdennäköisyys todistaisi kehityksen, se ei välttämättä osoita lainkaan polveutumista?”

Hän hymyili. Minä olin hänen vieraansa, ja hän oli suosiollinen isäntä.

Jatkoin: ”Minusta vaikuttaa, että kehitysopin tuntijat ovat hyvin epäluotettavia. He väittävät yhdennäköisyyttä todisteeksi kehityksestä, kun se sopii heidän käsitykseensä, mutta hylkäävät sen, kun se aiheuttaa hankaluuksia. Esimerkiksi mustekalan silmä muistuttaa hämmästyttävästi ihmissilmää. Kuitenkaan kukaan kehitysopin kannattaja ei väitä, että ne ovat sukua keskenään.

”Lisäksi kalat ja hyönteiset eivät ole sukua toisilleen, ja kuitenkin molemmissa on lajeja, joilla on samanlaiset valoelimet. Nahkiaisilla, moskiitoilla ja verijuotikkailla muodostuu samanlaisia antikoagulantteja, jotka estävät uhrin verta hyytymästä. Lepakoilla ja pyöriäisillä, jotka eivät ole sukua keskenään, on samanlaiset kaikuluotainjärjestelmät. Kaloilla ja hyönteisillä, jotka eivät ole sukua keskenään, on kaksitaittoiset silmät, joilla ne näkevät sekä ilmassa että veden alla.”

Jatkoin: ”Eliöillä, jotka eivät ole sukua keskenään, on yhteisiä mekanismeja ja vaistoja, kuten talvihorros, muuttaminen, kuollutta näytteleminen, myrkkypistimet tai -hampaat ja suihkun käyttö työntövoimana. Hyväksyäksemme kehitysopin meidän täytyy uskoa, että nämä hämmästyttävät seikat, jotka sokean sattuman on niin vaikea toteuttaa edes kerran, toteutettiin toisistaan riippumattomasti monia kertoja sokeitten ja sattumanvaraisten mutaatioitten välityksellä monissa toisistaan täysin erillisissä eliöissä, joilla on nuo ominaisuudet. Mahdollisuus, että tällaista tapahtuisi kerran, on tähtitieteellisen pieni. Mutta kehitysopin tutkijat vakuuttavat, että sellaista tapahtui yhä uudelleen ja sattumalta. Matematiikka torjuu ilman muuta kaikki tällaiset mahdollisuudet!”

”Tehän aivan pihisette kiukusta”, professori sanoi. Me molemmat nauroimme.

”En vastusta kehitysopista keskustelemista teoriana”, vastasin. ”Minua ärsyttää kehitysopin tutkijan ylenpalttinen itsevarmuus, hänen ylimielisyytensä ja arvovallalla mahtailunsa, se, että hän mustaa toiset tietämättömiksi, jos he eivät niele hänen kantaansa.”

”Tiedemiehet ovat vain ihmisiä”, hän vastasi. ”Heillä on omat yksityiset tulkintansa, ja usein he menevät pitemmälle kuin tosiasiat antavat oikeuden.”

Ei tosi tiedettä vaan tieteiskuvittelua

Hänen sanansa palauttivat mieleeni, mitä Dunn ja Dobzhansky myönsivät teoksessa Heredity, Race and Society (Perinnöllisyys, rotu ja yhteiskunta): ”Tiedemiehet, kuten kaikki muutkin ihmiset, usein lankeavat kiusaukseen todistaa jokin erityinen näkökanta tai vahvistaa joitakin ennakkoajatuksia.”

Sullivan sanoi teoksessa The Limitations of Science (Tieteen rajoitukset), että tiedemiehet eivät ”kerro järkkymättömästi totuutta tai yritä kertoa sitä edes omassa tieteenhaarassaan. Heidän tiedetään valehdelleen, mutta he eivät valehdelleet tieteen hyväksi vaan tavallisesti [omien] uskonnollisten tai uskonnonvastaisten ennakkoluulojen[sa] hyväksi.”

Kehitysopin kannattajat ovat myös taitavia karkottamaan nopeasti ratkaisevat pulmat, jotka syntyvät heidän epätodellisista järkeilyistään. Ilman todisteita puhutaan tosiasiana siitä, että yksi monimutkainen elämänmuoto muuttuu hämmästyttävällä tavalla toiseksi, samalla tavalla kuin sadunkertojat esittävät tarinoitaan.

Taikasauvaa heilauttamalla kehitysopin kannattaja saa suomun muuttumaan sulaksi tai hiukseksi. Evästä tulee raaja, joka jollakin tavalla katoaa käärmeellä, mutta muuttuu sitten siiveksi linnulla, kavioksi hevosella, kynneksi kissalla ja kädeksi ihmisellä. Sellaiset ”selitykset” kuuluvat tieteisromaaneihin.

Typpipitoiset kuona-aineet, joita kalat kerran erittivät ammoniakkina, poistuvat sammakkoeläimistä virtsa-aineena, mutta matelijoilla ne muuttuvat virtsahapoksi, ja nisäkkäillä jälleen virtsa-aineeksi. Nisäkkäitten otaksutaan muuntaneen hikirauhasensa maitoa tuottaviksi rinnoiksi ja synnyttäneen eläviä poikasia, jotka toisen sattuman kautta kehittivät täsmälleen samanaikaisesti vaistonvaraisen kyvyn imeä rintoja!

Toisinaan minusta tuntui, että sellaisia selityksiä ei annettu täysin vakavassa mielessä. Heidän täytyy laskea leikkiä, ajattelin. Mutta he ovat tosissaan! He eivät laske leikkiä! He hyväksyvät tieteellisen kuvittelun tosi tieteenä.

Ei ole ihme, että heidän kirjansa ovat täynnä ilmauksia ’olisi voinut olla’, ’olisi saattanut olla’, ’on saattanut olla’, joista jonkin ajan kuluttua ja monien toistamisten jälkeen tulee ’on täytynyt olla’. Mahdollisuuksista tulee todennäköisyyksiä, joista sitten tulee ehdottomuuksia. Olettamukset kehittyvät opinkappaleiksi. Teorioitten rakentelusta tulee johtopäätöksiä. Komealta kuulostavasta kielenkäytöstä kehittyy ”todistusaineistoa”.

Kaikki tämä on petollista todelliseen tieteelliseen menetelmään verrattuna. Mutta tämän aivopesun avulla muodostuu sokea usko kehitysoppiin. Sen avulla kehittyy ylimielinen auktoritatiivinen järjestelmä, jota vaaditaan sen ylläpitämiseksi, mitä ei voida todistaa. Yleisluontoisia julistuksia käytetään nuijana epäuskoisia vastaan, ehkä jopa vakuuttamaan kehitysopin papistoa itseään, niitä, jotka edistävät sitä.

Mutta sellainen tieteellinen kuvittelu ei saa lainkaan vakuuttuneiksi monia vanhempia, joilla on lapsia koulussa. Kotona nämä vanhemmat saattavat opettaa lapsilleen luomista, kun taas kouluissa opettajat opettavat kehitystä. Yksi seikka on varma: joku valehtelee!

Jos kehitystä opetettaisiin koulussa ainoastaan teoriana ja luominen tunnustettaisiin vaihtoehdoksi, jolla on tieteellistä tukea, silloin lapsen mielessä syntyvä ristiriita lievittyisi. Mutta kehitysopin kannattajat taistelevat kynsin hampain minkä tahansa muun ajatuksen kuin omansa esittämistä vastaan. Otaksuttavasti valistuneet tiedemiehet ja kasvattajat, kehitysopin kannattajat, yrittävät murskata ajatukset, jotka eivät tue heidän ennakkokäsityksiään. Kun he aikaisemmin vaativat oikeutta opettaa kehitysteoriaa, he nyt yrittävät kieltää kaiken muun opettamisen.

Kehitysopin kannattajat kieltäytyvät myös kohtaamasta vaikeaa, vakavaa pulmaansa: fossiilit osoittavat kehityksen riittämättömäksi selitykseksi monimutkaisten elämänmuotojen äkilliselle ilmaantumiselle. Kuitenkin erityinen luominen sopii fossiilien todistukseen tarkalleen, mutta sitä kehitysopin kannattajien on tunneperäisesti mahdotonta hyväksyä. He eivät kerrassaan voi sulattaa ajatusta, että he voisivat olla väärässä, että voisi olla olemassa Luoja, heidän omia aivojaan korkeampi Mahti, Se, joka omalla tavallaan tuotti elolliset.

Niinpä sen sijaan että kehitysopin kannattajat olisivat rehellisiä, he yleensä yrittävät asettaa fossiilit kyseenalaiseksi. He nimittelevät halventavasti ja loukkaavasti niitä, jotka eivät pysty nielemään heidän tarinoitaan. He vertaavat luomiseen uskomista lapsia tuoviin haikaroihin uskomiseen. ”Pimeän keskiajan” uskonnollisen hierarkian tavoin he julistavat ex cathedra (arvovaltaisesti), että kehitysoppi on tosiasia, ja karkottavat tietämättömyyden pimeyteen jokaisen, joka ei tunnusta heidän uskoaan.

Kehitysoppi on kannattajilleen pyhä lehmä. Mutta totuuden edetessä pyhät lehmät alennetaan. Vasaran tavoin totuus lopulta murskaa alttarit, joilla vääriä käsityksiä on pidetty pyhinä. – Lähetetty.

[Huomioteksti s. 9]

MIKSI MONET USKOVAT SIIHEN?

[Huomioteksti s. 10]

EI APUA FOSSIILISTOSTA

[Huomioteksti s. 13]

SELITTÄVÄTKÖ MUTAATIOT KEHITYKSEN?

[Huomioteksti s. 15]

LISÄÄ VIRHEPÄÄTELMIÄ

[Kuva s. 12]

Apinoitten polveutumisesta kehitysopin kannattajat sanovat, että ’fossiilien kertomus on toivottoman puutteellinen’

[Kuva s. 15]

Kehitysopin kannattajat vertaavat mutaatioita vaikutukseen, jonka autosi kivittäminen aikaansaa; miljoonas kivi saattaisi osua kaasuttimeen ja parantaa sen säätöä