Silminnäkijänä Kyproksessa

KOTINI sijaitsee pienessä kylässä Kyproksen pohjoisrannikolla. Vain parin kilometrin päässä on Kyrenian maalauksellinen lomanviettokaupunki. Kirkkaana päivänä voimme nähdä Välimeren yli Turkin rannikolle noin 65 kilometrin päähän.

Vaikka olen englantilainen, olen asunut Kyproksessa monia vuosia tultuani sinne ensimmäisen kerran vuonna 1948. Kohtasimme monia vaikeita tilanteita kyproslaisten taistellessa itsenäisyytensä puolesta 1950-luvulla. Mutta niitä ei voi verratakaan äskeisiin tapahtumiin.

Maahanhyökkäyksen seuraamista eturivin paikoilta

Herätessäni lauantaiaamuna 20. heinäkuuta 1974 kello 4.30 suuntasin katseeni Turkin rannikolle päin. Maanantaita seuranneitten poliittisten kehitysvaiheitten tähden odotimme sotaa. Mutta mikään ei vaikuttanut epätavalliselta. Pian tilanne kuitenkin muuttui.

Kello viiden aikaan lentokone lensi matalalta yli. Maa tärisi pommien pudotessa. Avasimme radion, ja turkkilainen asema kertoi hyökkäyksen alkaneen.

Toverillani ja minulla oli eturivin paikat. Turkkilaiset sotalaivat tulittivat rannikkoseutua. Lentokoneet suhahtivat yli ja pakottivat meidät heittäytymään lattialle pommien tärisyttäessä taloa.

Onneksi hyökkäystä ei tehty ensisijaisesti meidän rannikkokaistallemme vaan Kyrenian länsipuolelle. Vähän talostamme eteenpäin tien varrella oleva Kyproksen kreikkalaisten leiri oli kuitenkin maalitauluna. Kun lentokoneet pommittivat sitä, me syöksyimme jälleen lattialle. Noustessamme ylös tällä kertaa näimme savupatsaitten nousevan leiristä.

Ilma oli nyt täynnä lentokoneita. Katsoimme ylös ja näimme ensimmäisen laivueen helikoptereita, jotka toivat joukkoja ja varusteita pudottaakseen ne toiselle puolelle 900 metriä korkeata Kyrenian vuorijonoa, joka muodostaa taustakulissit Kyrenialle ja sen lähellä oleville kylille. Pääkaupunki Nikosia on vain muutaman kilometrin päässä vuorten toisella puolella. Ainakin 50 helikopteria oli ilmassa kerrallaan, ja pudotettuaan lastinsa ne suuntasivat takaisin merelle.

Seuraavana yönä vaaran uhatessa monet naapurimme kokoontuivat taloomme ja toivat vuodevaatteensa mukanaan. Lohdutimme äitejä, jotka pelkäsivät sotilaspoikiensa puolesta. Sähkö oli katkaistu, emmekä uskaltaneet sytyttää edes kynttilää.

Saimme yhdessä seurata hyökkäyksen yhtä kiivaimmista taisteluista. Turkkilaiset ja kreikkalaiset taistelivat pääkaupunkiin johtavasta tiestä, joka oli suoraan edessämme vuoristossa. Luodit hehkuivat punaisina suhahtaessaan heltymättöminä vuorenhuipulta toiselle solan kummallakin puolella. Kesän kuumuuden kuivattama vuorenrinne syttyi pian tuleen. Lopulta vuoret hehkuivat pätsien tavoin keskiyön tuulenvireessä.

Sunnuntai

Aamun kajastaessa turkkilaiset helikopterit toivat lisäjoukkoja. Se oli päivä, jona pidimme säännöllisen raamatuntutkistelumme Vartiotorni-lehden opastuksella. Aloitimme tutkistelumme, vaikka maa vapisi laivojen tulittaessa aluetta mereltä. Hämmästyttävää kyllä, tutkistelumme aikana tulitus lakkasi ja alkoi uudelleen vasta loppurukouksen jälkeen.

Yön lähestyessä ihmettelimme, mitä se toisi mukanaan. Pian tiesimme. Kello 19 kyläämme saapui sana, että Kyrenia oli nyt turkkilaisten käsissä ja että joukot etenivät meidän suuntaamme. Syntyi jonkin verran pakokauhua naisten ja lasten itkiessä epätoivoissaan. Kuorma-autot alkoivat viedä asukkaita turvallisemmalle seudulle. Toverini ja minä sieppasimme huovan, vesisäiliön ja lounaaksi tarjotun kananpojan tähteet ja suuntasimme kulkumme vuorenrinteellä olevaan kylään.

Oli hiljaista. Kaikki paitsi jotkut aseistautuneet kyläläiset olivat paenneet. Toverini setä asui kylässä, mutta ajattelimme hänenkin varmasti lähteneen. Miten hämmästyimmekään, kun ovi avautui ja ystäväni setä, hänen vaimonsa, heidän kaksi tytärtään ja heidän poikansa tervehtivät meitä ja pyysivät meitä jäämään heidän luokseen yöksi! He olivat kylän ainoa perhe, joka oli päättänyt palata kotiin vietettyään edellisen yön tuhansien muiden kanssa taivasalla.

Päätimme nukkua tasaisella katolla, koska sisällä oli kovin kuumaa kesällä. Vietimme levottoman yön metsäpalojen valaistessa taivasta. Kuulimme hajanaista pyssynpauketta, ja paksu savu verhosi seudun.

Maanantai

Seuraava päivä vaikutti hiljaiselta lauantaihin ja sunnuntaihin verrattuna. Niinpä päätimme palata kotiin kootaksemme joitakin vaatteita. Tullessamme lähelle kyläämme meitä lähestyi Kyreniasta päin kolme autoa, jotka olivat matkalla rannalle, mistä englantilaiset helikopterit poimivat turvattomia turisteja.

Ensimmäisen auton ajaja kertoi meille, että turkkilaisten tankit olivat jo kylässämme. Niinpä päätimme palata ystäväni sedän taloon. Mutta muutimme mielemme, kun kohtaamamme poliisi kertoi, että kylässämme olevat turkkilaiset sotilaat eivät olleet häirinneet ketään. Tultuamme kotiin havaitsimme kaiken koskemattomaksi. Emme itse asiassa nähneet yhtäkään turkkilaista sotilasta. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin näimme.

Miksi he olivat hyökänneet maahan? Mikä poliittinen kuohunta oli aiheuttanut tämän suunnattoman murhenäytelmän?

Vallankaappaus

Kyproksen poliittisessa elämässä oli kytenyt levottomuutta, ja tilanne kuumeni ilmipaloksi juuri muutamaa päivää aikaisemmin. Kyproksen presidentti Makarios, joka oli myös kreikkalaisortodoksisen kirkon arkkipiispa, oli jo jonkin aikaa pelännyt, että viholliset suunnittelivat hänen syöksemistään vallasta. Väkivaltainen vallankaappaus tapahtui Nikosiassa maanantaina 15:ntenä heinäkuuta.

Eräs nikosialainen ystäväni kertoi kuulleensa laukauksia kello 7.30. Sitten presidentinpalatsin alueelta alkoi kuulua tykkien ja kranaatinheittimien ammusten räjähdyksiä. Radiossa ilmoitettiin kansalliskaartin ottaneen vallan käsiinsä vapauttaakseen Kyproksen kansan.

Noin kello 10 ilmoitettiin, että presidentti Makarios oli surmattu. Todellisuudessa hän oli paennut palatsista kotiseudulleen Pafokseen saaren toiseen osaan. Sieltä hän kannusti ihmisiä radion välityksellä taistelemaan vastaan. Sitten helikopterin ilmoitettiin kuljettaneen hänet englantilaiseen tukikohtaan, mistä hänet oli viety Englantiin.

Kaappauksen toteuttaminen kesti kaksi päivää, ja kansalliskaarti otti valvontaansa Kyproksen koko kreikkalaisen alueen. Sairaalat täyttyivät nopeasti haavoittuneista. Kuolleita oli paljon, erään arvion mukaan yli 2000 kahden päivän kuluessa.

Uskonto ja vallankaappaus

Edellisenä vuonna Makarios oli poistanut virasta kolme piispaa, Pafoksen, Larnakan ja Kyrenian piispat, ja nimittänyt neljä muuta piispaa heidän sijaansa. Nyt nuo kolme entistä piispaa palasivat asemaansa, ja yksi heistä otti vastaan uuden presidentin Nikos Sampsonin valan. Nuo kolme piispaa olivat ilmeisesti Makarioksen nimittämien piispojen pidättämisen ja vangitsemisen takana. Itse asiassa Sampson sanoi, että yksi hänen hallituksensa tarkoituksista oli kirkon puhdistaminen.

Uskonto oli ilmeisen perusteellisesti mukana kaappauksessa. Todistajat kertoivat nähneensä Makariosta vastustavia pappeja aseet käsissä ottamassa osaa tappamiseen ja jopa johtamassa taistelua. Kykkoksen luostari on täynnä jälkiä luodeista, joita kansalliskaartin jäsenet ampuivat taistellessaan siellä olevia Makariosta kannattavia sotilaita ja pappeja vastaan.

Maahanhyökkäyksen jouduttuminen

Poliittinen kumous loi edellytykset maahanhyökkäykselle. Miten niin?

Kypros on pieni saari, jossa on kaksi toisistaan erillään olevaan yhteisöä. Sen väestön enemmistö, noin 520000 henkeä, on Kyproksen kreikkalaisia, ja vähemmistö, noin 120000 henkeä, on Kyproksen turkkilaisia, ja näiden kahden ryhmän välillä esiintyy usein vaikeuksia. Kyproksen turkkilaisten yhteisön johtaja Rauf Denktash kieltäytyi tunnustamasta Sampsonia presidentiksi. Hän kehotti Englantia ja Turkkia avoimesti vastustamaan tätä.

Turkki vastasi pyyntöön musertavalla maihinnousulla puolustaakseen Kyproksen turkkilaisväestön oikeuksia. Turkkilaiset saivat pian kaiken valvontaansa ainakin meidän alueellamme Kyrenian ympäristössä.

Kohtaamme turkkilaisia sotilaita

Kuten mainitsin, palasimme asuntoomme Kyrenian lähettyville maanantaina, emmekä nähneet yhtään turkkilaista sotilasta. Mutta seuraavana päivänä kuusi sotilasta tuli taloon. En ollut huolissani itsestäni, koska olen englantilainen, mutta olin huolissani toveristani, joka on Kyproksen kreikkalainen. Kiväärin ollessa suunnattuna suoraan minuun selitin elein ja muutamin turkkilaisin sanoin, että he olivat tulleet englantilaiseen kotiin. Lopulta he sanoivat englanniksi ”savuke”. Mutta minulla ei ollut antaa heille, ja niin he lähtivät pois.

Kului viikko, ja saimme vain niukalti tietoja siitä, mitä oli tapahtumassa. Meillä ei ollut leipää, mutta naapurimme olivat paenneet, ja saimme runsaasti munia heidän kanoistaan, joista pidimme huolta. Oli myös tomaattia, kurkkua ja melonia yllin kyllin. Vaikka vedensaanti lakkasi, säiliömme oli kuitenkin täysi.

Lopulta meille kerrottiin, että voisimme käydä Kyreniassa. Olimme erityisen huolissamme toisista Jehovan todistajista. Oliko siellä enää ketään heistä? Kaupunki vaikutti kuolleelta. Mutta iloksemme löysimme kotoaan perheen, johon kuuluu seitsemän todistajaa. Miten iloisia kaikki olimmekaan nähdessämme toisemme jälleen! Kyyneleet vierivät poskilla syleillessämme toisiamme. Vietimme päivän yhdessä ja palasimme sitten kotiin.

Seuraavana aamuna menimme jälleen katsomaan heitä. Keskusteltuamme päivän raamatuntekstistä istuimme kuistilla kuumuuden tähden. Pian kolme turkkilaista sotilasta lähestyi meitä. Kysyin, puhuivatko he englantia. Yksi heistä osasi sitä hieman. Kerroin hänelle olevani englantilainen. Kaivaessani passia esiin hänen kiväärinsä seurasi liikkeitäni. Toinen otti esiin pistoolinsa. He kysyivät, keitä me kaikki olimme ja olimmeko nähneet yhtään sotilaita.

Silloin kulki kadulla ohitse kaksi Kyproksen turkkilaista, jotka tunsivat perheen. Miehen vaimo huusi heille ja pyysi heitä selittämään turkkilaisille sotilaille, keitä me olimme. Muutamien hyvin jännittävien hetkien jälkeen sotilaat lähtivät ja käskivät meidän pysyä sisällä.

Keskipäivällä luoksemme juoksi naapureita, jotka pyysivät, että yrittäisin auttaa heitä, koska olin englantilainen. Saatoinko päästä hotelliin, missä Yhdistyneet Kansakunnat ja Punainen Risti suojelivat noin 650 ihmistä?

Toverini ja minä lupasimme yrittää. Pääsimme hotelliin, joka oli YK:n joukkojen piirittämä, ja minut saatettiin YK:n joukkojen komentajan luo, joka lupasi tehdä voitavansa auttaakseen. Hän sanoi kuitenkin, ettei kreikkalaisen toverini ollut turvallista lähteä hotellista.

Lopulta lähdimme matkaan Punaisen Ristin autossa mukanamme kuorma-auto ihmisten noutamiseksi. Pääsimme perille ja autoimme kiireesti 26 ihmistä autoon. Meillä ei ollut aikaa hukattavaksi. Pääsimme nopeasti ajaen hotelliin turvallisesti. Miten kiitollisia me kaikki olimmekaan! Minäkin jäin hotelliin, koska ei näyttänyt turvalliselta palata kotiin yksin.

Hotellissa ollessamme pysyimme hengellisesti vahvoina keskustelemalla yhdessä päivän raamatuntekstistä, joka oli otettu Jehovan todistajain Vuosikirjasta (engl.). Meillä oli myös monia tilaisuuksia puhua hotellissa oleville ihmisille Jumalan valtakuntaan kohdistuvasta toivostamme. (Matt. 6:9, 10; Dan. 2:44; Ilm. 21:3, 4) Se teki muutamiin ihmisiin vaikutuksen, ja he kertoivat, miten Kyrenian Jehovan todistajat tarjosivat apua ihmisille, jotka kokivat elämänsä vaikeinta aikaa.

Sodan kauhuja

Oltuamme useita päiviä hotellissa 30 meistä tarjouduttiin viemään turvallisesti Nikosiaan. Lähdimme vahvasti aseistautuneen saattueen mukana. Kyrenian iloiset, turisteja vilisevät kadut olivat nyt autioita. Kaikkialla ympärillämme lojui tuhottua omaisuutta. Haistoimme pilaantuvan ruoan löyhkän.

Nikosian tiestä käytyjen taistelujen merkit olivat ilmeiset. Rikkaitten talot oli tuhottu tai ainakin ryöstetty. Vuorenrinne oli mustuneena rauniona.

Matkatovereillani oli kullakin oma tarinansa kerrottavana. Heihin kuului eräs englantilainen rouva pienen poikansa kanssa. Hänen miestään oli ammuttu, ja hänen oli ollut pakko jättää tämä ja pakoilla päiväkausia vuorilla. Vaimo uskoi miehensä kuolleen, mutta saikin äskettäin kuulla, että YK:n partio oli ottanut hänet huostaansa ja että hänet oli lähetetty Englantiin, missä hän oli toipumassa. Monet muut eivät olleet yhtä onnekkaita.

Lopulta saavuimme rajalle, joka erottaa Nikosian turkkilaisen ja kreikkalaisen väestön asuma-alueet. Nousimme ulos linja-autosta ja kävelimme viimeiset 200 metriä hotelliin. Otin yhteyttä Jehovan todistajain haaratoimistossa oleviin ystäviin, ja muutaman minuutin kuluttua he tulivat noutamaan minut.

Tulitauko oli ollut voimassa yli kaksi viikkoa, kun elokuun 14. päivänä täysimittainen taistelu alkoi jälleen. Turkkilaiset alkoivat pommittaa Nikosiaa noin kello 4.45 tuona keskiviikkoaamuna. Heidän armeijansa työntyivät toisaalta Famagustaa ja toisaalta Lefkoa kohti. Perjantaihin mennessä he olivat saavuttaneet tavoitteensa ja julistivat yksipuolisen aselevon. Suunnilleen saaren pohjoinen kolmannes oli heidän hallussaan.

Yli kolmasosa saaren väestöstä oli joutunut pakolaisen asemaan. Kokonaiset kylät olivat tyhjentyneet. Kyproksessa oli ollut 14 Jehovan todistajain seurakuntaa, mutta Kyrenian, Famagustan, Morfun ja Nikosiassa olevan Trachonan seurakuntien 266 todistajaa ovat menettäneet kaiken, myös valtakunnansalinsa. Myös haaratoimistosta täytyi luopua. Me olemme kuitenkin kiitollisia siitä, että nykyisen tietomme mukaan yksikään todistaja ei ole menettänyt henkeään.

Sota on todellakin hirvittävää, kuten sadattuhannet kyproslaiset ovat omakohtaisesti saaneet todeta. Mikä siunaus onkaan oleva, kun se Jumalan lupaus täyttyy, että ihminen ei enää koskaan opettele sotimaan. (Jes. 2:4) – Lähetetty.

[Kartta s. 18]

(Ks. painettu julkaisu)

TURKKI

KYPROS