Kirkko ja valtio yhtyvät ehkäistäkseen edistyksen
MAURICE Duplessis’stä tuli Quebecin pääministeri vuonna 1936. Yhtä toimikautta (1939–1944) lukuun ottamatta hän pysyi virassaan vuonna 1959 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Historioitsija Leslie Roberts on kuvaillut häntä sanoilla ”säälimätön kansankiihottaja, joka hallitsi kansallista unionipuoluettaan ja koko Quebecin provinssia rautaisella tahdolla; kansanvillitsijä ja diktaattori; grand seigneur ja tyranni.”
Duplessis’n hallintoa on kuvailtu Toronto Star -lehdessä ”turmeltuneisuudessaan peittelemättömimmäksi, mikä provinssilla on koskaan ollut”.
Kirkon tuki
Entä mistä sellainen turmeltunut hallinto sai kannattajia? ”Quebecin maaseudulta . . . missä kirkko oli voimakkain. Sieltä puolueen ensimmäinen johtaja Maurice Duplessis sai voimansa”, sanoo Canada 70.
Duplessis’n järjestelmän vallassa pysyminen oli riippuvainen roomalaiskatolisesta kirkosta. Vastuu siitä vahingosta, jota hänen hallintonsa aiheutti provinssille ja sen asukkaille, lepää Rooman papiston harteilla.
Mitä etua papisto sai tästä liitosta? Canada 70 -tutkimus vastaa: ”Jehovan todistajilta kiellettiin kokoontumis- ja puhevapaus, koska he asettivat kyseenalaiseksi le Chefin (Duplessis’n) ja roomalaiskatolisen kirkon evankeliumin. Hän säilytti valtansa liittoutumalla kirkon, maanviljelijöitten ja taantumuksellisen englanninkielisen kauppaeliitin kanssa. Kaikessa siinä häntä auttoi mukautuva lehdistö.”
Vapautta vihaava Duplessis sopi täydellisesti katolisen kirkon tarkoituksiin. Papisto halusi omistaa Quebecin väestön kirkolle. Piispat julistivat, että ranskalais-kanadalaisella kansakunnalla oli messiaaninen tehtävä – ”Quebecin provinssin tekeminen kristityksi kansaksi, joka tulee horjuvan Ranskan tilalle kirkon vanhimman tyttären osaan”.
Duplessis ja kirkko työskentelivät yhdessä tukahduttaakseen koulutuksen ja edistyksen, jotka vapauttaisivat quebeciläiset keskiaikaisesta otteesta, jossa heitä pidettiin. Tämä yhdistelmä ehkäisi sangen tehokkaasti edistyksen ja piti Quebecin asukkaat kirkon ja valtion sortavan yhteishallinnon alaisuudessa.
Mutta kaikki eivät kumartaneet tuota järjestelmää! Oli eräs vapauden pilkahdus, jota tämä paikallisdiktatuuri ei voinut sammuttaa!
Jehovan todistajat taistelevat uskonnonvapauden puolesta
Herra Jeesus oli sanonut tästä ”lopun ajasta”, jossa me olemme eläneet vuodesta 1914 lähtien: ”Tämä valtakunnan hyvä uutinen tullaan saarnaamaan koko asutussa maassa todistukseksi kaikille kansoille.” (Matt. 24:14, Um) Jehovan kristityt todistajat ottavat vastaan tämän toimeksiannon. Quebecin provinssi kuuluu ”asuttuun maahan”. Jehovan todistajat alkoivat laajentaa evankelioimistaan ja lähetystyötään siellä vuonna 1924.
Ongelmat näyttivät vuoren korkuisilta. Ihmiset itsessään olivat kyllin ystävällisiä, mutta pappien vaikutuksesta väkivallasta ja pidätyksistä tuli lähetystyöntekijöitten toistuva kokemus. Monilla pappien kouluttamilla katolisilla tuomareilla oli jonkin verran likinäköinen katsantokanta niiden laillisista oikeuksista, jotka uskalsivat olla eri mieltä kirkon kanssa. Oikeustaistelut alkoivat Quebecin tuomioistuimissa vuonna 1924 ja jatkuivat vuoteen 1964 asti.
Jehovan todistajat pyrkivät käyttämään lain suomaa oikeuttaan palvoa saarnaamalla rauhaisasti ihmisille Kristuksen Jeesuksen hallitseman Jumalan valtakunnan rohkaisevaa sanomaa. Mutta Quebecissä yritykset käyttää näitä nykyajan suomia vapauksia törmäsivät roomalaiskatolilaisten valvomaan järjestelmään, joka ei ollut vielä koskaan edistynyt pois pimeästä keskiajasta. Heistä Jehovan todistajat (tai ketkä tahansa muut ei-katolilaiset) olivat harhaoppisia, joilla ei ollut mitään oikeuksia.
Se oli klassinen yhteentörmäys, samanlainen kuin se, johon apostolit joutuivat pyrkiessään saarnaamaan Jumalan valtakunnan sanomaa Rooman vallan edessä keisari Neron päivinä. Jehovan todistajat kohtasivat voimakkaan, rikkaan ja poliittisesti vakiintuneen katolisen kirkon. Inhimilliseltä näkökannalta katsellen se ei ollut mikään ottelu: katolisella kirkolla näytti olevan kaikki edut puolellaan. Vaatimattomilla Jehovan todistajilla ei ollut vaikutusvaltaa eikä maallisten viranomaisten kannatusta, mutta he olivat äärimmäisen vahvoja uskossaan ja Jehovan hengessä.
Ennen toista maailmansotaa Jehovan todistajain toiminta Quebecissä oli vähäistä ja koki jatkuvia vaikeuksia pappien, roskajoukkojen ja hallituksen syyttäjien taholta. Mutta 1940-luvun puoliväliin mennessä taistelu saarnaamisvapaudesta pääsi siellä vauhtiin. Tähän aikaan mennessä kirkko oli saanut välikappaleekseen Duplessis’n. Kykenisikö hän lopettamaan Jehovan kristittyjen todistajien saarnaamisen? Kykenisikö hän pitämään avoimen Raamatun poissa Quebecin katolisen väestön käsistä?
”Sota, jossa ei osoiteta armoa”
Vuonna 1944 Jehovan todistajien evankelioimistyö alkoi laajentua Quebecin provinssissa. Alkoi entinen pikkumaisten syytteitten nostaminen lentolehtisten jakelemisesta, kaupustelusta tai ovikellojen soittamisesta Montrealissa, Verdunissa, Lachinessa ja Quebecin kaupungissa.
Jehovan todistajia ei käännytetty helposti pois heidän Jumalalta saamastaan velvollisuudesta saarnata ”tätä valtakunnan hyvää uutista”. He puolustautuivat ja jatkoivat saarnaamistaan. Taistelu sai lisävauhtia vuonna 1945 sarjasta mellakoita, joihin katolinen papisto yllytti. Näitä mellakoita esiintyi pääasiassa Châteauguayssä ja Lachinessa. Niitä seurannut maanlaajuinen julkisuus kiinnitti huomion Quebecin kasvavaan uskonnolliseen selkkaukseen.
Vuoden 1945 loppuun mennessä oikeusistuimissa oli meneillään 400 juttua. Viranomaiset toivoivat viivytyksin ja häiriöin voivansa lopettaa Jehovan kansan toiminnan ja estää selvän oikeudenpäätöksen, joka antaisi mahdollisuuden valituksen esittämiseen.
Vuoden 1946 syksyllä oikeusistuimissa oli 800 juttua. Jehovan todistajia vastaan oli niin monta juttua, että poliisi, tuomarit ja oikeusistuimet eivät kyenneet käsittelemään niitä kaikkia. Tilanne oli tulossa kriittiseksi.
Yleisöllä oli oikeus tietää Duplessis’n hirmuvallasta. Marraskuussa 1946 Jehovan todistajat julkaisivat tulisen traktaatin, jossa tuomittiin kirkon ja valtion yhteisvoimin heihin Quebecissä kohdistama vaino.
Tämän syytejulistuksen ja sitä seuranneen uuden traktaatin levittäminen oli ankara isku Duplessis’lle. Hänen reaktionsa olivat uhkaukset, tuomionjulistukset ja ”sota, jossa ei osoiteta armoa Jehovan todistajille”. Meneillään olleitten 800 oikeusjutun lisäksi nostettiin 843 uutta syytettä neljän kuukauden aikana. Enää ei kuitenkaan syytetty vähäisistä rikkomuksista vaan vakavista rikoksista, kuten kapinallisesta herjauksesta ja salaliitosta. Viranomaiset eivät edes yrittäneet kieltää lehtisessä esitettyjä tosiasioita. Ne sanoivat todellisuudessa: ’Teidän on kapinallista jopa kertoa totuus siitä, miten huono tilanne todellisuudessa on.’
Painostus kasvaa
Jatkaessaan kristillistä tehtäväänsä Jehovan todistajat havaitsivat painostuksen kasvavan. Ovilla käyviä Jehovan todistajia vastaan muodostui kaduilla roskajoukkoja.
Uskonsa tähden lapsia erotettiin koulusta ja vedettiin tuomioistuimiin nuorisorikollisina. Perheelliset miehet menettivät työpaikkansa, elinkeinolupia kumottiin; poliisi ja roskajoukot hyökkäsivät palvontapaikkoihin ja keskeyttivät kokouksia.
Kunniallisia kristittyjä tyttöjä pidätettiin, riisuttiin ja pidettiin saastaisissa vankiloissa prostituoitujen, varkaitten ja huumeitten käyttäjien kanssa. Jotkut pidätettiin heidän vain kävellessään kadulla tai ollessaan ostoksilla. Monia lehtisiä oli jaettava yöllä, jotta vältyttäisiin vääriltä pidätyksiltä tämän perustuslaillisen oikeuden käyttämisen tähden.
Janet MacDonald, uskollinen lähetystyöntekijä, joka osallistui tähän työhön, kertoo: ”Lehtisiä jaettiin päivällä ja yöllä. Riensimme pitkin maaseudun lumipeitteisiä teitä, ja usein poliisi oli aivan kannoillamme. Autolastillinen todistajia ajoi keskellä yötä kylään mukanaan lehtisiä. Kukin meistä juoksi määrätaloihin, jätti lehtiset, syöksyi takaisin autoon, ja niin kiiruhdimme pois! Poliisin tutkiessa kylää me olimme jo toisessa.”
Kirjassaan The Chief (Päällikkö) Leslie Roberts sanoi Duplessis’n sodasta: ”Provinssin poliisipartiot toivat mukanaan kirjaimellisesti satoja todistajia, jotka seisoivat hiljaa kadunkulmissa ja jakelivat tulista traktaattiaan. Quebecin kaupungissa Laurier Saumur -nimisestä miehestä tuli ’ennätyksen saavuttanut rikoksenuusija’ . . . [hänet] pidätettiin ja asetettiin syytteeseen 103 eri kertaa ’sodan’ aikana.”