Voivatko šokkihoito, lääkkeet tai psykokirurgia ratkaista pulman?

PSYYKKISESTI sairaitten hoito on useimmissa maissa edistynyt huomattavasti. Miten mielisairaita kohdeltiin menneinä aikoina? Eräs asiantuntija kertoo: ”Nälkiinnyttäminen, palelluttaminen, kahlitseminen ja kauhun herättäminen olivat normaaleja toimenpiteitä, ja julmuudeltaan vähäisimpiä oli piekseminen sekä hakkaaminen nuijilla, piiskoilla, rautalangoilla, ketjuilla ja nyrkeillä.”

Surullisen kuuluisa oli Lontoon Bethlehem Royal Hospital -mielisairaala, jota alettiin kutsua Bedlamiksi. Tiettyinä päivinä ihmiset saivat katsoa pennin pääsymaksusta, miten mielisairaita rääkättiin. Tänäkin päivänä ”bedlam” tarkoittaa englannin kielessä ’hirvittävän mielipuolisen sekasorron paikkaa tai näyttämöä’. Kuninkaallisetkaan eivät säästyneet tältä kohtelulta, jos he menettivät mielenterveytensä, kuten Englannin onnettoman kuninkaan Yrjö III:n tapaus osoittaa.

Mielisairaitten hoito vaihtui julmasta käsittelystä laiminlyönteihin ja sanoinkuvaamattomaan likaisuuteen syöpäläisten vitsaamissa vankiloissa. Mutta 19. vuosisadan alkupuolella eräät ihmisystävälliset henkilöt alkoivat hoitaa mielisairaita kouluttamalla ja rentouttamalla heitä ja kohtelemalla heitä ystävällisesti sairaina ihmisinä eikä paholaisten riivaamina. Yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolta alkaen on kehitetty monia uusia teorioita ja menetelmiä mielisairaiden hoitamiseksi.

Toisaalta on psykoterapia, johon usein liitetään Freudin ja Jungin nimet. Toisaalta ovat ”somaattiset”, elimistöön kohdistuvat menetelmät, joista laajimmin käytettyjä ovat šokki- ja lääkehoito. Psykokirurgiaa, joka kerran oli erittäin suosittu, mutta joutui sitten huonoon maineeseen, elvytetään jälleen, vaikkakin suuresti muuttuneena. Tavallisesti potilaan hoidossa käytetään useita näistä menetelmistä yhdessä.

Šokkihoito

Mieleltään sairaiden hoitamisen sokin avulla voitaisiin sanoa käyneen läpi kolme vaihetta. Ensin oli Manfred Sakelin alulle panema insuliinišokkihoito. Sillä oli kuitenkin haittapuolensa. Ollakseen tehokas insuliinišokkihoidon täytyi kestää 30–50 tuntia, ja toisinaan potilas ei tointunut šokista. Se oli myös kallis, sillä se vaati paljon hoitohenkilökuntaa. Niinpä noin kymmenvuotisen käytön jälkeen siitä 1940-luvulla suuressa määrin luovuttiin ja siirryttiin toisenlaisiin šokkihoitoihin.

Seuraavaksi psykiatri Meduna kehitti Metratsol-nimisen lääkkeen. Hän havaitsi, että Metratsol aiheutti epilepsialle tyypillisiä kouristuksia, ja hän arveli, että ne voisivat parantaa psyykkisen sairauden. Tämä hoitomenetelmä havaittiin kuitenkin puutteelliseksi monista syistä, joista vähäisin ei ollut se, että kouristukset aiheuttivat toisinaan luunmurtumia.

Näiden šokkihoitojen tilalle on tullut etupäässä sähköšokkihoito, jota käytetään nykyään yleisesti. Sähkövirta johdetaan aivoihin, ja se saa ruumiin kouristumaan; tavallisesti potilaalle annetaan lääkettä, niin ettei hän tunne kipua. Hoito kestää noin 50 sekuntia, minkä jälkeen potilas on sekavassa mielentilassa noin tunnin ajan tai saa muistihäiriöitä ehkä useiden viikkojen kuluessa. Monet psykiatrit ja potilaat sanovat sen aikaansaavan paljon hyvää.

Mutta sähköšokkihoidolla on myös arvostelijansa. Tulisiko sitä käyttää niin usein kuin sitä käytetään? Ei tri Perry C. Talkingtonin mukaan, joka on toiminut Amerikan psykiatriliiton puheenjohtajana. Hän sanoo: ”Sähköšokkia käytetään depression hoitamiseksi, kun muut hoitokeinot – kemoterapia [lääkkeet], psykoterapia tai niiden yhdistelmä – eivät tehoa.”

Jopa professori Cerletti, joka ensimmäiseksi käytti sähköšokkia, sanoi sitä ”epäesteettiseksi – rumaksi . . . kaameaksi”, ja hän sanoi yrittävänsä kovasti löytää sille vaihtoehtoa. Lisäksi tohtori F. G. Alexander ja S. T. Selesnick sanovat teoksessaan The History of Psychiatry (Psykiatrian historia): ”Šokkihoito ainoastaan lievittää oireita. Se ei tavoita sairauden pohjalla olevaa psykologista häiriötä, ja potilaat, jotka saavat sähköšokkihoitoa ilman psykoterapiaa – joka yltää sairauden lähteille –, sairastuvat usein uudelleen.”

Eräs psykiatri totesi laajalti luetussa omaelämäkerrassaan, että sähköšokkihoito saattaa olla niin suosittu sen tähden, että (Yhdysvalloissa) sairausvakuutus peittää sen kustannukset ja psykiatrit saavat 35 dollaria (130 mk; vuonna 1972) joka kerta kun he ’painavat nappia’.

Lääkeaineitten käyttö

Kahdennenkymmenennen vuosisadan alussa suoritettiin kokeita aivan uusilla lääkeaineilla, jotka näyttivät aikaansaavan ihmeen – mutta vain muutamaksi minuutiksi tai tunniksi. Sitten alettiin käyttää bromideja. Mutta myös niiden suhteen petyttiin. Kaikista sellaisista ponnisteluista kerrotaan: ”Huolimatta lääkeaineitten käyttöä koskevan unelman järkkymisestä lääkärit toivovat yhä voivansa lopulta lievittää ihmisten sisäistä taistelua kemiallisin keinoin.”

Erityisesti 1950-luvulta lähtien Yhdysvalloissa on käytetty mielentilaa sääteleviä lääkeaineita. Joidenkin niistä sanotaan olevan erittäin arvokkaita jakomielitaudin hoidossa, toisten sanotaan poistavan masennustilan ja toisten vähentävän tuskaisuutta.

Nämä lääkeaineet ovat tehneet potilaat helpommiksi käsitellä ja ovat vähentäneet heidän kärsimyksiään. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että näitä lääkkeitä käytetään liikaa, erityisesti vajaamielisten hoitolaitoksissa. Monet psykiatrit tuomitsivat The National Observer -lehdessä 11. tammikuuta 1975 ankarin sanoin ne hoitajat, jotka yrittivät helpottaa tehtäväänsä ”nuijimalla potilaan puolitiedottomaksi”.

Brandeisin yliopiston professori Dybwad sanoi: ”Olemme korvanneet mekaanisen pakkokeinon [pakkopaidat ja eristyksen] kemiallisella pakkokeinolla. Lisäksi tämä on vielä ilkeämielisempää, koska sitä ei voi nähdä.” Toisen asiantuntijan kerrotaan sanoneen: ”Meidän on lopetettava se hyväksytyksi tullut tapa, että ihmiset pannaan pois laitoksiin ja sitten heitä lääkitään niin, että he pysyvät hiljaa.”

Lääkkeet ovat usein pelkkä kainalosauva. Ne saattavat todellisuudessa pikemmin viivästyttää kuin nopeuttaa paranemista, ja ne voivat myös vahingoittaa hermostoa. Eräs psykiatri havaitsi, että 20–30 prosentilla potilaista, joille oli annettu väkivaltaisuutta hillitseviä lääkkeitä, ilmeni puutteellisuutta lihastoimintojen hallinnassa.

Eräs vuonna 1970 ilmestynyt kurssikirja esittää yhteenvedon psykiatristen lääkkeitten käytöstä: ”Huolimatta rohkaisevasta edistyksestä . . . tarvitaan paljon enemmän ponnistelua. Olemme tuskaisen tietämättömiä [siitä, mikä aiheuttaa] useimmat hoitamamme sairaudet. Tiedämme yhä hyvin vähän siitä, miten lääkkeet parantavat näitä sairauksia tai miksi ne eivät paranna niitä. Ja vaikka monet potilaistamme tulevat paremmiksi, silti liian harvat tulevat terveiksi.”

Entä psykokirurgia?

Psykokirurgia eli yritykset parantaa mielisairaita aivoihin kohdistuvien leikkausten avulla on peräisin vuodelta 1936. Tuona vuonna portugalilainen tutkija Egas Moniz havaitsi, että irrottamalla osan aivojen otsalohkosta tuskaisuutta voitiin lievittää. Mutta kun hän oli suorittanut 20 sellaista otsalohkon poistoleikkausta, Portugalin hallitus julisti hänen toimintansa laittomaksi. Siitä huolimatta leikkauksia ruvettiin suorittamaan Yhdysvalloissa. Menetelmän huomattavin kannattaja Walter Freeman suoritti 4000 sellaista leikkausta.

Tätä leikkausta on verrattu ”jääpiikin suhauttamiseen silmämunien taa aivojen otsalohkon osien tuhoamiseksi”. Science News -lehti kertoo: ”Kun Yhdysvalloissa oli suoritettu noin 50000 leikkausta ja Englannissa 15000, villitys lakkasi 1950-luvulla luultavasti sähköšokki- ja lääkehoidon edistymisen tähden.”

Poistoleikkaukset aiheuttivat usein paljon entistä vakavampia persoonallisuuden häiriöitä. Jopa menetelmän amerikkalainen uranuurtaja Freeman osoitti, että se riisti ihmiseltä hänen ”moraalinsa”, hänen mielikuvituksensa, kykynsä ennakoida ja olla epäitsekäs. Potilas ”menetti lisääntyvässä määrin . . . näkemystään, empatiaansa, herkkyyttään, tietoisuuttaan, harkintakykyään, kykyään vastata tunteisiin ja niin edelleen”, sanoo eräs johtava washingtonilainen (D.C.) psykiatri.

Psykokirurgia on äskettäin tullut jälleen etualalle, kun on ryhdytty käyttämään entistä tarkempia menetelmiä aivojen osien tuhoamiseksi. Yhdysvalloissa suoritetaan noin 400–600 sellaista leikkausta vuodessa, ja ”jokainen psykokirurgi on yhtä mieltä siitä, että psykokirurgiset leikkaukset tulevat lisääntymään huomattavasti”. On kuitenkin kiinnostavaa tietää, että näiden leikkausten suorittaminen on kiellettyä Neuvostoliitossa, mikä osoittaa niillä olevan ei-toivottuja vaikutuksia.

Suunnitelmat psykokirurgisten leikkausten suorittamiseksi niihin suostuville mielitautia sairastaville rikollisille herättivät vastalauseiden myrskyn Yhdysvalloissa keväällä 1973. Monet pelkäävät näiden leikkausten avaavan oven ihmisten käytöksen ohjaamiselle aivokirurgian välityksellä. Niiden ankariin vastustajiin kuuluu aivokirurgi tohtori A. K. Ommaya. Hänen mielestään psyykkisiä sairauksia potevia ei auteta vaan sen sijaan vahingoitetaan, koska ”jokainen aivojen osa tarvitsee toisia osia toimiakseen”. – New York Times, 2.4.1973.

Sähköšokkihoito, lääkkeet ja psykokirurgia eivät suinkaan täytä kaikkia toiveita mielisairaitten hoitamisessa. On todellisuudessa huomattavia mielipide-eroja sen suhteen, tulisiko joitakin menetelmiä lainkaan käyttää. Mitä vaihtoehtoja sitten on olemassa?