Elämäni kuuluisana taiteilijana
OLET ehkä nähnyt maalauksen kaihoisasta lapsesta, jolla on epätavallisen suuret ja surulliset silmät. On sangen todennäköistä, että se on minun maalaamani. Surullista kyllä, olin yhtä onneton kuin maalausteni lapset.
Vartuin aikuiseksi Yhdysvaltain eteläosassa seudulla, jota usein sanotaan ”raamattuvyöhykkeeksi”. Ehkä juuri tämä ympäristö tai isoäitini, joka oli metodisti, juurrutti minuun syvän kunnioituksen Raamattua kohtaan, vaikka tunsinkin sitä hyvin vähän. Uskoin pienestä pitäen Jumalaan, mutta minulla oli paljon kysymyksiä, joihin en tiennyt vastauksia.
Koska olin lapsena sairaalloinen, usein yksin ja hyvin arka, aloin nuoresta pitäen kehittää piirustustaitoani. Kyselevä luonteeni sai minut pohtimaan elämän tarkoitusta, sitä, miksi me olemme täällä, miksi on tuskaa, surua ja kuolemaa ja onko Jumala hyvä. Kysyin aina: ”Miksi?”
Uskon näiden kysymysten heijastuneen myöhemmin maalaamieni lapsikuvien silmistä ja selittävän osaltaan sen, että ne ovat viehättäneet ihmisiä eri puolilla maailmaa. Silmiä, jotka aina vetivät huomion puoleensa, kuvailtiin usein ”sielukkaiksi”. Ne näyttivät heijastavan useimpien nykyajan ihmisten kokemaa hengellistä vieraantumista – kaipausta, joka ulottuu sen tuolle puolen, mitä tämä järjestelmä tarjoaa.
Tieni suosituksi taiteilijaksi oli kivikkoinen. Sen varrella oli kaksi särkynyttä avioliittoa ja paljon henkistä tuskaa. Perhe-elämääni ja maalausteni alkuperää koskeva kiistely aiheutti kansainvälisiä uutisia, oikeusjuttuja, etusivun kuvia ja otsikkoja. Monien vuosien ajan olin sallinut toisen mieheni ottaa kunnian maalauksistani. Mutta eräänä päivänä, kun en enää kyennyt jatkamaan petosta, jätin hänet ja Kaliforniassa olevan kotini ja muutin Havaijiin. Koin jonkin aikaa masennusta ja maalasin hyvin vähän, mutta sitten aloin yrittää rakentaa elämääni uudelleen ja myöhemmin menin jälleen naimisiin.
Yksi käännekohta tuli vuonna 1970, jolloin eräs sanomalehtireportteri järjesti minulle ja entiselle aviomiehelleni televisioidun ”maalauskokeen” pidettäväksi San Franciscossa maalausten tekijän varmistamiseksi. Ainoastaan minä ilmaannuin paikalle ja otin vastaan haasteen. Life-lehti käsitteli tapausta kirjoituksessaan ja oikaisi aikaisemman valheellisen kertomuksen, jonka mukaan entinen aviomieheni oli maalausten tekijä.
Minun osuuteni petoksessa oli kestänyt kaksitoista vuotta, ja tulen aina katumaan sitä. Se opetti minulle kuitenkin totuudellisuuden arvon ja sen, ettei maine, rakkaus, raha eikä mikään muu tyynnytä huonoa omaatuntoa.
Minulla oli yhä kysymyksiä elämästä ja Jumalasta, ja ne johtivat minut oudoille ja vaarallisille teille etsimään vastauksia. Tutkin salatieteitä, astrologiaa, kämmenestä ennustamista ja jopa käsiala-analyysiä etsiessäni vastauksia. Rakkauteni taiteeseen sai minut tutkimaan monia muinaisia kulttuureja ja niiden filosofioita, jotka heijastuivat niiden taiteessa. Luin itämaista filosofiaa käsitteleviä kirjoja ja kokeilin jopa yliaistillista mietiskelyä.
Hengellinen nälkäni sai minut kiinnittämään huomioni elämässäni esiintyvien ihmisten erilaisiin uskonnollisiin näkemyksiin. Jouduin sukuni ja ystävieni välityksellä kosketuksiin erilaisten protestanttisten uskontojen, kuten metodistisen kirkon, kristillisen tieteen, mormonikirkon, luterilaisuuden ja unitarismin kanssa. Kun menin naimisiin nykyisen mieheni, katolilaisen, kanssa, tutkin vakavasti hänen uskontoaan. En silti löytänyt tyydyttäviä vastauksia; aina löytyi ristiriitoja, ja aina jotakin puuttui.
Paitsi tätä poikkeusta (sitä, etten löytänyt vastauksia elämän tärkeisiin kysymyksiin) elämäni oli lopultakin alkanut selkiytyä. Olin saavuttanut suurin piirtein kaiken, mitä olin koskaan halunnut. Suurin osa ajastani kului työssä, jota rakastin eniten: maalasin lapsikuvia (useimmiten pieniä tyttöjä), joilla on suuret silmät. Minulla oli suurenmoinen aviomies ja erinomainen avioliitto, ihastuttava tytär ja taloudellista turvallisuutta, ja asuin mielipaikassani maan päällä – Havaijissa. Toisinaan kuitenkin ihmettelin, miksen ollut täysin tyytyväinen, miksi tupakoin niin paljon ja toisinaan join liikaa ja miksi olin niin jännittynyt. En tajunnut, miten itsekeskeiseksi elämäni oli tullut tavoitellessani henkilökohtaista onnea.
Odottamaton muutos
Jehovan todistajat tulivat ovelleni usein, joka toinen viikko, mutta otin harvoin heidän kirjallisuuttaan enkä kiinnittänyt heihin paljoakaan huomiota. En tiennyt, että aikanaan oveltani kuulunut koputus muuttaisi suuresti elämääni. Juuri tuona aamuna kaksi itämaista naista, joista toinen oli kiinalainen ja toinen japanilainen, tuli ovelleni. Jonkin aikaa ennen heidän tuloaan tyttäreni oli näyttänyt minulle kirjoituksen, missä sanottiin, että sapatti on lauantai eikä sunnuntai ja että on tärkeätä viettää sitä. Se oli tehnyt meihin molempiin niin suuren vaikutuksen, että olimme alkaneet käydä seitsemännen päivän adventistien kirkossa. Olin jopa lakannut maalaamasta lauantaisin, koska ajattelin lauantaina maalaamisen olevan syntiä. Kun sitten kysyin toiselta ovellani seisovalta naiselta, mikä päivä oli sapatti, hämmästyin, kun hän vastasi: ”Lauantai.” Niinpä kysyin: ”Miksi ette vietä sitä?”
Eikö ollutkin ironista, että minä, kaukasialainen, joka olin kasvanut ”raamattuvyöhykkeellä”, kysyin tietoa kahdelta itämaalaiselta, jotka oli luultavasti kasvatettu ei-kristillisessä ympäristössä?
Nainen avasi kuluneen Raamatun ja luki heti sieltä raamatunpaikkoja, jotka selittivät, miksi kristittyjä ei vaadita enää viettämään sapattia tai noudattamaan muita Mooseksen lain piirteitä, miksi sapattilaki annettiin ja kuinka tulevaisuudessa on oleva tuhat vuotta kestävä Sapatti.
Hänen raamatuntuntemuksensa teki minuun niin syvän vaikutuksen, että halusin itse tutustua Raamattuun perusteellisemmin. Otin mielelläni vastaan kirjan Totuus joka johtaa ikuiseen elämään, jonka hän sanoi selittävän Raamatun perusopit. Kun naiset palasivat seuraavalla viikolla, tyttäreni ja minä aloimme tutkia Raamattua säännöllisesti. Se oli elämäni tärkeimpiä ratkaisuja ja johti hämmästyttäviin muutoksiin meidän molempien elämässä.
Tässä raamatuntutkistelussamme ensimmäinen ja suurin kompastuskiveni oli kolminaisuus. Koska uskoin, että Jeesus oli Jumala, osa kolminaisuudesta, niin kun tuo uskomus äkisti kiistettiin, oli kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Se oli pelottavaa. Koska uskomukseni ei voinut kestää sen valossa, mitä luin Raamatusta, tunsin äkisti pohjattomampaa yksinäisyyttä kuin koskaan aikaisemmin. En tiennyt, ketä rukoilla, ja mieleeni tulvi epäilyksiä jopa Jumalan olemassaolosta.
Taantuminen
Vakuutuin vähitellen Raamatusta, että Kaikkivaltias Jumala on Jehova, Isä (ei Poika), ja tutkiessani edelleen aloin jälleen vahvistaa järkkynyttä uskoani, tällä kertaa oikealle perustukselle. Mutta kun tietoni ja uskoni alkoivat kasvaa, painostuskin alkoi lisääntyä. Aviomieheni uhkasi jättää minut, ja toiset läheiset perheenjäsenet olivat erittäin järkyttyneitä. Kun aloin nähdä tosi kristillisyyden vaatimukset, etsin poispääsyä, koska en uskonut voivani koskaan todistaa vieraille tai mennä ovelta ovelle puhumaan toisille Jumalasta.
Tyttäreni, joka tutki nyt läheisessä kaupungissa, edistyi paljon nopeammin. Hänen edistymisestään tuli itse asiassa minulle toinen este. Hän uskoi niin täysin sen, minkä hän oppi, että hän halusi ponnistella tullakseen lähetystyöntekijäksi. Kun ajattelin ainoaa lastani kaukaisessa maassa, pelästyin ja päätin, että minun täytyy suojella häntä tekemästä mitään niin jyrkkää muutosta. Niinpä aloin etsiä vikaa. Ajattelin, että jos voisin löytää tämän järjestön opetuksesta jotakin, mitä Raamattu ei tukenut, voisin saada tyttäreni vakuuttuneeksi.
Yksityiskohtiin porautuvan luonteeni tähden tutkimukseni oli perusteellinen. Hankin lopulta yli kymmenen erilaista raamatunkäännöstä, kolme konkordanssia ja monta muuta Raamatun sanakirjaa ja hakuteosta kirjastosta lainaamieni teosten lisäksi. Sain outoa ”apua” mieheltäni, joka toi usein kotiin kirjoja ja kirjasia, jotka halvensivat todistajia. Perehdyin niihin ja punnitsin huolellisesti kaiken, mitä ne sanoivat. Mutta en koskaan löytänyt vikaa.
Sen sijaan kolminaisuusopin valheellisuus samoin kuin se, että todistajat tuntevat Isän, tosi Jumalan, nimen ja tekevät sitä tunnetuksi, heidän rakkautensa toisiinsa ja heidän ehdoton mukautumisensa Raamattuun saivat minut vakuuttuneeksi siitä, että olin löytänyt tosi uskonnon. Minuun teki syvän vaikutuksen myös vastakohtaisuus Jehovan todistajain ja muiden uskontojen välillä raha-asioitten hoidon suhteen.
Aikanaan minut ja tyttäreni kastettiin yhdessä noin 40 muun kanssa 5. elokuuta 1972 kauniinsinisessä Tyynessämeressä – päivä, jota en koskaan unohda. Tyttäreni on nyt muuttanut takaisin kotiin, niin että hän voi omistaa kaiken aikansa palvellakseen todistajana täällä Havaijissa. Mieheni on yhä luonamme ja jopa ihailee meissä molemmissa tapahtuneita muutoksia.
Surullisista silmistä iloisiin silmiin
Omistettuani elämäni Jehovalle siinä on tapahtunut monia muutoksia. Ensimmäisiä oli se, että lakkasin tupakoimasta. Menetin todellisuudessa halun ja tarpeen. Olin tupakoinut 22 vuotta ja polttanut keskimäärin rasian tai enemmän päivässä. Olin yrittänyt epätoivoisesti luopua tavasta, koska tiesin sen vahingolliseksi, mutta olin havainnut lopettamisen mahdottomaksi. Kun uskoni kasvoi, 2. Korinttolaisille 7:1 osoittautui yhä voimakkaammaksi tueksi. Rukoilin Jehovalta apua ja uskoin Malakian 3:10:ssä olevaan hänen lupaukseensa ja niin pääsin lopulta täysin eroon tottumuksesta. Hämmästyttävää kyllä, minulla ei esiintynyt lainkaan vieroitusoireita enkä tuntenut oloani vaikeaksi!
Myös persoonallisuudessani tapahtui syvällisiä psykologisia muutoksia. Hyvin arasta, epävarmasta, sisäänpäin kääntyneestä ja itsekeskeisestä ihmisestä, joka halusi ja tarvitsi paljon yksinäisyyttä, missä maalata ja vapautua jännittyneisyydestä, minusta tuli seurallisempi, ulospäin suuntautuvampi ihminen. Havaitsen nyt tekeväni tuntikausia sellaista, mitä ennen vihasin – puhuvani ihmisille – ja nauttivani jokaisesta minuutista!
Yksi muutos on ollut se, että käytän nykyään maalaamiseen noin neljänneksen siitä ajasta, joka siihen ennen kului, ja kuitenkin hämmästyttävää kyllä saan aikaan lähes yhtä paljon. Lisäksi myyntiluvut ja arvostelut osoittavat, että maalaukseni ovat tulossa jopa paremmiksi. Maalaaminen oli ennen minulle melkein pakkomielle. Minun oli pakko maalata, koska se oli minulle terapiaa, pakoa ja rentoutumista – koko elämäni kietoutui sen ympärille. Nautin siitä yhä suunnattomasti, mutta en ole enää sen pauloissa, riippuvainen siitä. Ei ole ihme, että siitä pitäen kun olen kasvanut Jehovan, kaiken luomiskyvyn Lähteen, tuntemuksessa, maalausteni laatu on parantunut samalla kun niiden valmistusaika on lyhentynyt.
Nyt suurin osa entisestä maalaamisajastani kuluu Jumalan palveluksessa, Raamatun tutkimisessa, toisten opettamisessa ja osallistumisessa joka viikko viiteen raamatuntutkimiskokoukseen valtakunnansalissa. Menneitten kahden ja puolen vuoden aikana 18 ihmistä on alkanut tutkia Raamattua kanssani. Kahdeksan heistä tutkii parhaillaan säännöllisesti, yksi valmistautuu kasteelle, ja toinen on kastettu. Heidän perheenjäsentensä ja ystäviensä joukosta 13 alkoi tutkia toisten todistajien kanssa. On ollut suuri ilo ja etu auttaa osaltaan toisia tuntemaan Jehova.
Aluksi ei ollut helppoa luopua yhtään hellimästäni yksinäisyydestä, elämäni rutiinista ja suuresta osasta maalaamisaikaani ja panna Jehovan tahtoa ensimmäiseksi, ennen kaikkea muuta. Mutta olin halukas yrittämään, ja rukouksen ja Jehovan apuun luottamisen kautta havaitsin, että jokainen uusi askel oli entistä helpompi ja antoisampi. Todisteet hänen hyväksymyksestään ja avustaan melkein hukuttivat minut – en ole saanut ainoastaan hengellisiä siunauksia vaan myös monia aineellisia.
Kun katselen taaksepäin elämääni, ensimmäinen öljymaalaukseni, jonka tein ollessani 11-vuotias, näyttää nyt sangen merkitsevältä. Se esittää kahta toisintoa samasta pikkutytöstä; taka-alalla oleva on surullinen ja hänellä on kyyneleitä silmissään, etualalla olevalla on iloiset, hymyilevät silmät. Menneisyydessä maalaamani vertauskuvalliset suuret, surulliset silmät kuvastivat niitä hämmentäviä ristiriitoja, joita näin ympärilläni olevassa maailmassa ja jotka herättivät minussa niin monia kysymyksiä. Nyt olen löytänyt Raamatusta syyt niihin elämän ristiriitoihin, jotka kerran vaivasivat minua, samoin kuin vastaukset kysymyksiini.
Saatuani täsmällistä tietoa Jumalasta ja hänen tarkoituksestaan ihmiskunnan suhteen olen kokenut todellista turvallisuutta. Kun minulla nyt on Jumalan hyväksymys ja sen mukanaan tuoma sisäinen rauha ja onnellisuus, se heijastuu maalauksistani siinä määrin, että toisetkin huomaavat sen. Suurten silmien surullinen, harhaileva katse antaa nyt tietä onnellisemmalle ilmeelle. – Lähetetty.