Lepakko – ainut lentävä nisäkäs
’LEPAKOT ovat rumia eläimiä, jotka asuvat pimeissä, kolkoissa luolissa. Ne oleksivat mielellään hautausmailla, jossa ne lentelevät hautakivien lomassa sumuisina öinä. Niissä on luteita. Sitä paitsi ne ovat sokeita, likaisia ja vaarallisia ihmiselle.’
Siinä on pähkinänkuoressa se, mitä monet ajattelevat meistä. Mutta saanen vanhana lepakkona sanoa jotakin puolustukseksemme. Sivumennen sanoen se, että minua sanotaan ”vanhaksi”, voi tarkoittaa, että olen piakkoin 13-vuotias, vaikka tunnenkin lepakoita, jotka ovat eläneet yli 20-vuotiaiksi.
Minusta on kuva seuraavalla sivulla. Olen lasilevyllä, johon on alhaalta suunnattu kirkas valo, niin että voit nähdä minut hyvin. Katso kuvaa huolellisesti, samalla kun kerron sinulle itsestäni ja sukulaisistani.
Lähempi tutustuminen
Me olemme Chiroptera-lahkon nisäkkäitä. Meitä on useita satoja lajeja kaikkialla maapallon lauhkeilla ja trooppisilla vyöhykkeillä; et siis voi tavata kaikkia sukulaisiani.
Pohjimmiltamme me olemme pieniä, siivekkäitä ja pörröisiä eläimiä, joiden ruumis muistuttaa hiiren ruumista. Lepakko onkin Saksaksi Fledermaus ’lentävä hiiri’.
Olemme ainoat lentokykyiset nisäkkäät. ”Onko todella niin?” voit kysyä. ”Entä liito-oravat?” No, ne osaavat vain liitää. Me olemme erilaisia. Otavan suuren ensyklopedian 5. osassa sanotaan: ”Lepakot on ainoa nisäkäsryhmä, jolle on kehittynyt kyky aktiivisesti lentää: kaikki muut ’lentävät’ nisäkkäät pystyvät vain liitolentoon.”
Lajista riippuen sukulaiseni pää ja naama voi tuoda mieleen karhun, koiran tai kenties ketun. Erään sukulaiseni pää muistuttaa hevosen päätä. Joissakin tapauksissa kuononpäässä on lisäke, joka ehkä muistuttaa puunlehteä. Tällaisissa lisäkkeissä on tuntohermonpäätteitä.
Lepakot ovat hyvin erilaisia, ja voin kuvitella, että joku kysyy: ’Mikä niistä on kaikkein kaunein?’ Emmehän me kaikki rumia ole, se on varmaa. Mutta ryppynaamainen lepakko ei koskaan voittaisi kauneuskilpailua. Parhaiten sen kasvonpiirteitä voidaan kuvailla sanalla groteski.
Entä värit? Monet meistä ovat ruskeita, harmaita tai mustia. Mutta sitten on muunnoksia. Esimerkiksi jotkin lepakot ovat valkoisia, ja seassa voi olla hieman harmaata. Eräällä hedelmälepakolla on mustahko pää ja tummanruskeat siivet, joissa on keltaisia täpliä. Nämä ovat tietenkin vain esimerkkejä.
Meidän on tiedetty vetävän ihmisiä nenästä. Ainakin luulen, etteivät he aina tiedä, mitä me olemme. Ajattelehan erästä pientä trooppisessa Amerikassa ja Trinidadissa asuvaa lepakkoa. Se lepäsi yöllä erään siltakaaren alusella viiden sentin pituisten torakoitten seurassa. Walter W. Dalquest kirjoitti näistä lepakoista: ”Ne muistuttavat hämmästyttävästi torakkaa. 30 asteen kulmassa olevien laskostettujen siipien kärjet ovat kuin ’jalkoja’. . . . Kuuden metrin päästä oli täysin mahdotonta erottaa torakoita lepakoista, paitsi siten etten nähnyt torakoilla punaisena hehkuvia silmiä.”
Jos nyt katsot vielä kerran kuvaani, kerron sinulle siitä . . .
Miten me lennämme
Siipemme ovat itse asiassa ohutta nahkaa. Ne ulottuvat eturaajoista takaraajoihin pitkin kumpaakin kylkeämme. Iho eli kalvo levittäytyy neljän sormen ja peukalon väliin.
Tavallisesti me riipumme levätessämme jalkojen varassa pää alaspäin. Lähtiessämme lentämään me vain pudottaudumme lepopaikasta. Me levitämme siipemme ja olemme ilmassa. Mutta meidän ei ole vaikeaa lähteä lentoon tasaiselta alustalta. Me hypähdämme ilmaan käyttäen sekä taka- että eturaajojamme.
Siipien pituudessa meidän keskuudessamme on suuria eroja. Esimerkiksi eräs pieni lepakko, jonka ruumis on 10 sentin pituinen, voi levittää siipensä 35 sentin pituiseksi. Kuitenkin eräällä ketun näköisellä hedelmälepakolla on pisimmät siivet. Näillä tummanruskeilla lepakoilla, joita asuu suurimmassa osassa tropiikkia mutta ei Etelä-Amerikassa, siipiväli voi olla jopa puolitoista metriä!
Kun eräs lepakkolaji haluaa kääntyä tai pysähtyä ilmassa, se voi jarruttaa painamalla häntänsä alas. Eräs toinen lepakkolaji lentää hitaasti, mutta se voi myös leijua jonkin sitä kiinnostavan yläpuolella.
Missä me asumme
Kerron nyt hieman pimeissä, kolkoissa luolissa asumisesta. Minun täytyy myöntää, että miljoonat meistä lepäävät syvissä, pikimustissa onkaloissa. Mutta oletko tiennyt, että jotkin meistä asuvat puissa, erilaisissa rakennuksissa, vanhoissa temppeleissä – niin, ja haudoissakin? Monet asuvat egyptiläisissä pyramideissa! Toiset ottavat haltuunsa tyhjiä linnunpesiä ja eläinten koloja. Meitä asuu myös kellotorneissa ja kirkontorneissa. Eden Phillpotts kirjoitti kerran: ”Hänen isänsä sisarella oli lepakoita kellotornissa, ja hänet vietiin pois.” (Peacock House) Tämä on eräs englantilainen tapa sanoa, että nainen oli sekapäinen. Tämä sanonta on saanut alkunsa meistä, sillä lepakoita majailee joskus siellä missä on tornikelloja.
Mitä me syömme
Saanen nyt kertoa sinulle, miten meidät lepakot voidaan ryhmitellä, ei tieteellisten nimien, vaan syömätapojemme ja fysiologiamme mukaan. Hyönteissyöjiä on eniten. Yleensä ne pyydystävät saaliinsa lennossa. Hedelmänsyöjät ovat trooppisia lepakoita, jotka suurimmaksi osaksi ovat riippuvaisia luonnonvaraisista hedelmistä, vaikka niiden tiedetäänkin aiheuttavan suuria vahinkoja hedelmätarhoille.
Jotkin meistä ovat pieniä ja pitkäkielisiä siitepölyn ja meden syöjiä. Keskikokoiset lihaa syövät lepakot syövät liskoja, sammakoita, pikkunisäkkäitä ja lintuja, vaikka ne syövät muutakin. Sitten ovat vielä kalansyöjät. Niiden voimakkaissa jaloissa on käyrät kynnet, joilla ne pystyvät sieppaamaan saaliin läheltä veden pintaa.
Mutta olen jättänyt mainitsematta sen, joka on antanut meille huonon maineen, ja se on
Pelätty vampyyri
Eräs vanha kansanuskomus kertoo kuolleista ihmisistä, joiden otaksutaan nousevan yöllä haudoistaan, muuttuvan lepakoiksi ja imevän verta huono-onnisista ihmisistä. Vanha vampyyritarinahan se. Ne lepakot, joita kutsutaan vampyyreiksi, elävät etupäässä trooppisessa ja subtrooppisessa Amerikassa. Ne syövät verta, joskus nukkuvien ihmisten verta.
Vampyyrillä on veitsenterävät hampaat. Ne ovat niin terävät, että purema on melkein kivuton ja nukkuva eläin tai ihminen harvoin herää siihen. Vampyyri juo noin 20 minuutin ajan niin paljon verta, että sen pieni ruumis muistuttaa palloa.
Vampyyri ei ime verta vaan lipoo sitä kielellään ja siksi vähän, ettei siitä ole vaaraa ihmisille. Mutta on olemassa yksi vaara. Vampyyreillä voi olla vesikauhu. Siksi niiden hoitamatta jätetyt puremat voivat johtaa vesikauhuun ja kuolemaan. Vampyyrit voivat siirtää myös muita tauteja, kuten esimerkiksi Trypanosoma hippicum -siimaeliön aiheuttamaa tautia, josta karja kärsii.
Kaikki vaarallisia?
Merkitseekö tämä sitä, että me kaikki olemme vahingollisia tai vaarallisia? Ei. Jotkin meistä ovat hyödyllisiä, sillä me hävitämme hyönteisiä. Toiset kuljettavat tahtomattaan siitepölyä kukasta kukkaan. Lepakonlantaa eli guanoa, jota on paljon lepakkoluolien pohjalla, voidaan käyttää lannoitteena. New Mexicossa USA:ssa sijaitsevista Carlsbadin suurista tippukiviluolista on saatu 20 vuoden ajan lepakonlantaa, joka on myyty lannoitteeksi.
Ihmiset ovat pitäneet meitä niin hyödyllisinä, että me olimme kerran niin sanottuja ”sotataloutta palvelevia työvelvollisia”. Yhdysvaltain sisällissodan aikana etelävaltioitten armeija sai lepakonlannasta ruudinvalmistuksessa tarvittavaa salpietaria (natriumnitraattia). Toisen maailmansodan raivotessa lepakoita yritettiin käyttää pienten palopommien kuljettamiseen. Olen luonnollisesti iloinen siitä, että tuollainen ajatus hylättiin nopeasti!
Haluaisin sanoa vielä jotakin: Eräin paikoin, kuten Pohjois-Intiassa, hedelmälepakoita syödään. Ihmiset sanovat niiden lihan muistuttavan kananlihaa. Mutta toivon hartaasti, ettei tämä ajatus saa lisää kannatusta ihmisten keskuudessa. Meille on riittämiin vaivaa siinä, kun me yritämme paeta käärmeitä, petolintuja ja muita eläimiä (jopa eräitä lepakoita), joiden mielestä me maistumme hyvälle. Meitä ei ollut muuten lupa syödä Mooseksen lain alaisuudessa. – 3. Moos. 11:13–19.
Olemmeko me lepakot todella likaisia? Kuuntelehan, mitä Washingtonin eläintarhan aiempi apulaisjohtaja Ernest P. Walker on sanonut: ”Lepakot eivät ole suinkaan epäsiistejä. Ne ovat yhtä puhtaita kuin kissat. Ne puhdistavat itsensä joka aamu ja aina syömisen jälkeen.” Puhdistuksessa me käytämme kieltämme ja varpaitamme. Toisella takaraajoistamme me raaputamme selkäämme, naamaamme ja päälakeamme.
Jotkut väittävät, että meissä on luteita. Meissä on kyllä silloin tällöin loisia, mutta ei luteita, jos se jotenkin lohduttaa sinua.
Me olemme todella ainutlaatuisia
Haluaisin nyt kertoa sinulle jotakin sellaista, mikä on hyvin luonteenomaista meille. Jotkin meistä horrostavat. James Poling on kirjoittanut meistä: ”Lepakko on tasalämpöinen ollessaan valveilla, mutta vaihtolämpöinen nukkuessaan. Se vaipuu horrokseen nopeammin ja helpommin kuin muut talviunta nukkuvat nisäkkäät – juuri siksi sitä voi säilyttää jääkaapissa. [Joitakin meistä pidetään tutkimustarkoituksissa laboratorioitten jääkaapeissa.] Tällöin sen ruumiin lämpötila laskee, ja se nukahtaa, sydämen lyöntitiheys hidastuu 180 lyönnistä kolmeen lyöntiin minuutissa, hengitys hidastuu kahdeksasta kerrasta sekunnissa kahdeksaan minuutissa. Jos lepakon ruumiissa on varastoitunutta rasvaa – kuten yleensä varhaissyksyllä – se voi elää kuukausimääriä kylmässä varastossa ilman ruokaa ja hoitoa, kunnes sen vuoro on joutua tutkijain käsiteltäväksi.” – Eläinten ihmeellinen maailma, s. 148.
Ne meistä, jotka eivät horrosta luolissa tai muualla talvisaikaan, muuttavat sinne, mistä ne voivat löytää ravintoa. Sitä paitsi jotkin meistä ajattelevat, että on hyvä viettää talvikuukaudet lämpimämmässä ilmastossa.
Oletko muuten tiennyt, että ollessaan tiineenä jotkin naaraistamme kokoontuvat yhdyskunniksi? Joskus jopa 400 tiinettä naarasta kokoontuu yhteen ja perustaa ”synnytyslaitoksen” rakennuksiin tai puihin. Lisäksi jotkin lepakkonaaraat pitävät koiraan siemennestettä varastossa. Monet meistä pariutuvat syksyllä ja horrostavat talvella, mutta naaraillamme munasolu irtoaa vasta seuraavana keväänä, jolloin hedelmöityminen voi tapahtua. Eikö se ole hämmästyttävää?
Kaikusuunnistuslaitteemme
Vastoin yleistä uskomusta me emme ole sokeita. Jotkin meistä näkevät jopa erittäin hyvin. Oli miten oli, meillä on käytettävissä erinomainen menetelmä, jolla me löydämme aina oikeaan paikkaan, menetelmä, joka saattaa luonnontieteilijät ymmälleen. Sitä kutsutaan ”kaikusuunnistukseksi”, ja se toimii seuraavasti:
Lentäessämme me päästämme vikinää, piipitystä, naksahduksia, surinaa ja vastaavaa suustamme tai nenästämme. Koska näitten äänien värähtelytaajuus on 25000 – 70000 värähdystä sekunnissa, te ihmiset – joiden kuuloalue yltää vain noin 30000 värähdykseen sekunnissa – ette voi kuulla useimpia ääniä. Mutta emme mekään kuule omia ääniämme, sillä niiden lähtiessä korvalihaksemme supistuvat niin että ääni häviää tilapäisesti. Me kuulemme vain kaiun, joka heijastuu reitillemme sattuvista esineistä. Siten me voimme liikkua täysin pimeässäkin törmäämättä esteisiin.
Mistä johtuu, että me kaiken tämän vikinän, surinan ja muun sellaisen keskellä emme törmää toisiimme lentäessämme parvessa? Thomas R. Henry on kirjoittanut: ”On mahdollista, että jokaisella eläimellä on aivan oma äänensä, jonka kaiku sitten ohjaa sitä. Muussa tapauksessa tuntuisi siltä, että satojen parvessa liikkuvien lepakoitten kaiut aiheuttaisivat täyden sekasorron.”
Miksemme menisi askeleen pitemmälle? Miten hyönteisiä syövät lepakot erottavat esteistä kimpoavat kaiut saalishyönteisistä heijastuvista kaiuista? Te ihmiset ette vielä tiedä sitä, enkä minä kerro sitä.
Miksi minä selitän kaikkea tätä? Halusin vain korjata joitakin itsestäni ja tovereistani olevia väärinkäsityksiä. Lisäksi halusin todella kiinnittää huomiotasi ainutlaatuisiin kykyihimme. Tietenkin meillä on ne luonnostamme. Siksi kunnia kuuluu ainoitten lentävien nisäkkäitten Luojalle.