Monia siunauksia ahdistusten keskellä
ODOTTAMATON sairaus, onnettomuus tai luonnonkatastrofi – miten nopeasti ne voivatkaan muuttaa ihmisen koko elämän, kuten Raamattu sanoo: ”Ette tiedä, mitä elämänne on huomenna”! (Jaak. 4:14) Mutta jos jokin näistä järisyttävistä kokemuksista sattuu sinulle, miten suhtaudut? Salli minun kertoa, mitä perheessämme tapahtui.
Aviomieheni David syntyi Saskatoonissa Kanadassa vuonna 1919. Nuoruusvuosinaan hänestä tuli kastettu Jehovan todistaja, ja pian hän ryhtyi kokoajan saarnaamistyöhön. Davidilla oli etu osallistua Vartiotornin Raamattukouluun Gileadiin, ja hänet määrättiin lähetystyöntekijäksi Singaporeen. Myöhemmin hän tuli tänne Australiaan, missä kohtasimme toisemme.
Mentyämme naimisiin vuonna 1950 miehestäni tuli matkustava palvelija ja suoritimme yhdessä vierailuja Jehovan todistajien seurakuntiin. Mutta maaliskuussa 1954 syntyi poikamme Shannon. Se merkitsi muutosta. Davidista tuli paikallisen seurakunnan valvoja. Poikani ja minä hyödyimme aina siitä rakkaudellisesta johtoasemasta, joka hänellä oli aviomiehenä, isänä ja valvojana. Kun Shannon aloitti koulunkäynnin, David kannusti minua palaamaan kokoajan saarnaamistyöhön. Kun Shannon myöhemmin päätti koulunsa, hän ryhtyi kanssani samaan työhön, mikä toi meille kaikille paljon iloa.
Davidin Kanadassa asuva äiti oli nyt yli 80-vuotias ja terveydeltään heikko. Niinpä toukokuussa 1972 David meni käymään Kanadassa. Siellä tapahtui sellaista, mikä muutti täysin elämämme. Mieheni sairastui äkisti. Kahdessa vuorokaudessa hän oli täysin halvaantunut. Hänen henkensä pelastettiin kiireisellä leikkauksella, jossa hänen henkitorveensa sijoitettiin putki, niin että hän saattoi hengittää hengityslaitteen avulla. Miten järkyttävää Shannonille ja minulle olikaan saada Davidin tilaa koskeva sähke! Saimme kuitenkin voimaa käsittäessämme, että Jehova Jumala oli tietoinen ahdistuksestamme ja auttaisi meitä.
Saavuttuamme Kanadaan Davidin sukulaiset veivät meidät heti sairaalaan. Oli masentavaa nähdä hänet niin sairaana. Hän saattoi ainoastaan liikuttaa silmäluomiaan. Hän kuitenkin tunsi meidät, ja kun näimme hänen silmiensä huojentuneen ilmeen, olimme kiitollisia siitä, että olimme hänen luonaan. Olimme yhdessä perheenä ja rukoilimme Jumalan tukea kohdataksemme ja kestääksemme sen, mitä tulevaisuus toisi mukanaan.
Seuraavat kuusi kuukautta olivat vaikeita ja koettelivat meitä sekä ruumiillisesti että henkisesti. David oli teho-osastolla viikkokausia. Saatoimme tavata hänet vasta kello 13.30 iltapäivällä, sillä hänen aamupäivänsä kuluivat kokeiden otossa. Vaikuttaa siltä, että hänen sairautensa johtui jostakin polion kaltaisesta viruksesta. Shannon ja minä käytimme aamupäivät julkisessa saarnaamistyössä, mutta koko iltapäivän ja illan saatoimme olla Davidin kanssa. Tämä lisäsi hänen mielenrauhaansa. Kuvittelehan, miltä tuntuisi olla jonakin päivänä voimakas ja terve ja seuraavana päivänä täysin halvaantunut, kykenemätön mihinkään muuhun kuin ajattelemaan.
David oli henkisesti virkeä, mutta hän ei kyennyt puhumaan. Niinpä Shannon kirjoitti korteille aakkoset, ja kun kosketimme oikeata kirjainta, David räpytti silmiään. Liitimme kirjaimet huolellisesti toisiinsa sanojen muodostamiseksi. Muutamien viikkojen kuluttua David kykeni vähitellen käyttämään kasvolihaksiaan ja saattoi muodostaa sanoja huulillaan. Opimme lukemaan huulilta, mutta usein jouduimme nauramaan erehdyksillemme. Davidin huumorintaju auttoi häntä monien hankaluuksien yli.
Tiesimme, että jos voisimme pitää Davidin hengellisesti vahvana ja onnellisena, hän kykenisi kestämään tämän hirvittävän koettelemuksen. Niinpä suunnittelimme päivittäisen tutkimisohjelman. Siihen sisältyi raamatullista aineistoa Jehovan todistajien Vuosikirjasta ja Vartiotornin ja Herätkää!-lehden kirjoituksia. David kertoi meille myöhemmin, että juuri näiden Jehovalta tulevien varausten avulla hän kykeni säilyttämään tyyneytensä. Myös ne monet kirjeet, joita saimme hengellisiltä veljiltämme Australiasta ja Kanadasta, olivat suuren lohdun ja rohkaisun lähde.
Davidin tila kohentui jossakin määrin, mutta hengityslaite esti häntä puhumasta ja syömästä. Lääkärit pitivät sitä paitsi epätodennäköisenä, että hän koskaan enää kävelisi. Marraskuussa lensimme Davidin kanssa takaisin Australiaan, ja mukana seurasi hänen taitava kanadalainen erikoislääkärinsä.
Sairaalan erinomaisen hoidon avulla David ajan mittaan pystyi jälleen liikuttamaan oikean kätensä sormia. Niinpä hän saattoi käyttää erityistä sähköllä toimivaa rullatuolia. Lisäksi hän oppi kirjoittamaan sähkökirjoituskoneella, jonka päälle hänen kätensä oli asetettu koholle. Miten liikuttunut olinkaan saadessani häneltä kauniin kukkakimpun sekä pienen koneella kirjoitetun lappusen, jossa hän ilmaisi arvostuksensa huolenpidostamme!
Joka iltapäivä hänet vietiin voimistelusaliin raajojen harjoittamista varten. Se teki hyvää ja oli erittäin tarpeellista, mutta parasta mielenterapiaa oli se, että David saattoi puhua toisille Jehovasta ja Hänen valtakuntansa tuomista siunauksista. Hän sai joitakin suurenmoisia kokemuksia ja aloitti jopa muutamia raamatuntutkisteluja. Hänen uskonsa oli esimerkkinä kaikille, joiden kanssa hän joutui kosketuksiin, ja kunniaksi Jehovalle.
Se ei ollut kenellekään meistä helppoa aikaa. Koko elämämme oli muuttunut. Shannon ja minä vietimme aamupäivät julkisessa saarnaamistyössämme ja tulimme Davidin luo heti hänen hoitonsa päätyttyä. Ruokimme häntä ja luimme yhdessä. Lopulta hän sai luvan tulla kotiin lauantaisin, ja siitä tuli onnellisin viikonpäivämme. Mahdollisimman monet sukulaisemme tulivat käymään luonamme, ja pidimme säännöllisen Vartiotornin tutkistelumme perheenä. Vaikka nuo kuukaudet olivat täynnä ahdistusta, koimme monia siunauksia ja niin paljon sellaista, mistä olemme kiitollisia. Sairaalan henkilökunta oli ystävällistä ja huolehtivaista, ja sukulaisemme sekä hengelliset sisaremme ja veljemme ilmaisivat rakkauttaan. Olemme kiitollisia niistä monista onnellisista tunneista, jotka saatoimme viettää Davidin kanssa päivittäin. Hän oli yhä rakastava perheenpäämme.
Millainen koetus tämä olikaan Davidille! Hän oli aina ollut niin voimakas ja terve. Kuitenkin hän palveli jatkuvasti Jehovaa ja muistutti itselleen, että monet muut kristityt olivat kärsineet enemmän. Sitten elokuun 30. päivänä vuonna 1973, 15 kuukautta halvaantumisensa jälkeen, rakas Davidimme nukahti kuolemaan, vain neljä tuntia äitini kuoleman jälkeen. Se oli todella surullinen päivä, sillä kuolema on suurimpia vihollisiamme. Kukaan ei voi kuitenkaan riistää meiltä iloa, joka tulee tietoisuudesta, että David säilytti nuhteettomuutensa Jumalaa kohtaan kuolemaan asti. Hän eli elämänsä uskollisena Jehovan palvelijana, ja koska ylösnousemus on tulossa, hän nukkuu vain hetken verran. Olemme kiitollisia Jehovalle siitä, että Hän antoi hänelle voimaa kestää sairautensa ja käyttää sitä keinona todistuksen antamiseksi monille, jotka eivät olleet koskaan aikaisemmin puhuneet kenenkään Jehovan todistajan kanssa.
Shannon ja minä opimme tänä koettelemuksen aikana monia arvokkaita seikkoja. Opimme, miten tarpeellista on ilmaista rakkautta ja myötätuntoa sairaita kohtaan, sillä se on niin tärkeätä heille henkisesti ja ruumiillisesti. Opimme, miten paljon me tarvitsemme omaisiamme. Aloimme arvostaa syvemmin rukousetua ja siitä saatavaa voimaa.
Toivon, että lukemasi voisi jollakin tavalla auttaa sinua kestämään, kun vaikeudet kohtaavat sinua, oletpa sitten ruumiillisten kipujen ja henkisen tuskan kanssa kamppaileva potilas tai läheinen perheenjäsen, jonka täytyy kestää ahdistus ja paine, joka aiheutuu siitä, että näkee omaisen kärsivän. – Lähetetty.