Ihmisen kieli – ainutlaatuinen lahja

Herätkää!-lehden Norsunluurannikon-kirjeenvaihtajalta

KÄÄNNÖSKONE tulkitsi kerran englantilaisen ilmaisun out of sight, out of mind (”poissa näkyvistä, poissa mielestä”) toiselle kielelle sanoilla ”näkymätön idiootti”! Merkitsikö tämä sitä, että kone oli mennyt epäkuntoon? Ei. Se teki vain hyvin ymmärrettävän virheen. Lisäksi se korosti yhtä niistä monista seikoista, jotka tekevät ihmisen kielestä ainutlaatuisen verrattuna muihin tunnettuihin viestintämenetelmiin, nimittäin sen monimutkaisuutta.

Tietokoneen mielestä ilmaisu out of sight (”poissa näkyvistä”) merkitsi myös näkymätöntä. Ja ”poissa mielestä” merkitsi myös ”mieleltään nyrjähtänyttä” (out of [one’s] mind), eli idioottia, ja kuitenkaan ilmaisu ”poissa näkyvistä, poissa mielestä” ei ole sama asia kuin ”näkymätön idiootti”! Juuri tällaiset seikat aiheuttavat käännöskoneiden keksijöille päänvaivaa.

Tietenkään pelkästään ihmispuheen monimutkaisuus ei tee siitä ainutlaatuista. Siihen liittyy monia muita seikkoja – niin monia, että joidenkuiden tiedemiesten mielestä ihmistä pitäisi kutsua nimellä homo loquens (”puhuva ihminen”) nimen homo sapiens (”viisas ihminen”) sijasta.

Mutta joku saattaa olla eri mieltä ja kysyä: ”Ovatko he unohtaneet kaikki viimeaikaiset eläinten viestintämenetelmiä koskevat tutkimukset? On totta, että ihminen puhuu. Mutta niin puhuvat eläimetkin, omalla tavallaan. Delfiinit viheltävät, mehiläiset tanssivat, linnuilla on tunnusomaiset kutsusävelensä, ja toiset niistä voivat jopa matkia ihmisen puhetta. Entä mitä on sanottava apinoista, jotka ovat viime aikoina oppineet jonkinlaista ’merkkikieltä’? Vaikka niiden viestintä ei ehkä olekaan aivan samanlaista kuin ihmisen, niin varmasti sen tarkoitus ja tulos on aivan sama, eikö olekin?”

On ja ei. Ne kyllä viestivät, mutta yleensä tarkoitus ja tulos ei ole sama kuin ihmisellä. Tätä kysymystä on tutkittu paljon. Eri eläinten kuten gibbonien, hanhien ja delfiinien erilaisia kutsuääniä on luetteloitu, ja niistä on joissakin tapauksissa tehty jopa eräänlaisia sanastoja. Gibboneilla on ilmeisesti noin yhdeksän kutsuääntä ja delfiineillä useampia. Delfiineillä näyttää olevan jopa eri ”murteita” niiden asuinpaikasta riippuen.

Ihmisen puheen ja eläinten ’puheen’ välillä on kuitenkin useita tärkeitä eroja – vielä sen ilmeisen tosiasian lisäksi, että ihmisen puhe on äärettömän paljon monimutkaisempaa. Yksi ero on . . .

Viestinnän tarkoituksellisuus

Kun eläimet tai linnut käyttävät omia kutsuääniään, niin onko niiden tarkoituksena tietoisesti viestiä toistensa kanssa niin kuin ihmiset? Vai onko äänteleminen pelkästään vaistonvarainen reaktio senhetkiseen tilanteeseen? Eläinten käyttäytymisen maailmankuulu asiantuntija Konrad Lorenz väittää, että ne eivät viesti tarkoituksellisesti, vaikka usein saattaa näyttää siltä.

Jos esimerkiksi naakka pelästyy syöttäessään poikasiaan, se lennähtää ilmaan päästäen ilmoille ”kia, kia” -varoitushuudon, ja jokainen naakka, joka kuulee tuon huudon, nousee automaattisesti myös ilmaan. Lintujen täydellinen sopusointuinen yhteistoiminta varoitushuudon antamisessa ja toisten lintujen välitön reaktio antavat sellaisen vaikutelman, että ne puhuvat ja ymmärtävät omaa kieltään. Mutta Lorenz selittää, että näin ei ole:

”Eläimellä ei ole minkäänlaista tietoista aikomusta vaikuttaa toiseen lajinsa jäseneen, kun se ilmaisee tunteitaan kaikilla näillä äänillä ja liikkeillä. Tämän todistaa se tosiasia, että jos hanhet tai naakat kasvatetaan muista erillään ja pidetään yksikseen, niin nekin antavat samat signaalit heti, kun vastaava mieliala valtaa ne.” – King Solomon’s Ring, s. 77.

Kun ihminen käyttää oppimiaan äänimerkkejä, hänen tarkoituksenaan on välittää kuulijoilleen jotakin (paitsi tietysti silloin, kun hän laulaa kylvyssä!), ja hän lopettaa puhumisen, jos hän huomaa, ettei kukaan kuuntele häntä. Naakka ei kuitenkaan välitä siitä, kuunteleeko joku vai ei. Se päästää äänen vain pelkkänä vaistonvaraisena refleksiliikkeenä, samoin kuin ihminen haukottelee ollessaan väsynyt. Tämä korostaa ihmispuheen toista eroa:

Kieli ei ole tilannesidonnaista

Useimmat eläinten äänimerkit ovat lingvistien (kielitieteilijöiden) mukaan ”tilannesidonnaisia”, ts. niitä ei voida erottaa siitä tilanteesta, joka herätti niiden ilmaisemisen tarpeen. Esimerkiksi gibboni päästää hälytyshuutonsa vasta silloin, kun vaara todella uhkaa.

Eläinten signaalit ovat siinäkin mielessä sidonnaisia, että eläin ei yleensä kuuntele päästämäänsä ääntä ja yritä sitten muuntaa sitä toiseksi. On totta, että jotkin linnut osaavat matkia äänteitä, joita ei ole niiden synnynnäisessä ”sanavarastossa”. Ne voivat oppia jäljittelemään toisten lintujen ääniä tai jopa ihmisen puhetta, kuten papukaija.

Lorenz on kuitenkin vankasti sitä mieltä, että linnut pystyvät hyvin harvoin tietoisesti liittämään edes yhtä oppimaansa sanaa tiettyyn toimintaan ja että ne eivät koskaan pysty yhdistämään sitä mihinkään käytännölliseen tarkoitukseen. Eräs Geier-niminen vanha harmaapapukaija, jolla oli melko laaja ”ihmisten sanavarasto” (se osasi sanoa myös ”auf Wiedersehen!” matalalla hyväntahtoisella äänellä heti, kun joku nousi lähteäkseen), ei oppinut koskaan sanomaan ”ruokaa”, kun sillä oli nälkä, ja ”juomaa”, kun sillä oli jano.

Tämä tilannesidonnaisuus voidaan havaita vielä selvemmin mehiläisten tanssissa. Se on eräänlainen merkkikieli, joka muistuttaa merkinantolipuilla viittoilemista, ja ihmiset ovat jopa onnistuneet käyttämään sitä ”keskustellessaan” näiden hyönteisten kanssa. Tiedustelijamehiläinen ilmaisee etäisyyden kukkiin tanssinsa nopeudella (osoittaen siten vaaditun vaivannäön määrän) ja suunnan sillä, missä kulmassa se liikkuu aurinkoon nähden.

Tämän enempää ei kuitenkaan voida tiedottaa. Mitään tilannesidonnaista merkkiä ei voida erottaa ja käyttää toisilla tavoilla, kuten esimerkiksi pieneen jutusteluun: ”Millainen sää siellä on?” tai ”Oletkos nähnyt kauniita kukkia viime aikoina?” Näin tulemme taas yhteen ihmisen puheen erikoispiirteeseen, joka on . . .

Kielen rakenne

Eläinten viestintäjärjestelmän suuri puute on siinä, että sillä ei ole luovaa kykyä, joka ihmiskielellä on ja joka mahdollistaa sen, että ihmiset voivat luoda ja ymmärtää lauseita, joita he eivät ole koskaan aikaisemmin kuulleet ja joita ei ehkä edes ole koskaan ennen lausuttu. Tämä johtuu ihmiskielen rakenteesta.

Puheelle on ominaista niin kutsuttu kaksoisjäsennys. Tällä tarkoitetaan sitä, että ihmisen kielelliset ilmaukset voidaan jäsentää pienempiin yksikköihin: ensiksi merkitysyksikköihin eli yksityisiin sanoihin ja toiseksi äänneyksikköihin, joita kutsutaan foneemeiksi. Foneemeja voidaan käyttää muodostamaan toisia sanoja, joilla ei ole mitään tekemistä alkuperäisen sanan kanssa.

Oletetaan esimerkiksi, että eläimellä olisi kutsumerkki sanalle liha. Tämä äännähdys, oli se sitten mikä tahansa, merkitsisi lihaa eikä mitään muuta. Suomen kielen sanaa liha voidaan käyttää tarkoittamaan eläimen lihaa, mutta se voidaan myös jakaa neljään erilliseen äänneyksikköön eli foneemiin, l, i, h ja a. Noita neljää foneemia voidaan sitten käyttää kaikenlaisten muiden sanojen muodostamiseen: ah, ai, ali, hila sekä haili, laiha, piha ja niin edelleen.

Tällä tavalla vajaasta kolmestakymmenestä suomen kielen äänneyksiköstä on yhdistelemällä muodostettu yli 200000 sanayksikköä, ja uusia sanoja syntyy kaiken aikaa. Sanoista vuorostaan voidaan muodostaa rajaton määrä lauseita. Tämä tuo meidät toiseen kielen rakenteen piirteeseen: kieliopin ajatukseen.

Kielioppi merkitsee kielen rakennetta toisessa mielessä: sitä verkostoa, joka muodostuu yksittäisten sanojen suhteesta toisiinsa, ja niitä sääntöjä, jotka hallitsevat noita suhteita. Kun tiedämme tai ymmärrämme nuo säännöt, voimme yhdistellä sanoja niiden mukaan ja tuottaa ymmärrettäviä lauseita, vaikka emme ehkä ole koskaan kuulleet juuri samanlaisia lauseita aikaisemmin. Ajattelepa vain, miten monimutkaista!

Jopa yksinkertainen lause sisältää esimerkiksi ainakin yhden subjekti-predikaatti-suhteen. Eräästä lasten sadusta otetussa lauseessa: ”Tämä pikku possu meni torille” subjektiosa eli tekijä on ”tämä pikku possu”. Ja predikaattiosa eli se, mitä subjekti tekee, on ”meni torille”. Eläinten viestinnässä ei yhdistetä ajatuksia tällä tavoin.

Päinvastoin kuin eläimet, ihmiset voivat ymmärtää tämän ja kaikki muut sanaryhmien kieliopilliset suhteet, mutta me voimme myös vaihdella niitä ilmaistaksemme erilaisia näkökantoja. Esimerkiksi me voimme vakuuttaa, että pikku possu meni torille, mutta me voimme myös kieltää sen: ”Tämä pikku possu ei mennyt torille.” Me voimme muuttaa sen menneestä ajasta nykyisyyteen: ”Tämä pikku possu menee torille.” Tai me voimme kysyä: ”Menikö tämä pikku possu torille?” Yksi yksinkertainen lause on tällä tavoin perusta monille muille lauseille, joita meidän ei tarvitse oppia yksitellen. Tällaiseen muuntamiseen tarvitaan kuitenkin erästä toista ominaisuutta, joka on . . .

Objektiivisuus

Voidakseen tehdä jokapäiväisessä elämässä tarvittavia muunnoksia puhujan täytyy kyetä ikään kuin säilyttämään tietty välimatka sanomaansa, ettei hän liittäisi jokaista lauseen osasta vain itseensä. Tätä kutsutaan ”objektiivisuudeksi”. Esimerkiksi sen sijaan, että osaisi ainoastaan sanoa: ”Panen sinisen laatikon punaisen laatikon päälle”, objektiivinen puhuja osaa sanoa myös: ”Sininen laatikko on punaisen laatikon päällä.”

Kun ihmisaivot vioittuvat, kyky objektiivisiin muunnoksiin usein vioittuu. Tämän vuoksi esimerkiksi joillekuille skitsofreenikoille on vaikeata panna lauseita kielteiseen asuun. Kun heille annetaan lause: ”Hän syö omenoita”, ja heitä pyydetään muodostamaan siitä kielteinen lause lisäämällä siihen ei-sana, niin he usein sanovat: ”Hän syö päärynöitä” tai appelsiineja tai joitakin muita hedelmiä, sen sijaan että he sanoisivat: ”Hän ei syö omenoita.”

Vaikka joitakin simpansseja on opetettu käyttämään yksinkertaistettua merkkikieltä (ei puhetta), jonka ihmiset ovat niille kehittäneet satojen tuntien harjoituksen tuloksena, niin silti ne pystyvät hyvin vähän tekemään tällaisia objektiivisia muunnoksia. Ne eivät voi ohittaa noin kaksivuotiaan lapsen objektiivisuuden tasoa. Mutta muista, että lapsen tuohon ikään saavuttama vähäinen kyky kehittyy ilman mitään erikoisharjoitusta! Lisäksi se, että he vain muutamien seuraavien vuosien aikana oppivat käyttämään yhä vaikeampia kielen rakenteita, jättää simpanssit kauas jälkeen.

Kielen lähde

Noam Chomsky, tunnettu kielitieteilijä, on esittänyt, että tämän ainutlaatuisen puhumiskyvyn täytyy olla jossakin määrin synnynnäinen eli ”sisään rakennettu” syntymästä saakka. Hän kysyy, kuinka me muuten voimme selittää pienissä lapsissa tapahtuvan nopean ja monimutkaisen kielen kehittymisen, vaikka heidän kykynsä eivät ole vielä täysin kehittyneet. Aikuiset, jotka yrittävät oppia uuden kielen, ymmärtävät heidän saavutuksensa suuruuden.

Eräs tunnettu tietosanakirja sanookin:

”On näin ollen selvää, että kaikilla normaaleilla ihmisillä on maailmaan tullessaan synnynnäinen kyky oppia kieli, kielen käyttö ja kieliopin rakenne. . . . Ihmislapsi pystyy hyvin nopeasti muodostamaan uusia kieliopillisesti hyväksyttäviä lauseita aikaisemmin kuulemastaan aineistosta; toisin kuin ihmisyhteiskunnassa elävä papukaija lapsi ei ole rajoittunut pelkästään matkimaan kokonaisia ilmauksia.” – Encyclopædia Britannica, 1976:n painos, Macropædia, 10. osa, s. 650.

Eläimillä ei ole tätä synnynnäistä kielenoppimiskykyä. Viime aikoina kuuluisiksi tulleet pitkälle harjoitetut simpanssitkin ovat käyttäneet vain ihmisten keksimiä yksinkertaisia merkkijärjestelmiä, kun taas niiden omat luonnolliset viestintäkeinot ovat yleensä pelkkiä refleksiliikkeitä, suurimmaksi osaksi yksittäisiä huutoja ja eleitä. Vaikka kehitysopin kannattajat väittävät tällaisten kädellisten olevan ”eläinkunnan jäseniä, jotka perinnöllisesti ovat ihmistä lähimpänä”, niin itse asiassa ne ”ovat osoittautuneet hyvin vastahakoisiksi oppimaan [sanallista] puhetta.” – Sama, s. 649.

Jos ihmisen puhuma kieli ei ole lähtöisin eläinmaailmasta, niin mistä se on saanut alkunsa? Saiko se alkunsa jonkin kehitysopin mukaisen alkukantaisen ihmisen murahduksista, voihkaisuista tai vingahduksista, kun se yritti olla kanssakäymisissä toisten samanlaisten kanssa? ”Me voisimme sitten odottaa, että sellaista kieltä käytettäisiin alkeellisten ja takapajuisten ryhmien keskuudessa, joiden sivistyksen taso on hyvin alhainen”, kirjoitti Yhdysvaltain Columbian yliopiston kielitieteen professori Mario Pei. Mutta ”asia nimenomaan ei ole näin. Paremminkin juuri päinvastoin. Alkukantaisten ryhmien kielet ovat yleensä rakenteeltaan monimutkaisia, kun taas sivistyneempien ryhmien kielet näyttävät olevan sitä monimutkaisempia mitä pitemmälle menemme historiassa taaksepäin.” – Voices of Man, s. 21.

Kielikö monimutkaisempaa, kun menemme ajassa taaksepäin? Se ei varmasti kuulosta kehitysopin mukaiselta, vai kuulostaako? Rehelliset kielen tutkijat ovat huomanneet tämän piirteen. Esimerkiksi John Lyons sanoi seuraavaa esitellessään J. C. Marshallin artikkelia ”Ihmisen ja eläinten viestinnän biologia”:

”Marshall esittää tiivistelmän saatavissa olevista todisteista ja tekee sen johtopäätöksen, että kehitysolettamus, sikäli kuin se liittyy kieleen, on kaikkea muuta kuin uusimman tutkimuksen vahvistama ja vailla kokemusperäistä pohjaa.” – New Horizons in Linguistics (1970), s. 229.

Lyons jatkaa: ”Kieli eroaa täysin kaikista tunnetuista eläinten viestinnän muodoista, ja ’suuresta tiedon paljoudesta huolimatta oppineet eivät vieläkään voi esittää mitään biologista teoriaa kielen synnystä’ (s. 241).” Professori Pei huomauttaa samoin, että ”ei ole ihme, että kielitieteilijät, toisin kuin filosofit, ovat hylänneet kielen alkuperää koskevan aiheen niin lopullisesti, että Pariisin Société de Linguistique [Kielitieteellinen Seura] kielsi lehdistöä käsittelemästä tätä aihetta”. – Voices of Man, s. 22.

Miksi kielen alkuperää koskeva aihe on niin turhauttava kielitieteilijöille? Eikö siksi, että kaikki luotettavat todisteet viittaavat ratkaisuun, jota he eivät halua: pois kehitysteoriasta? Niinpä Pei sanoo: ”Tämä osa ongelmaa näyttää olevan ratkaisematon. . . . Jos [kieli] tuli ’luonnosta’, niin mitä me tarkoitamme ’luonnolla’? Sokeaa sattumaako? Älykästä Korkeinta Olentoako?” – Sama.

Onko sinun vastauksesi tähän kysymykseen myös kytketty kehitysopin harhakäsitykseen? Vai hyväksytkö kielen sellaisena kuin se on: suurenmoisena ja ainutlaatuisena lahjana Korkeimmalta Olennolta, jonka ainoan nimi on Jehova?