Lapsen auttaminen puhumaan oppimisessa

TIMO leperteli tyytyväisenä, kun hänen tätinsä nosti hänet syliinsä istumaan. Tädin keinutellessa häntä hiljalleen poika äännähti onnellisena: ”Ahhh.” Hänen tätinsä, joka opiskeli puheterapiaa, toisti lempeästi: ”Ahhh.” Pojasta näkyi, että hän huomasi äänen ’tulevan hänelle takaisin’, mikä ilahdutti hänen tätiään. Ja hän ilahtui vielä enemmän, kun poika sanoi taas: ”Ahhh.”

Leikki oli lapsukaiselle mieluinen, ja he jatkoivat sitä jonkin aikaa. Mutta hänen tädilleen tämä leikki merkitsi paljon. Hän tiesi lapsen aloittaneen varhaisessa iässä ”äänteen jäljittelyn”. Tämä oli selvä osoitus siitä, että poika oli mieleltään valpas, kuuli hyvin ja oppisi aikanaan puhumaan selvästi.

Eikö ole ajan tuhlausta kuunnella pikkulasten jokellusta? Oppivathan monet lapset lopulta puhumaan aivan ”itsestään”, tai ainakin siltä näyttää. Lasten puheen kehitystä tutkittaessa on kuitenkin kahdenkymmenen viime vuoden aikana saatu paljon uutta tietoa. Monet lääkärit ja puhekyvyn asiantuntijat eivät nykyään suhtaudu lainkaan kevyesti vauvojen jokelteluun ja huomioon, jota vanhempien (ja kaikkien lapsia hoitavien) tulee siihen kiinnittää.

Kannattaako siihen kiinnittää huomiota? Mietihän, miten lapsuudessa kehittynyt puhevika on vaikuttanut joidenkuiden ihmisten koko persoonallisuuteen:

”Halusin [ravintolassa] kahvia ja kääretorttua, mutta tilasin maitoa ja kaurapuuroa, koska tiesin, että olisin änkyttänyt pahasti ensin mainituissa sanoissa, enkä halunnut minulle tarjoilleen vanhan naisen säälittelevän minua. Inhoan kaurapuuroa.”

”Muistan jo pikkutyttönä puheeni hävettäneen minua. Ja aina kun avasin suuni, äitini sai hävetä puolestani. En pysty sanoin kuvailemaan, miten kauheaa se minulle oli. Puhuinpa mitä tahansa, epäonnistuin aina. Niin se vain oli. En päässyt ajatuksesta, että olen varmaan kauhean kehno ihminen, kun minun on puhuttava tällä tavoin.”

”Isäni ei koskaan edes kuunnellut minua, kun änkytin. Hän käveli aina tiehensä. Se harmitti minua niin kovasti, että lopulta toimitin kaikki asiani hänelle äidin kautta.” – Speech Correction.

Nämä edellä lainatut aikuiset olisivat varmasti etunenässä teroittamassa sinulle, miten tärkeätä on osata auttaa lastasi puhumaan oikein. Tätä asiaa ei sitä paitsi voi lykätä lapsen kouluunmenoikään (useimmissa maissa 6–7 vuoden ikään) saakka, vaan sitä on ajateltava vauvaiästä lähtien. Jos näet mistään, niin siitä ovat useimmat asiantuntijat yhtä mieltä, että ratkaisevaa lapsen puheen kehityksen ja samalla, kuten monet väittävät, myös ajattelukyvyn kannalta on se, miten lasta kohdellaan neljän ensimmäisen elinvuoden aikana.

Mutta ennen kuin perehdymme puhekyvyn kehittymiseen, haluamme kysyä: millainen ”puhevälineistö” ja taipumus normaalilla vastasyntyneellä lapsella on? Tutkimustulokset vastaavat: ”Lahjojen ihmeellinen runsaus!”

Moninkertainen ihme

Sana ”ihme” voi tuntua liioittelulta. Puhe (äänteet, hengitystapa) ja kieli (jota äänteet edustavat) ovat kuitenkin hyvin monimutkaisia, keskinäisessä suhteessa toimivia järjestelmiä.

Niiden yhteistoiminta on jo ihme. Yhden lyhyen kaksitavuisen sanan lausuminen voi vaatia tekemään huulilla, kielellä, kurkunpäällä ja leuoilla kaksikymmentä eri liikettä. Nämä kaksikymmentä hienonhienoa liikettä on tehtävä täsmällisesti, oikeassa järjestyksessä noin 1/4 sekunnissa. Se merkitsee sitä, että kukin liike tapahtuu noin 1/100 sekunnissa. Ja kaikki käy automaattisesti!

Toinen ihme on äänteiden moninaisuus ja se, miten aikaisin pystymme tuottamaan niitä. Puhekyvyn asiantuntijat kertovat lasten eri puolilla maailmaa pystyvän muutamina ensimmäisinä elinkuukausinaan tuottamaan kaikki ne puheäänteet, joita ihmisen äänijärjestelmä voi saada aikaan: ”. . . ranskan vokaalit ja täryäänteet, saksan vokaalinmukaukset ja kurkkuäänteet ja monet vain foneettisin symbolein kuvailtavissa olevat äänteet”. Vastasyntyneille kehittyy siis kautta maailman nopeasti kyky käyttää kaikkia näitä äänteitä, mutta heidän ympäristönsä (paikallinen kieli, heidän kuulemansa äänet) vaikuttaa siihen, mitä äänteitä he ovat taipuvaisia käyttämään.

Tämä kaikki todistaa voimakkaasti sitä kehitysopin kannattajien käsitystä vastaan, että ”sattumalta alkukantainen ihminen luultavasti aikaansai selviä puheäänteitä”. (The Psychology of Communication, s. 16) Todistusaineisto osoittaa päinvastoin, että puhekyky on ”synnynnäinen ihme”. Luoja antoi lapsille puhetta varten välineistön, halun ja taipumuksen.

Tätä näkemystä tukevat lisäksi tieteelliset tutkimukset, joiden mukaan pienokaisten puheen kehityksen mallit ja vaiheet ovat kaikkialla huomattavan samanlaisia. Sen lisäksi että tajuat puhekyvyn olevan ”lahja”, jota tulee vaalia, tiedon hankkiminen näistä malleista ja niiden mukaan toimiminen ovat myönteisiä askeleita, joiden avulla voit auttaa lasta.

Ensi itkusta ensi sanaan

Seuraavassa on lueteltu vaiheet, joiden kautta monet puheasiantuntijat uskovat kaikkien ”normaalien” lasten edistyvän kohti lauseiden eli sanaryhmien puhumista. Varoituksen sana on kuitenkin paikallaan tässä vaiheessa.

”Normaaleista” lapsista puhuessamme tarkoitamme vain sitä, että useimmat lapset edistyvät siten mainitussa ajassa. Mutta yksikään lapsi ei ole tilastonumero tai keskiarvo; jokainen lapsi on aivan oma yksilönsä. Vaikka siis kaikki normaalisti puhuvat lapset tavallisesti läpikäyvät nämä vaiheet, niin se, missä iässä se tapahtuu, voi vaihdella melkoisesti.

On myös tajuttava, että perintötekijöillä uskotaan olevan suuri merkitys. Siksi joidenkin perheitten lapset oppivat puhumaan myöhemmin kuin toisten. Seuratkaamme siis nämä asiat mielessämme puheen oppimisen kaavaa ensi itkusta ensi sanoihin:

1. Syntymästä suunnilleen kuukauden ikäiseksi lapsen ainoa ääni on itku, jossa ei ole suuriakaan vaihteluja äänensävyssä, onpa epämukavuuden syynä mikä tahansa. Sitten yleensä 1–4 kuukauden ikäisenä lapsi alkaa päästellä ”kukeltavia” ja naurua muistuttavia ääniä. Hän muodostaa joitakin äänteitä (enimmäkseen vokaaleja). Itkussa kuuluu erilaisia sävyjä. (Niin, ei vain äiti parhaillaan opettele ymmärtämään, mitä lapsi itkullaan tarkoittaa, vaan lapsi todellakin käyttää itkussaan erilaisia sävyjä.)

2. Noin viiden kuukauden iässä alkaa niin sanottu ”jokeltelu”. Lapsi kytkee yhteen yksitavuisten äänteiden ketjuja, joissa samanlainen äänne usein toistuu. Lapsesta se on yleensä hauskaa. Jokelteluun sisältyy nasaalikonsonantteja (kuten m ja n).

3. 6–9 kuukauden iässä lapsen jokeltelu johtaa ns. ”äänteiden” matkimiseen. Se alkaa sillä, että lapsi matkii itseään, toistaa itse aikaansaamiaan ääniä. Myöhemmin hän alkaa toistaa äänteitä, joita aikuinen tai toinen lapsi sanoo hänelle (kuten kirjoituksemme alussa esitetyssä esimerkissä).

4. 10–12 kuukauden ikäisenä lapsi voi alkaa varsinaisesti lausua lyhyitä sanoja, mutta yleensä hän vain kertaa sitä, mitä aikuiset ovat sanoneet; se on yhä matkimista.

5. Puolentoista vuoden ikään mennessä lapsen sanavarasto lisääntyy 3–4 sanasta 50 sanaan, ja äänenvaihtelusta huomaa yhä paremmin, että ne tosiaan merkitsevät jotakin, tarkoittavat jotakin. Tässä vaiheessa lapsi voi alkaa käyttää kaksisanalauseita.

Pikkutytöt alkavat yleensä puhua vähän aikaisemmin kuin pikkupojat. Ja kuten edellä mainittiin, joku lapsi voi vitkastella yhdessä vaiheessa ja porhaltaa sitten nopeasti läpi toisen vaiheen. Puhekyvyn erikoistuntija tri Jon Eisenson väittää kuitenkin: ”Useimmat lapset, jotka yleensä oppivat puhumaan, kenties jopa 90 prosenttia heistä, sanovat ensimmäiset sanansa 15 kuukauden ikään mennessä.”

Ajatellessamme näitä vaiheita, on ehkä tärkeintä muistaa tämä: lapset oppivat puhumaan matkimalla ympärillään olevia. Sinun osuutesi lapsesi auttamisessa on siksi tärkeä jokaisessa uudessa vaiheessa.

Miten auttaa

Vaikket pidäkään tarkistuslistaa siitä, ’milloin kuopuksen pitäisi osata mikäkin’, on tärkeätä, että tarkkailet huolellisesti lapsesi reaktioita. Ikävä kyllä, vakava puhevika alkaa usein kuuloviasta. Vähäinenkin kuulovika on vaarallinen pikkulapselle. Miksi? Koska lapsi opettelee äänteitä ja sitten toistaa niitä sellaisina kuin hän ne kuulee. Niinpä vanhemmilta huomaamatta jäänyt kuulovika johtaa todennäköisesti puhevaikeuksiin ja heikentää oppimiskykyä.

Esimerkiksi välikorvan tulehdus muuttaa ehkä vain hieman lapsen kuulokykyä. Tri Marion Downs huomauttaa kuitenkin, että alle kouluikäisillä ”15 desibelin kuulovajaus . . . riittää aiheuttamaan lapselle kieliongelmia”. (Newsweek, 14.6.1976) Siitä, kuinka suuri kuulovian täsmälleen täytyy olla, kun se alkaa aiheuttaa vahinkoa, on tietysti eri mielipiteitä. Joka tapauksessa kyseistä tautia sairastava lapsi kuulee selvästi vokaalit, mutta ei pysty lausumaan eräitä konsonantteja (joita ovat esimerkiksi p, t ja s).

Lapsen kuulovikaa ei ole helppo todeta. Tarkkaile huolellisesti pienokaista. Hätkähtääkö hän äkillisiä, kovia ääniä? Reagoiko hän etäisiin, heikkoihin ääniin? Hyvä. Kääntääkö vauva päätään ja reagoiko hän vuoteensa läheltä kuuluvaan ääneen, ennen kuin hän näkee ketään? Se on myös hyvä merkki siitä, että hänen kuulossaan ei ole mitään vikaa.

Jos vauva kuulee hyvin, mitä voit tehdä auttaaksesi lastasi oppimaan puhumaan? Tärkeintä on: Suo hänelle AIKAASI ja HUOMIOTASI. Anna lapsukaisen jokeltaa sinulle ja yllytä häntä ääntelemään. Toistele hänen äännöksiään, ja kun hän sopertelee sinulle, rohkaise häntä osoittamalla kiinnostusta.

Tässä on parasta käyttää hiljaista ja lempeää äänensävyä. Kun kuopus sanoo sanan ensin väärin, on yleensä parasta välttää tiuskaisemasta: ”Ei, vaan sinun pitää sanoa —————.” Hymyile sen sijaan hyväksyvästi (hänhän puhui!) ja toista sitten sana sanomalla se oikein. Näin et masenna ”lapsenkieltä” puhuvaa pienokaistasi, mutta samalla sinä et myöskään rohkaise lasta lausumaan sanaa jatkuvasti väärin. Joskus hyvää tarkoittavat ystävät ja sukulaiset pitävät lapsukaisen väärää ääntämistä herttaisena. Onhan se tosin parempaa kuin pitää sitä ”pahana” tai ”vääränä”. Mutta puhetaidon oppimisen kannalta on parasta hyväksyä lapsen puheyritykset ja samalla kärsivällisesti toistamalla kannustaa lausumaan sanat oikein.

Tämä kaikki ei toisaalta merkitse sitä, että vanhempien pitäisi lapsen ensimmäisestä sanasta lähtien odottaa hänen puhuvan aikuisen tavoin. Heidän on hyvä muistaa, että raamatunkirjoittaja Paavali myönsi: ”Kun olin lapsi, niin puhuin kuin lapsi, ajattelin kuin lapsi, järkeilin kuin lapsi.” (1. Kor. 13:11) Lapsesi puhe voi aluksi poiketa oikeasta ääntämisestä suurestikin, mutta avainasioita ovat kärsivällisyys ja hyvä esimerkki. Siten hän luonnostaan kasvaa pois lapselle ominaisista piirteistä.

Kuria luonnollisesti tarvitaan silloin, kun lapset käyvät liian meluisiksi ja riehakkaiksi. Mutta pikkuväen kohtelu vaatii tasapainoa. Kannusta puhumaan, mutta vältä asettamasta lapselle mahdottomia tavoitteita.

Lapselle voi olla vahingollista, jos vanhemmat hermostuvat kovasti siitä, etteivät lapset osaa lausua oikein joitakin äänteitä. Miten niin? Tiedemiehet uskovat, että vaikka joihinkin puhevikoihin voi olla perinnöllinen taipumus, niin vanhempien painostus pahentaa usein tilannetta. Joskus väärä lausumistapa olisi voinut olla vain ohimenevä vaihe, mutta kun vanhemmat pitävät sitä niin ”kauheana”, lapsi lukkiutuu siihen eikä pääse siitä eroon.

Esimerkiksi ”keskimääräinen” lapsi puhuu vähemmän sujuvasti (takellellen, jotkut tankaten ja änkyttäen) varsinkin 2–4-vuotiaana. Tänä aikana tarvitaan sen Raamatun periaatteen viisautta, jonka Efesolaiskirjeen 6:4 esittää: ”Älkää ärsyttäkö lapsianne.” Usein käy niin, että jos vanhemmat eivät kohtele änkyttelevää lasta tylysti tai ole asiasta kovin järkyttyneitä, vaan rakkaudellisesti taputtavat lasta ja hymyilevät hänelle hyväksyvästi, niin jännityksen hälveneminen pienentää puhevikaa. Rakkaudellinen kohtelu vähentää tuskaa niin lapselta kuin vanhemmiltakin.

Yleisesti tiedetään, että laitoksissa kasvaneilla ja heikosti kasvatetuilla lapsilla on usein puhe- ja kieliongelmia. Mutta nykyään monet sellaisetkin lapset, joilla on vanhemmat, kärsivät ikään kuin olisivat orpoja. Miksi? Koska aikuiset eivät suo lapsille näiden tarvitsemaa huomiota. Ironista kyllä, vanhemmat pidättyvät joskus kanssakäymisestä lapsen kanssa, kunnes hän on heidän mielestään ’kyllin vanha ymmärtämään’, vaikka todellisuudessa pikkulapsi tarvitsee yhtä paljon tai enemmänkin huomiota kuin sellainen lapsi, joka pystyy puhumaan hyvin.

Näin käy usein silloin, kun vanhemmat ajattelevat erheellisesti lapsen olevan moneen vuoteen kykenemätön ”vakavaan” oppimiseen. Raamatun esittämä päinvastainen kanta lapsen oppimiskyvystä on ilmaistu hyvin 5. Mooseksen kirjan 31:12:ssa: ”Kokoa kansa, miehet, naiset ja lapset [hepr. taf ’sipsuttavin eli lyhyin askelin kulkevat’, taaperot] . . . että he kuulisivat sen ja oppisivat.”

Miten auttaa laajentamaan sanavarastoa

Normaalin lapsen sanavarasto lisääntyy hämmästyttävällä vauhdilla. Se kipuaa vuoden vanhan 2–3 sanasta parivuotiaan 50–200 sanaan ja kolmivuotiaalla noin 900 sanaan asti. Mistä johtuu suuri hyppäys kaksi- ja kolmivuotiaan välillä? Sen uskotaan johtuvan siitä, että lapsi keksii kysymysten tekemisen. Niinpä kaksivuotiaalla on nyt järjestelmä, jonka avulla hän pystyy tutkimaan kaikki kielen mahdollisuudet.

Koska kyseleminen on pikkulapsen tärkeä työväline, vanhempien (tai kenen tahansa lapsia hoitavan) on hyvin tärkeätä tajuta, että jankutukselta tuntuva kysymys ”Miksi?” on aivan välttämätön. Jos lannistat lapsen kyselemistä, asetut esteeksi hänen sanavarastonsa lisääntymiselle ja johdonmukaisten ajatusmallien kehittymiselle.

Kysymyksiin vastaamisen lisäksi voisimme sanoa olevan kolme tapaa suhtautua lapsen ensimmäisiin lausahduksiin, ja näillä tavoilla on suuri vaikutus hänen puhekykynsä edistymiseen.

Olettakaamme esimerkiksi, että pikku Mari löytää ulkoa ”kukan” ja tuo sen äidille. Mitä äiti vastaa, kun Mari sanoo: ”Katso, äiti, kukka”?

Kielteinen suhtautuminen olisi: ”Mene pois, Mari, minulla on kiire. Heitä menemään tuollaiset rikkaruohot.”

Neutraali suhtautuminen voisi olla: ”Hyvä on, Mari.”

Mutta myönteinen suhtautuminen saattaisi olla: ”Onpa kaunis kukka, Mari. Katsos, siinä on neljä terälehteä.” Huomaat, että tämä äiti ei vain suhtautunut lämpimästi tyttärensä innostukseen, vaan meni askelta pitemmälle ja lisäsi uuden sanan: ”terälehti”.

Vanhemmat voivat siis pitää lastensa kanssa keskustelemista tilaisuutena lisätä uusia rakennuskiviä – uusia sanoja – heidän käsitemaailmaansa. Tämä on parasta tehdä käyttämällä lyhyitä lauseita, usein toistamalla lapsen sanat (jos ne pitävät suurin piirtein paikkansa) ja sitten lisäämällä siihen hiukan enemmän.

On myös hyvä muistaa, että kun pieni lapsi yrittää sanoa jotakin, hän usein etsii tukea aikuiselta – itse asiassa kysyäkseen: ’Olenko oikeassa?’

Vaikka lapsen auttamiseksi tehdään ehkä paljonkin, niin joskus saattaa ikävä kyllä käydä ilmi, että hänellä on jonkinlainen vakava puhevika. Mitä silloin on tehtävissä?

Karta äärimmäisyyksiin menemistä

Vaikka lapsesi kuulo on normaali ja vaikka otat huomioon joinakin ikäkausina esiintyvän hidastelun, niin ehkä hän ei sittenkään opi muodostamaan sanoja ja liittämään niitä yhteen. Mitä voidaan tehdä? Pahinta on joutua paniikin valtaan ja mennä jompaankumpaan kahdesta äärimmäisyydestä.

Yksi äärimmäisyys on pitää lasta jonkinlaisena epämuodostumana ja soimata itseään tai lastaan ylenmäärin. Jos lapsi kaatuu ja hänen jalkaansa tulee vika, niin kuka isä tai äiti ei veisi häntä kiireesti lääkärinhoitoon? Mutta jostain syystä puhevikaa pidetään lapsen syynä, ja siksi se yritetään jättää huomiotta tai sitä hävetään, sen sijaan että sitä yritettäisiin korjata.

On totta, että kodin olosuhteet ovat usein myötävaikuttaneet viallisen puhemallin omaksumiseen, mutta silloin on sitäkin aiheellisempaa kiinnittää suurta huomiota lapseen ja perheen keskinäisiin suhteisiin. Puheterapeutit voivat usein nopeasti auttaa pientä lasta ratkaisemaan puhe- tai kieliongelman, mutta jos se jätetään hoitamatta, vaikeus voi iskostua niin syvälle, että sitä on käytännöllisesti katsoen mahdotonta oikaista.

Toinen äärimmäisyys on sillä tavalla ilmenevä kiihkeä hätä, että lapsi tajuaa aiheuttavansa kovasti huolta. Hänet valtaa pakkomielle, että hänen TÄYTYY puhua toisella tavalla. Sellainen painostus saa varsinkin änkyttäjät takeltelemaan entistä pahemmin.a

Sen sijaan he, samoin kuin pienet lapset, joista edellä puhuttiin, tarvitsevat vanhemmiltaan mitä kipeimmin kärsivällisyyttä ja hellyyttä. Vältä alituista oikaisemista ja nalkutusta; koeta sen sijaan saada lapsen mieli pois hänen puhevaikeudestaan. Usein käy niin, että kun lapsi unohtaa puhevikansa, hän osaa puhua normaalisti.

On lisäksi tärkeätä auttaa vanhempia veljiä ja sisaria tajuamaan, että änkyttäjää kohtaan tulee osoittaa hellää kiintymystä – keskeyttämättä häntä aina, kun hän yrittää puhua, mikä aiheuttaisi pettymystä ja tuskaa.

Raamatun kristilliset periaatteet lasten käsittelemisestä ovat verrattomia autettaessa puhevikaista lasta, jota usein pidetään myös ”hidasoppisena”.

”Hellä kiintymys”, ”pitkämielisyys”, ”lempeys”, ”itsensähillintä” – näitä ominaisuuksia osoittamalla vanhemmat voivat suuresti lievittää ongelmaa. – 1. Tess. 2:7, 8; Gal. 5:22, 23.

Puhu siis lapsellesi pienokaisesta asti. Lue lapsellesi pienokaisesta asti. Pitele lastasi hellästi ja rakkaudellisesti pienokaisesta asti. Nämä seikat edistävät pienokaisen puhekyvyn kehittymistä, ja niillä on hyvä vaikutus hänen persoonallisuuteensa ja oppimiskykyynsä.

Lapsen kyky puhua selvästi ja välittää ajatuksiaan, tarpeitaan ja halujaan vaikuttaa kenties enemmän kuin mikään muu hänen henkilökohtaiseen suorituskykyynsä, omanarvontuntoonsa ja onnellisuuteensa. Käytä siis yhdessä lapsesi kanssa oikealla tavalla Jumalan antamaa puhekyvyn ihmettä. Myöhemmin jälkeläisesi todennäköisesti ilmaisee ajatuksensa tuolla ihmiselle niin ominaisella tavalla, sanoilla: ”Kiitos. Olen iloinen siitä, että jaksoit pitää minusta huolta.”

[Alaviitteet]

[Huomioteksti s. 14]

”Pienokaisten puheen kehityksen mallit ja vaiheet ovat kaikkialla huomattavan samanlaisia.”

[Huomioteksti s. 15]

”On ehkä tärkeintä muistaa tämä: lapset oppivat puhumaan matkimalla ympärillään olevia.”

[Huomioteksti s. 16]

”Joskus väärä lausumistapa olisi voinut olla vain ohimenevä vaihe, mutta kun vanhemmat pitävät sitä niin ’kauheana’, lapsi lukkiutuu siihen eikä pääse siitä eroon.”

[Kuva s. 17]

Isä voi myös hellästi kannustaa pienokaista puhumaan toistamalla usein yksinkertaisia sanoja