Ovatko lapsesi anteliaita?
”ANNA se minulle! Se on minun!” Ovatko nämä sanat tuttuja? Ilmaisevatko ne lastesi asenteen, kun heitä pyydetään antamaan tavaroita toistenkin käyttöön? Tilanne saattaisi hyvinkin olla tällainen, jos lapsi osoittaa itsekkyyden ja omistushaluisuuden merkkejä tavaroittensa suhteen.
On luonnollista, että vanhemmat ovat huolestuneita, kun lapset kehittävät ja ilmaisevat tällaisia ei-toivottuja taipumuksia. Mutta mitä vanhemmat voivat tehdä ehkäistäkseen sellaisten ominaisuuksien syntymisen? Miten on mahdollista opettaa lapsia tulemaan auliiksi, avokätisiksi ja anteliaiksi?
Anteliaisuutta täytyy opettaa
Se, mitä vastasyntynyt vauva haluaa ja tarvitsee, on ensisijaisen tärkeää hänen mielestään. Hän ei edes tajua, miten monta unetonta yötä hänen vanhempansa joutuvat viettämään yrittäessään pitää hänet hyvin ruokittuna ja kuivana ja tyydyttäessään hänen kaipaamansa huolenpidon. Tietysti lapsi aikanaan tulee tietoisemmaksi toisista. Mutta hänelle on opetettava anteliaisuutta yhtä hyvin kuin muitakin ihailtavia ominaisuuksia.
Ikä, jolloin kukin lapsi voi omaksua sellaista opetusta, vaihtelee. Aikanaan kun lapset ovat kouluiässä, jotkut ovat seurallisia, halukkaita ystävyyteen ja kaikkeen siihen, mitä se tuo mukanaan. Toiset samanikäiset lapset eivät ehkä kuitenkaan ole sopeutuneet tällä tavalla. He pitävät kiinni vauvaiän ominaisuuksista. Näiden lasten opettaminen on vaikeampaa, etenkin jos kyseessä on ainoa lapsi.
Suurperheissä monet lapset pakostakin oppivat, että heidän henkilökohtaiset tarpeensa ja halunsa eivät ole niin äärimmäisen tärkeitä. Jo aivan pieninä he oppivat jakamaan ruoan, vaatteet ja muun aineellisen, jopa ajatuksensakin, sisarustensa ja muiden perheenjäsentensä kanssa. Ja tavallisesti näistä lapsista tulee aikuisiksi kasvaessaan hyvin sopeutuvia, tasapainoisia ja kypsiä ihmisiä.
Entä sinun lapsesi? Ovatko he anteliaita vai itsekkäitä, avokätisiä vai omistushaluisia, toisten hyvinvointia ajattelevia vai kitsaita? Niin, milloin viimeksi tarkastelit heitä puolueettomasti? Saatat kysyä: ”Miten se voidaan tehdä, kun he ovat vielä nuoria ja vaikutuksille alttiita?” Se voidaan tehdä yksinkertaisesti tarkkailemalla heitä, kun he leikkivät toisten lasten kanssa. Usein lapsi, jolla on itsekkäitä taipumuksia, on hyvin omistushaluinen leikkikalujensa suhteen eikä anna toisten lasten edes koskettaa niitä. Silti hän haluaa leikkiä heidän leikkikaluillaan ja tulee jopa vihaiseksi, jos niitä ei anneta hänelle. Antelias lapsi sen sijaan on tavallisesti oikein halukas antamaan tavaroitaan toisillekin. Jotkut ovat vieläpä innokkaita siihen. He panevat merkille vähemmän onnekkaiden lasten tarpeet ja ovat halukkaita antamaan, ennen kuin vanhemmat edes kehottavat siihen.
On kiinnostavaa, että tämäntyyppisen lapsen havaitaan yleensä tulevan kodista, jossa vanhemmat antavat hyvän esimerkin antamisesta. Hän saa kotonaan osakseen myös paljon rakkautta. Täten hänen turvallisuudentunteensa ei ole riippuvainen tavaroista, joista hän voi pitää kiinni. Hän on varma vanhempiensa rakkaudesta ja tietää, että hän on turvassa rakkaudellisen perhejärjestelyn sisäpuolella. Pitääkö tämä paikkansa sinun lapsistasi?
Mitä vanhemmat voivat tehdä
Vanhempien antama alituinen rohkaisu on tärkeimpiä tekijöitä autettaessa lapsia tulemaan anteliaiksi ja ulospäin suuntautuviksi. Ajattelehan äitiä, jolla on neljä lasta ja joka on onnistunut tässä suhteessa. Hän istuutuu keskustelemaan lastensa kanssa niin pian kuin he voivat ymmärtää. Äiti auttaa rakkaudellisesti kutakin käsittämään, että sisarusten muodostama perhejärjestely on kallisarvoinen lahja Jumalalta ja että kasvaessaan aikuisiksi heidän on huolehdittava toisistaan. Vanhemmat lapset auttavat siis nuorempia, silloin kun he tulevat mukaan. Äiti tähdentää heidän ympärillään olevien lasten rakkaudetonta ja väkivaltaista asennetta ja osoittaa omille lapsilleen, miten nämä voivat olla erilaisia. Kun hänen lapsensa hairahtuvat oikealta tieltä, hän kärsivällisesti muistuttaa heitä. Tämä nuori äiti antaa heidän myös selvittää ongelmansa keskenään, milloin se vain on mahdollista. Hän on sanonut: ”En usko, että sisarusten keskinen mustasukkaisuus on luonnollista. En näe mitään syytä siihen, että sisarukset aina tappelevat ja riitelevät keskenään. Olen yrittänyt juuria sellaisen pois perheestämme antamalla kullekin lapselle kaiken sen rakkauden ja huolenpidon, jota hän tarvitsee. Se ei ole helppoa, mutta se on tuottanut jonkin verran tuloksia.” Tämä menettelytapa epäilemättä tepsii, sillä on merkille pantavaa, että joidenkin sisarusten välillä esiintyvää tappelemista ei yleensä ole tässä perheessä.
Toinen pariskunta, jolla on paljon lapsia, heidän joukossaan kehitysvammainen lapsi, on myös onnistunut kasvattamaan lapset rakkaudellisessa ja anteliaassa ilmapiirissä. Toisin kuin muissa samanlaisissa perheissä saattaa tapahtua, kehitysvammaista lasta rohkaistaan ja hänen odotetaan olevan vanhempien ja nuorempien sisarustensa tavoin antelias. Hän ei ole silti huomion keskipiste. Häntä ei myöskään laiminlyödä eikä saateta tuntemaan olevansa huonompi kuin toiset. Tämän pojan rakkaudellinen luonne ja erityisesti hänen huolenpitonsa lapsista, joita hän ei ole edes tavannut, lämmittää hänet tavanneiden ihmisten sydäntä. Hänen äitinsä sanoi, että hän ja hänen miehensä odottavat lastensa olevan rakkaudellisia toisiaan kohtaan. Sen sijaan, että nämä vanhemmat ilmaisisivat hämmästystä, kun lapset osoittavat sellaista rakkautta, ja palkitsisivat tai vieläpä lahjoisivat heitä, he ilmaisevat hämmästystä ja hiljaista paheksuntaa, kun heidän lapsensa eivät kohtele toisiaan rakkaudellisella tavalla. Tämä asenne ’kuluu pois’ lapsista ilman mitään pitkiä saarnoja tai haukkumisia.
Kohteletko sinä lapsiasi tällä tavalla? Vai otaksutko, että kaikki heissä havaitsemasi itsekkyys on vain kehitysvaihe, jota he ovat käymässä läpi, ja että he pääsevät siitä iän mukana eroon. Liian monet vanhemmat ovat ajatelleet näin, kunnes lopulta ymmärtäessään tarpeelliseksi tehdä jotain lapsensa itsekkyyden suhteen huomaavat sen juurtuneen niin syvälle, ettei muutosta enää tapahdu.
Kun vanhemmat ensimmäisen kerran havaitsevat tällaisen huonon taipumuksen, he voivat ponnistella viivyttelemättä juuriakseen sen pois. Erityisesti äitien tarvitsee ponnistella tässä suhteessa kovasti, koska he ovat tavallisesti lapsen kanssa enemmän kuin isä. Mutta heidän täytyy olla yhteistoiminnassa miehensä kanssa, jotta heidän lapsensa tuntisivat olonsa turvalliseksi. Mikään ei voi tehdä lasta levottomammaksi ja omistushaluisemmaksi kuin epävarmuuden tunne sen suhteen, rakastavatko hänen vanhempansa toisiaan. Jos lapsi vaistoaa heidän eripuraisuutensa, niin hän todennäköisesti luottaa enemmän ja enemmän aineelliseen – esineisiin, joiden kanssa hän tuntee olonsa turvalliseksi ja joihin hän voi takertua. Lapsesta tulee myös melko itseensäsulkeutunut luonteeltaan ja kanssakäymisessään toisten kanssa.
Joskus vanhemmat tuntevat olevansa pettyneitä, koska tekevätpä he mitä tahansa, siitä ei ole hyviä tuloksia. Tai ainakin siltä näyttää. Kaikesta huolimatta se, mitä vanhemmat tekevät, vaikuttaa lapseen. Muistellessaan lapsuuttaan eräs mies esimerkiksi muisti huvittuneena tapauksen, joka sattui hänen ollessaan noin kahdeksan vuoden ikäinen. Hän sanoi: ”Muistan säästäneeni kolikoitani ja ostaneeni muutamia lempikaramellejani. Minulla oli aikomus mennä yksin ulos, istuutua puun juurelle ja syödä kaikki makeiseni aivan yksin. Mutta heti kun olin ostanut makeiset, niin keneenkäs muuhun törmäsin kuin äitiini. Hän tietysti neuvoi minua tarjoamaan muutamia makeisia sisaruksilleni. Muistan, kuinka kauhuissani olin sellaisesta ajatuksesta, koska sisaruksiani oli enemmän kuin minulla makeisia. Muutamien tuskaisten hetkien kuluttua, jolloin he käyttäytyivät aivan kuin ahmisivat kaikki makeiseni, he antoivat niistä suurimman osan takaisin minulle ja minä menin ulos. Mutta sen jälkeen muistan ajatelleeni heitä enemmän, kun ostin jotain.”
Hän muisti myös riidan, joka hänellä oli nuoremman veljensä kanssa piirakasta ja siitä, kuka saisi suuremman palan. Isä ratkaisi asian luomalla erään säännön. Siitä lähtien toinen leikkaisi ja toinen saisi valita ensin. Ja mikä oli seuraus? Kumpikin heistä kehitti taidon leikata yhtä suuria paloja. Aikanaan heistä tuli kuitenkin vähemmän tarkkoja toistensa suhteen ja anteliaampi henki voitti alaa.
Ainoa lapsi
Koska ainoalla lapsella ei ole sisaruksia, joiden kanssa seurustella ja jakaa tavaransa, hänestä tulee usein melko ahne ja itsekeskeinen. Jos tätä itsekästä taipumusta ei hillitä, niin se esiintyy aikuisenakin. Sellaisista lapsista voi tulla ihmisiä, jotka aina haluavat parhaan paikan, herkullisimman palan ruoasta jne.
Mitä voidaan tehdä ainoan lapsen auttamiseksi? Eräs huolestunut äiti ryhtyi joidenkuiden mielestä melko jyrkkiin toimenpiteisiin kuusivuotiaan poikansa kasvavan itsekkyyden suhteen. Hänelle puhuminen ei tuottanut minkäänlaisia tuloksia. Niinpä äiti suunnitteli jotain muuta. Hän sekä hänen äitinsä (nämä kolme asuivat yhdessä) päättivät saada pojan tietoiseksi siitä, kuinka suuresti hän oli riippuvainen heistä ruokansa, suojansa, vaatetuksensa ja muun senkaltaisen suhteen. Joka kerta, kun poika käytti jotain, mikä oli heidän, äiti ja isoäiti muistuttivat poikaa, että se ei ollut hänen. Pian hän oppi ymmärtämään, että se mikä oli ”hänen” oli todellisuudessa lahja heiltä. Se oli heidän omaisuuttaan, ja hänelle annettiin ainoastaan lupa käyttää sitä. Lyhyen ajan kuluessa lapsi näytti tajuavan asian ytimen. Ilman heidän kehotustaan hän rupesi jakamaan heidän kanssaan yhä enemmän sitä, mikä oli ”hänen”. Tämä ulottui myös hänen kasvavaan ystäväpiiriinsä. Tarkkaillessaan poikaansa hänen leikkiessään äiti pani merkille hänen uuden, joskin aluksi vastahakoisen, asenteensa jakaa tavaransa leikkitovereittensa kesken. Lyhyen ajan kuluessa anteliaisuudesta tuli yhä enemmän osa hänen persoonallisuuttaan, erityisesti hänen nähtyään, miten tämä miellytti hänen äitiään, isoäitiään ja toisia. Ja eivätkö kaikki lapset kaipaakin rakkautta ja tunnustusta? Kaipaavat todellakin, eikä ainoa lapsi ole mikään poikkeus.
Oikea asenne tärkeä
On sanomattakin selvää, ettei kukaan isä tai äiti halua kasvattaa itsekästä lasta. Mutta niin oudolta kuin se saattaakin tuntua, vanhemmat joskus myötävaikuttavat itsekkyyden kehittymiseen lapsissaan. Vanhempien asenteet voivat kasvattaa ahneutta pojissa ja tyttärissä. Joistakin vanhemmista tuntuu, että he haluavat lastensa saavan kaiken sen, mitä heiltä itseltään puuttui heidän kasvaessaan aikuisiksi. Jos heidän täytyi työskennellä kovasti nuoruudessaan, niin he haluavat, että heidän lapsillaan on helppo elämä. Oletko kuullut tämänkaltaisia mielipiteitä? No, pinnalta katsoen tällainen ajattelutapa saattaa tuntua melko harmittomalta. Mutta syvällisempi perehtyminen asiaan paljastaa sellaisessa järkeilyssä pahoja virheitä. Tällaisen asenteen omaavat vanhemmat eivät oivalla, että tavallisesti kova työ, uhraukset ja puutteet, joita he kokivat elämänsä varhaisessa vaiheessa, auttoivat heitä saamaan itseluottamusta ja kypsyyttä. Se, että riistää lapsiltaan vaikkapa joitakin näistä kokemuksista, voi estää heitä kehittämästä samanlaisia hyviä ominaisuuksia.
On melko varmaa, että kun vanhemmat antavat lapsilleen kaiken, mitä he haluavat, ja silloin kun he haluavat sitä, niin nuo lapset kasvavat siinä uskossa, että kaikki muutkin tulevat kohtelemaan heitä samalla tavalla. Jos lapsille annetaan kaikki se raha, minkä he haluavat kuluttaa, he eivät ehkä koskaan ajattele olevan tarpeen ansaita mitään itse. Eivätkä he tule taipuvaisiksi antamaan toisille. Jos vanhemmat tekevät lastensa puolesta kaiken, heidän jälkeläisensä ottavat harvoin aloitteen. Pikemminkin he odottavat toisten kantavan vastuut heidän puolestaan. Paljon siis riippuu siitä, miten vanhemmat kasvattavat ja opettavat lapsiaan, silloin kun nämä ovat nuoria. Etkö olekin samaa mieltä?
Vanhemmat, jotka samaistavat aineellisen onnellisuuteen, opettavat lapsiaan tavoittelemaan aivan päinvastaista – onnettomuutta ja pettymystä. Kuinka surullinen perintö jätettäväksi lapsille!
Sitä vastoin rakastavat vanhemmat haluavat lastensa kasvavan itsenäisiksi, luotettaviksi, rakkaudellisiksi ja toisten hyvinvointia ajatteleviksi miehiksi ja naisiksi. Ja heidän osansa vanhempina on ratkaisevan tärkeä pyrittäessä tähän päämäärään. Lapset tekevät tavallisesti toisen kahdesta asiasta: mitä heidät on opetettu tekemään tai mitä heidän sallitaan tehdä. Heistä ei tule itsekkäitä ja hemmoteltuja, kun he saavat osakseen rakkautta, hellyyttä ja huomaavaista kuria. On tavallisesti niin, että kun lapset saavat näitä liian vähän tai eivät lainkaan, niin heistä tulee itsekeskeisiä ja omahyväisiä.
Aikuisiksi tultuaan lapset ovat yleensä vanhemmiltaan saamansa valmennuksen, kurin ja rakkauden (tai sen puutteen) tulos. Jos heistä tulee kelpo ihmisiä, niin vanhemmat voivat saada heille kuuluvan arvonannon. Muussa tapauksessa heidän täytyy tuskallisesti ottaa vastuulleen suuri osa syystä. Jos ponnistellaan siitä pitäen kun lapset ovat nuoria, siitä on yleensä hyvät seuraukset. On niin kuin Raamattu sanoo: ”Totuta poikanen tiensä suuntaan, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea.” (Sananl. 22:6) Tämä periaate soveltuu tietysti myös tyttöihin.
Tunnolliset vanhemmat haluavat toki lastensa kehittyvän kelpo ihmisiksi. Ryhtykää siis vanhempina tarvittaviin ponnisteluihin, niin lapsistanne tulee hyvin todennäköisesti anteliaita. He tulevat ymmärtämään, että ”onnellisempaa on antaa kuin saada”. – Apt. 20:35.
[Kuva s. 10]
’Isä opetti meitä jakamaan tasan’