Kalastusta arktisilla vesillä
HERÄTKÄÄ!-LEHDEN NORJAN-KIRJEENVAIHTAJALTA
LOKKIEN kimakat huudot ja dieselkoneiden yksitoikkoinen jyskytys kantautuvat korviin. Sieraimiin saapuu suolaisen veden ja merilevän tuoksua, samoin tuoreen ja mätänevän kalan lemua.
Missä oikein olemme? Svolværissa, kaukana napapiirin pohjoispuolella olevassa kalastajakylässä. Täällä sijaitsee yksi maailman huomattavimmista turskanpyyntialueista.
Satamaan saapuu kalastuskuttereita, jotka uivat syvässä raskaan kalalastin takia. Rannalla on kiireistä toimintaa; jokainen on kapuamassa omalle paikalleen ollakseen valmiina purkamaan ja käsittelemään päivän saalista.
Havaitessani Havternenin eli ’Meritiiran’ kiinnittyvän satamalaituriin käytin tilaisuutta hyväkseni puhellakseni kapteenin kanssa. Hän on suuren Pohjois-Norjassa sijaitsevan Lofoottien saariryhmän kanta-asukkaita.
”Lofoottien pyyntitoiminta on todellakin muuttunut”, hän selittää, ”vaikka se yhä on jättiläismäistä toimintaa. Nuoruudessani Lofoottien pyyntikausi saattoi vetää jopa 32000 miestä työhön. Nyt määrä nousee vaivoin kymmenenteen osaan siitä.”
”Skrein” pyyntiä
Sain tietää, että suuret kalastuskutterilaivueet pyytävät skreitä. Ne ovat Norjasta koilliseen olevalta Barentsinmereltä kutemaan saapuvia 6–15-vuotiaita turskia. Ne hakeutuvat seudulle, missä Golfvirran mukana tuleva suolainen Atlantin vesi sekoittuu viileämpään ja vähemmän suolaiseen Pohjoisen jäämeren veteen. Tästä seuraava lämpötila ja suolapitoisuus houkuttelevat turskaparvia tälle seudulle joka vuosi tammikuun alkupuolella. Turskien myötä saapuvat pyyntialukset kaikkialta Norjasta.
Olin utelias tietämään, minkätyyppisiä aluksia käytetään suunnattomien kalansaaliiden nuottaukseen. ”Sata vuotta sitten”, kertoilee kapteeni, ”me käytimme purjein ja airoin varustettuja veneitä, jotka olivat samantapaisia kuin entisaikojen viikinkilaivat. Nykyään käytämme moottorikäyttöisiä 6–21 metrin pituisia kuttereita. Niissä on uudenaikainen tekninen varustus.
”Useimmat alukset käyttävät kookkaita, usein 2000 metriä pitkiä, useista verkoista yhteen liitettyjä jatoja. Nämä verkot eivät lepää vedessä pystysuorassa asennossa, vaan pullistuvat ulospäin kuin tuulen täyttämä purje ja näin kalat takertuvat pyydykseen helpommin. Toiset pitävät parempana kurenuottaa, pussinkaltaista verkkoa, joka lasketaan ulos aluksen ollessa liikkeellä ja hilataan sisään vintturilla, kun alus on paikallaan. Pienemmät alukset saattavat käyttää tuhansin täkykoukuin varustettuja selkäsiimoja. Tai ne saattavat pyytää juksalla, kuten me sitä nimitämme. Siinä yhteen siimaan on kiinnitetty useita koukkuja. Kaloja pyydetään nykimällä rytmikkäästi tätä siimaa.”
Minusta tuntui siltä, että niin monien kalastusalusten työskentelystä niin erilaisin pyyntivälinein aiheutuisi paljon hankaluuksia. Kun kysyin tätä kapteenilta, hän vastasi:
”Niitä ei synny, koska yksityiskohtaiset määräykset sitovat pyyntitoimia. Itse merialue on jaettu lohkoiksi ja samanlaisin pyyntivälinein varustettujen alusten tulee pysytellä samoilla alueilla. Merivartioalukset valvovat tämän säännön noudattamista.”
Sillinpyyntiä
Turskan lisäksi silli on kala, jonka pyynti vetää puoleensa moniin kansallisuuksiin kuuluvia kalastajia. Sillinpyynti onkin ollut tärkeimmällä sijalla Norjan kalastustoiminnassa. Kapteenimme huomauttaa: ”Ja se on jopa jännittävämpää kuin turskanpyynti, koska sillinpyynti on suurelta osin uhkapeliä.
”Pyynti alkaa kun silli liikkuu kohti Norjan rannikkoa kutemaan. Me pysyttelemme satamassa ja odotamme. Kun radio välittää viestin, että silli on liikkeellä, me lähdemme satamasta. Koska sillit ovat yleensä vain noin 28–33 senttimetrin mittaisia, käytämme tavallisesti pienisilmäistä kurenuottaa. Kaikki laivassa olijat ovat jännittyneitä, kiihtyneitä. Radio on auki – viritettynä erityiselle ’kalastajien aallonpituudelle’, ja me kaikki seuraamme innokkaina tiedonantoja pyynnin edistymisestä.
”Valppaat silmät aluksemme komentosillalla tähystelevät merta. Kun lokkien ja tiirojen nähdään sukeltelevan mereen ja tulevan ylös silli nokassaan, tiedämme, että kalat ovat siellä. Kaikuluotain on myös avuksi. Tämä laite lähettää ääniaaltoja veden alle ja rekisteröi niiden kaikuja. Jos ääniaallot kimmahtavat takaisin silliparvesta, me ’näemme’ sen tarkkailukuvaruuduissamme.
”Tämän tapahtuessa me annamme tiedon nuottamestarillemme. Hän ratkaisee täsmällisesti, milloin nuotta lasketaan. Ennen sitä hän hyppää pieneen veneeseen yhden miehistöön kuuluvan kanssa ja luo tarkemman silmäyksen silliparveen. Sitten tulee käsky: ’Antakaa nuotan mennä!’ Kimeä vihlonta täyttää ilman kun kutteri kiertää parven täydellä nopeudella ja laskee samalla verkkoa ulos. Kierroksen umpeutuessa nuotta muodostaa pussin. ’Saimmeko parven, vai pääsikö se livahtamaan?’ askartelee mielissämme.
”Kun nuottaa kiskotaan vinssillä hitaasti, varovasti, me näemme. Nuottauksen onnistuessa näyttää siltä kuin siihen ei olisi jäänyt lainkaan vettä – vain välkehtiviä, hopeanhohtoisia sillejä. Yhden ainoan nuottauksen tuloksena voimme saada 300–400 tonnia silliä.”
Kun saalis viedään maihin
Katselin kiinnostuneena, kun tynnyreittäin turskaa nostettiin maihin. Kalat kaadettiin suuriin altaisiin, joiden ympärillä seisoi miehiä, joilla oli terävät veitset. Tarkkailin, kun eräs heistä sieppasi kalan. Yksi viilto aukaisi vatsapuolen. Kolme nopeaa kädenliikettä irroitti sisälmykset. Yksi tai kaksi viiltoa vielä, ja pää oli irti. Muutaman sekunnin kuluessa mäti, maksa ja sisälmykset päätyivät kolmeen eri astiaan, kun taas pää viskattiin maassa olevaan läjään. Sitten seuraava kala sai osakseen saman ripeän ja asiantuntevan käsittelyn.
Kun näin käsitellyt kalat on punnittu ja huuhdeltu, osa niistä pannaan suuriin puulaatikoihin, jäähdytetään jäillä ja lähetetään kaikkialle maahan heti käytettäväksi. Osa saaliista suolataan, kuivatetaan ja markkinoidaan klip-kalana. Mutta suurin osa saaliista (noin 50 prosenttia) päätyy kapakalaksi.
Kalat ripustetaan erityisiin kuivatusvartaisiin, ja ne jätetään kuivumaan näihin ulkoilmassa oleviin telineisiin aina kesään asti. Silloin ne painavat vain murto-osan tuoreen kalan painosta. Kapakalalla on korkea ravintoarvo, eikä se pilaannu herkästi. Jos jokin onnettomuus kohtaa jotakin aluetta, tämäntyyppinen kala soveltuu hyvin kriisiajan ravinnoksi.
”Melkeinpä jokainen osa kalasta voidaan käyttää jollakin tavalla hyödyksi”, kertoo kapteeniystävämme. ”Esimerkiksi lapset voivat ansaita hyvin irrottamalla kielet kalojen päistä. Monet pitävät paistettuja turskankieliä todellisena herkkuna päivällispöydässä, kuten myös voileipien päällä. Loppuosa päistä ja muut perkeet menevät kalajauhotehtaisiin. Mäti pakastetaan, säilötään tai valmistetaan kaviaariksi. Maksa höyrytetään kalanmaksaöljyksi, joka sisältää paljon A- ja D-vitamiinia.”
Ryöstämmekö merta?
Kapteenillamme on yksi suuri huolenaihe näinä päivinä: ”Me verotamme valtameren kalakantaa liian ankarasti. On olemassa vakava vaara useiden kalalajien täydellisestä tuhoutumisesta.
”Ottakaamme esimerkiksi sillinpyynti. Vuonna 1950 valtamerentutkijat arvioivat talvisillin kannaksi noin 14–18 miljoonaa tonnia. Nyt se on lähes täysin hävinnyt ja talvisillin pyynti on kokonaan kielletty. Jotkut tuovat julki käsityksen, että ainoa keino pelastaa talvisilli on sillinpyynnin täydellinen kieltäminen. Ja Barentsinmeren turskakanta, joka on Lofoottien kalastuksen perustana, on myös vaarassa. Vaikka jotkut arvioivat nykyisiä saaliita ’hyviksi’, valtamerentutkijat ovat nimittäneet kantaa ’hälyttävän vähäiseksi’.”
Kysyin, olisiko mahdollista, että eri kansat pääsisivät johonkin sopimukseen yleisistä kiintiöistä ja suojelisivat näin kalastoa. ”Sen aikaansaaminen näyttää vaikealta”, sanoi kapteeni. ”Eräs yksimielisyyden saavuttamisen este on kysymys siitä, kuinka paljon kunkin sallitaan pyytää. Vaikka ne pääsisivätkin sopimukseen, kiintiöt olisivat liian suuret. Ahneus vaivaa jokaista. Huomionarvoinen esimerkki on se, mitä tapahtui valaanpyynnille Etelämannerta ympäröivillä vesillä. Joitakin vuosikymmeniä sitten siellä pyydettiin kymmeniätuhansia valaita joka vuosi. Nyt valas on lähes sukupuuttoon kuollut tuolla alueella. Ja kaikki tuo on tapahtunut lukuisista konferensseista, monista sopimuksista ja kymmenistä asetetuista kiintiöistä huolimatta. He vain puhuivat.
”Taloudelliset näkökohdat mutkistavat vielä asioita. Pyyntialukset kaikkine laitteineen ovat kalliita. Sellaisten sijoitusten täytyy tuottaa korkoa. Kun joidenkin kalojen määrä vähenee, tehdään suurempia ponnisteluja niiden pyytämiseksi. Lisäksi toiset maat laajentavat paraikaa pyyntilaivastojaan räjähdysmäisellä vauhdilla. Nekin haluavat päästä jakamaan Norjan rannikolta saatavia rikkauksia. Kuten havaitset, pyyntirajoitusten asettaminen ei ole helppoa.”
Kalastus arktisilla vesillä ei ainoastaan hyödytä ihmiskuntaa, vaan se on myös tarmokasta ja jännittävää toimintaa. Kalaston ehtyminen ei johdu valtameren eliöstön lisääntymiskyvyttömyydestä, vaan todellinen syy tähän on sama, mistä aiheutuu niin monia muitakin ihmiskuntaa koettelevia ongelmia – ihmisen ahneus.