Antoiko avioeroni uuden tilaisuuden elää?
KUN istuin asianajajani vieressä tuomarin virkahuoneessa, mielessäni pyöri ajatuksia vapauden koittamisesta. Muutaman tunnin kuluttua olisin vapaa seurustelemaan kenen kanssa tahansa, menemään minne tahtoisin, tekemään itse ratkaisut – vapaa tekemään mitä ikinä haluaisin!
Tuolloin vuoden 1974 joulukuussa en halunnut elämältä juuri muuta kuin vapauteni. Olin 29-vuotias ja kahden pojan äiti. Minulla oli kaunis koti eräällä Ohion pohjoisosan hiljaisella esikaupunkialueella Yhdysvalloissa ja varma työpaikka vakuutusyhtiössä, jossa olin työskennellyt oppikoulusta pääsystäni saakka. Kuvittelin, että minulla oli melkein kaikkea, mitä jokainen nainen haluaa: lapsia, koti ja hyvä työpaikka. Suurin elämäni virhe – avioliittoni – tehtäisiin pian mitättömäksi tuomarin kynän vedolla.
Irrallisia suhteita harrastavan yhteiskuntamme herättämä uteliaisuus kasvatti vapaudenkaipuutani. Moraalimittapuut olivat muuttuneet jyrkästi siitä, kun menin naimisiin vuonna 1966. Nyt saattaisin kokeilla kaikkea, mistä nuoret tytöt puhuivat toimistossa – tehdä oman pääni mukaan olematta tilivelvollinen kenellekään. Aioin todella käyttää hyväkseni uuden tilaisuuteni. Oli niin monia paikkoja, joihin halusin mennä, ja paljon sellaista, mitä halusin tehdä.
Olin varma siitä, että pystyisin hoitamaan kaikki eteen tulevat tilanteet. Olin lukenut paljon avioeroa käsitteleviä kirjoja. Ja kirjoista, televisionäytelmistä ja toimiston juoruista kokoamani laajan ”tietomäärän” avulla tunsin olevani täysin valmis astumaan ulos maailmaan ja todella nauttimaan elämästä.
Syyt ratkaisuuni
Kahdeksan avioliittovuottani jättivät minulle vain ikäviä muistoja. Talostamme oli tullut kuin majatalo, jossa käytiin ainoastaan syömässä ja nukkumassa. Aviomieheni ja minä kävimme molemmat työssä ajatellen voivamme siten hankkia pojillemme hyvän elintason. Kun emme olleet työssä, aikamme meni riitelemiseen. Olimme hyvin harvoin poikien seurassa, koska meillä oli niin kiire – mieheni yritti ansaita paljon rahaa.
Sittenkään ei ollut helppoa tehdä avioeropäätöstä. Suvussamme ei yli viiteen sukupolveen ollut tapahtunut avioeroa. Mutta kun olimme taas kerran riidelleet kiivaasti, päätin lopulta, etten voisi jatkaa elämistä tällaisissa olosuhteissa.
Kun olin päättänyt hankkia avioeron, puhuin aluksi vain eräälle läheiselle ystävälle ja vanhemmilleni. Järkeilin, että olin itse saattanut itseni tähän hankalaan tilanteeseen, ja minun olisi omin neuvoin päästävä siitä poiskin. Mutta pian uutinen levisi. Monet läheiset ystävämme antoivat minulle moraalista tukea. Ja ilmaisia neuvoja? Niitä sain yllin kyllin. Mutta totesin myöhemmin, että useimmat niistä olivat vääriä. Heidän vaikuttimensa näyttivät kuitenkin aidoilta, ja tarvitsin puhekumppania jouduttuani masennuksen kausiin.
Vanhempani ottivat uutisen avioerostani vastaan paremmin kuin olin odottanut. Olin aina ollut melko lähellä heitä, mutta en kuitenkaan ollut keskustellut luottamuksellisesti avioelämästäni. He eivät koskaan sekaantuneet asioihimme, vaikka monesti tiesivätkin osakseni tulleista lyönneistä ja huonosta kohtelusta.
Menin naimisiin 21-vuotiaana ja vietin suurimman osan lapsuudestani eräällä maatilalla Ohiossa. Vaikka vanhempani eivät koskaan ilmaisseet tunteitaan kertomalla, miten paljon he rakastivat nuorempaa veljeäni ja minua, he osoittivat rakkautensa teoissa; sanat eivät meistä tuntuneet tarpeellisilta. Jätettyäni avioerohakemuksen sain tietää, että vanhempani olivat olleet selvillä mieheni uskottomuudesta, mutta he eivät olleet koskaan puhuneet minulle siitä. He eivät halunneet tuottaa minulle tuskaa.
Muutoksia elämässä
Koska avioeroprosessi kesti melkein vuoden, saatoin tehdä monia muutoksia vähitellen. Yksi niistä liittyi työhöni. Siviilisäädyssäni tapahtuvan muutoksen vuoksi tarvitsin lisää palkkaa. Keskustelin tästä esimiesteni kanssa naisten vapautusliikkeen parissa toimineitten ystävieni yllytyksestä.
Sanoin esimiehilleni, että ajattelin pystyväni tekemään samaa työtä kuin miehet; siksi minulla olisi oikeus saada parempaa palkkaa. He päättivät antaa minulle tilaisuuden todistaa väitteeni. He tekivät minusta kolmen sellaisen tytön esimiehen, joiden kanssa olin aikaisemmin työskennellyt.
Mutta suuremman palkkapussin mukana tuli suurempi vastuu, ja muutokset eivät olleet aina miellyttäviä. En voinut enää istua tyttöjen kanssa keskustelemassa pitkään heidän jännittävästä yöelämästään. Minun työnäni oli nyt varmistautua siitä, että he saivat työnsä tehtyä. Se läheinen suhde, joka tuntui kerran vallinneen välillämme, katosi. He eivät pitäneet minua enää uskottunaan.
Kotona tilanne ei eron jälkeen muuttunut kovin paljoa. Jatkoin samalla rutiinilla päivittäistä työssä käymistä, lasten viemistä päivähoitoon ja perheen raha-asioista huolehtimista. Ainoa suuri muutos oli se, että lähdin ulos iltaisin omien harrastusteni pariin. Joskus otin lapset mukaan, varsinkin jos menin pelaamaan tennistä tai uudelle ammattikurssille. Melkein jokaiseksi viikon illaksi oli suunniteltu jotakin ohjelmaa.
Ystäväni auttoivat minua viikonloppujen suunnittelemisessa. He järjestivät kutsuja ja esittelivät minut toisille eronneille ystävilleen. Opin pian erään hyvin tärkeän asian – en poikennut mitenkään useimmista muista eronneista. Eräänä iltana diskossa istuin pöydässä kuudentoista muun eronneen kanssa. Viisi tuntia kuuntelin heidän kertomuksiaan siitä, kuinka kelvottomia heidän entiset puolisonsa olivat olleet ja kuinka kaikki syy oli pantu heidän niskoilleen. Tuntui siltä kuin olisi kuunnellut samaa ääninauhaa, vain nimet vaihtuivat. He olivat niin täynnä itsesääliä ja/tai alkoholijuomia, etteivät he olisi voineet välittää vähemmän siitä, miten heidän elämälleen kävisi.
Yhteinen piirre kaikilla eronneilla näyttää olevan yksinäisyys. Mutta oliko istuminen baarissa juomassa ja itkemässä olutlasin ääressä todellinen ratkaisu? Monien ilta päättyi siihen, että he menivät partnerinsa kotiin viettämään ”mielekästä” iltaa . . . vuoteessa. Kun tällaista menoa oli jatkunut noin puolen vuoden ajan, äitini huomautti minulle hyvin ystävällisesti, että nykyinen elämäntapani ei poikennut lainkaan entisen aviomieheni elintavoista.
Lopulta tajusin, että elämässä on muutakin sisältöä kuin se mitä tein. Katsellessani poikiani kysyin itseltäni: ”Jos olisin heidän asemassaan, olisinko ylpeä äidistäni? Tällaistako elämää haluan heille?” Elleivät he olleet lastenhoitajan luona, he olivat erään ystäväni kotona minun ollessani ulkona.
Kiinnostus poikien hyvinvoinnista
Päätin alkaa osoittaa toimeliaampaa kiinnostusta poikiani kohtaan. Vaikka toinen oli vasta 5- ja toinen 7-vuotias, he ymmärsivät paljon enemmän kuin olin luullut. Eräänä sunnuntaina sanoin pojille, että veisin heidät kirkkoon; kumpikaan heistä ei ollut koskaan käynyt siellä. Koska aviomieheni ja minä olimme kuuluneet eri uskontoihin, emme olleet koskaan päässeet yksimielisyyteen siitä, missä kirkossa kävisimme. Siksi emme käyneet siellä ollenkaan.
Eräänä päivänä koin suuren järkytyksen, kun nuorempi poikani kysyi minulta: ’Onko Jumalalla poikaa?’ Kauhistuin ajatusta, että poikani eivät tienneet mitään Jumalasta, mutta kun muistelin kahdeksaa avioliittovuottani, saatoin ymmärtää siihen syyn. Aviomieheni ja minä työskentelimme niin ahkerasti hyvän elintason hankkimiseksi heille, ettemme koskaan ajatelleet uskontoa. He kuulivat Jumalasta ja Kristuksesta vain silloin, kun mieheni ja minä riitelimme, ja silloin käytimme näitä sanoja voimasanoina.
Eräänä iltana, kun vanhemmat saivat vierailla koulussa, tapasin naapurin, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Viitisen vuotta aikaisemmin olimme molemmat tutkineet Raamattua Jehovan todistajien kanssa, mutta minä olin lopettanut vain kahden tutkistelun jälkeen, koska mieheni oli uhannut käyttää väkivaltaa, jos jatkaisin. Kysyin häneltä kuulumisia todistajasta ja selitin olevani huolissani, koska jouduin kasvattamaan kahta poikaa, jotka eivät tienneet mitään Jumalasta tai Raamatusta. Hän järjesti heti todistajan käymään luonani. Hän tuli kaksi päivää myöhemmin.
Saan apua
Tunnin ajan joka viikko istuimme ja keskustelimme ongelmistani. Todistaja näytti minulle, miten voin soveltaa Raamatun erinomaisia periaatteita. Olin esimerkiksi vähän leväperäinen poikien kurittamisessa. Olinhan sentään riistänyt heiltä isän, ja koska olin yksinhuoltaja, en halunnut käyttää koko aikaani heille huutamiseen. Ja enkö osoittanut rakkautta heitä kohtaan pidättyessäni kurittamasta heitä?
Raamatun mukaan niin ei ollut, kuten sain tietää. Minulle näytettiin Raamatusta Sananlaskujen 13:24, jossa sanotaan: ”Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä ajoissa kurittaa.”
Nautin suuresti tiedosta, jota sain. En ollut koskaan aikaisemmin tiennyt, että Raamatussa on punainen lanka, Jumalan valtakunta – se Valtakunta, jota rukoilemme joka kerta esittäessämme Isä meidän -rukouksen. (Matt. 6:9, 10; Luuk. 4:43) Tämä valtakunta tulee hallitsemaan koko maata, ja sen alamaisten ei tarvitse kuolla ja jättää omaisiaan jälkeensä. Sellaisten asioitten oppiminen alkoi tuottaa minulle sitä onnellisuutta, jota olin etsinyt, onnellisuutta jonka saatoin jakaa poikieni kanssa.
Pian aloin käydä kokouksissa Jehovan todistajien paikallisessa valtakunnansalissa, ja havaitsin sen sydäntä lämmittäväksi kokemukseksi. Huomasin, että siellä lapset eivät juoksennelleet ympäriinsä, siellä ei ollut tönimistä eikä tyrkkimistä, ei siivotonta kielenkäyttöä, ei naisryhmiä juoruilemassa toisista. En ole koskaan saanut niin lämmintä ja rakkaudellista vastaanottoa. Täällä ihmiset, joita en ollut tavannut koskaan aikaisemmin, osoittivat aitoa kiinnostusta poikiani ja minua kohtaan. Puoli vuotta myöhemmin minut kastettiin sen vertauskuvaksi, että olin antautunut palvelemaan tosi Jumalaa Jehovaa.
”Jospa olisin tiennyt silloin”
Älä luule, etten olisi miettinyt, enkö olisi voinut pelastaa avioliittoani, jos olisin tiennyt silloin sen mitä tiedän nyt. Olen oppinut mitä hyvän avioliiton rakentamiseksi tarvitaan: huomaavaisuutta, yhteistoimintaa ja ajatustenvaihtoa.
Aviomieheni ja minä laiminlöimme niiden kehittämisen. Uppouduimme niin omaan elämäämme, ettemme olleet niin huomaavaisia toisiamme kohtaan kuin olisi pitänyt olla. Totta kai ajattelimme olevamme ahkeria, kun järjestimme perheellemme hyvän elintason, mutta emme olleet valppaita perheen tunteitten ja todellisten tarpeitten suhteen. Me aloimme vetäytyä toisistamme erilleen, sen sijaan että olisimme olleet yhteistoiminnassa. Ja se vaikutti ajatustenvaihtoomme.
Riippumatta siitä mitä jotkut sanovat, avioparit eivät voi ratkaista kaikkia ongelmiaan makuuhuoneessa. Vaikka heidän sukupuolisuhteensa olisivat kuinka suurenmoiset, mitä kestävää hyötyä siitä on, jos he eivät pysty keskustelemaan ongelmistaan? Monet ajattelevat, että koska he ovat olleet naimisissa pitkän aikaa, he tuntevat täsmälleen toinen toisensa ajatukset. Tämä ei aina pidä paikkaansa, kuten sain karvaalla tavalla oppia. On mahdotonta auttaa toista, jos ei tiedä, mikä on ongelma, ja pelkästään arvaamalla ei löydä vastausta eikä yleensä myöskään avioeron avulla.
Kuitenkin miljoonat ihmiset pitävät nykyään avioeroa vastauksena. He ovat taipuvaisia suhtautumaan avioliittoonsa ikään kuin aineelliseen omaisuuteen: jos laatu ei täytä heidän odotuksiaan, he heittävät sen pois ja etsivät jotakin parempaa tilalle. Huomio suunnataan vain sisäänpäin, siihen mikä miellyttää ja tyydyttää ihmistä itseään. Itsensä toteuttamista pidetään kaikkein tärkeimpänä asiana. ’Sinulla on oikeus olla onnellinen’, sanoo propaganda. ’Sinä elät vain kerran ja ansaitset parhainta.’
Tällainen itsekäs henki oli vaikuttanut minuun. Päähuolenaiheekseni oli tullut oma onnellisuuteni – vapaus tehdä mitä minä halusin. Olen monesti katsonut taakseni ja miettinyt: ’Mitä oikeastaan etsin?’ Halusinko vain pitää hauskaa? Mutta tajusin pian, että elämässä on muutakin kuin tanssimista ja huvittelemista yökaudet pauhaavissa diskoissa. Toivoinko, että olisin tavannut jonkun sellaisen, jonka kanssa olisin jakanut elämäni? Jos toivoin, niin toivoinko tosiaan löytäväni hänet baarista?
Sitten oli vaikea kysymys: etsinkö vain sellaista rakkautta, jossa ei tarvinnut tehdä mitään sitoumuksia? Mutta katsokaamme tosiasioita suoraan silmiin: sellainen ei ole tosi rakkautta; se on vain halujen tyydyttämistä. Se ei aikaansaa aitoa onnellisuutta. Olen niin iloinen siitä, että havahduin ajattelemaan muitakin kuin itseäni – lapsia. Ja kuinka kiitollinen olenkaan siitä, että minut johdatettiin sinne, mistä voisin saada oikealaatuista apua!
Tarkoituksellinen elämä
Aloin ymmärtää, mitä tosi rakkaus on. Raamattu kuvailee 1. Korinttolaiskirjeen 13:4, 5:ssä sen ilmenemismuotoja: ”Rakkaus on pitkämielinen ja huomaavainen. Rakkaus ei ole mustasukkainen, se ei kerskaile, ei pöyhisty, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omia etujaan, ei ärsyynny. Se ei pidä kirjaa pahasta.”
Niin, rakkaus on aitoa huolenpitoa toisten eduista! Se on toimeliasta; se tekee jotakin. Ja huomasin, että sellaisen rakkauden harjoittaminen on avain todelliseen onneen, niin kuin Jeesus Kristus sanoi: ”Onnellisempaa on antaa kuin saada.” – Apt. 20:35.
Näen päivittäin, miten sellaista Kristuksen kaltaista rakkautta harjoitetaan niiden kristittyjen ihmisten keskuudessa, joiden parissa nykyään olen säännöllisesti. Heidän keskuudessaan ei ole siivotonta kielenkäyttöä, juoppoutta, toisten väheksymistä tai kaksimielisten vitsien kertomista, jotta voisi olla joukon keskipisteenä. Heidän keskuudessaan on sen sijaan lämmin ja rakkaudellinen ilmapiiri, joka keskittyy perheen ympärille.
Ei ole helppoa kasvattaa yksin kahta poikaa, mutta kristittyjen tovereitteni hyvä esimerkki ja apu sekä Jumalan sanan henkeytetyt ohjeet ovat tehneet tuloksista sydäntä lämmittäviä. Pojissa kasvaa hyvä omatunto Jumalan edessä, ja he alkavat ajatella toisia enemmän kuin itseään. Vaikka heillä ei ole isää, he ovat tulleet tietämään, että on Jumala, joka välittää – Jehova. Minulle tuottaa suurinta iloa sen katseleminen, miten he oppivat yhä enemmän tuntemaan ja arvostamaan Häntä, joka ei koskaan hylkää palvelijoitaan, vaan siunaa heitä ikuisella elämällä. (Ps. 133:3) – Lähetetty.
[Huomioteksti s. 10]
”Viisi tuntia kuuntelin heidän kertomuksiaan siitä, kuinka kelvottomia heidän entiset puolisonsa olivat olleet.”
[Huomioteksti s. 11]
”He kuulivat Jumalasta ja Kristuksesta vain silloin, kun mieheni ja minä riitelimme, ja silloin käytimme näitä sanoja voimasanoina.”
[Huomioteksti s. 12]
”Tajusin pian, että elämässä on muutakin kuin tanssimista ja huvittelemista yökaudet pauhaavissa diskoissa.”