Latominen nopeutuu
Herätkää!-lehden Etelä-Afrikan kirjeenvaihtajalta
PAINOTUOTE on puhutun sanan pysyvä tallenne. Siitä syystä se on tärkeä. Ymmärrettävistä syistä siitä on tullut osa elämäntapaamme. Mutta kuinka painotuote oikeastaan laaditaan? Olet saattanut joskus näperrellä kumikirjakkeilla, joten sinulla luultavasti on jonkinlainen käsitys siitä, millainen kirjake on ja kuinka sen kuva siirretään paperille. Kirjakkeiden kokoaminen on graafista tekniikkaa, ja sitä sanotaan latomiseksi. Koska ihmisiä kiinnostaa yleensä valmis tuote – painotuote – harvat ovat selvillä tällä alalla viime vuosina tapahtuneista dramaattisista muutoksista.
Mieti hetkinen tätä sivua, jota parhaillaan luet. Huomaat, kuinka ladonta on suoritettu kahdelle palstalle; jokainen rivi on täsmälleen yhtä pitkä ja on yhdensuuntainen perusviivan kanssa. Sivun yleisvaikutelma on tasaisen harmaa ilman mitään tahroja tai mustia alueita. Tämä on kirjaltajien monivuotisten ponnistelujen tulos. He ovat pyrkineet laatimaan helppolukuista tekstiä, joka ei väsytä eikä häiritse silmää.
Nykyiset painomenetelmät ovat jyrkkänä vastakohtana menneiden vuosien vaivalloiselle kirjakkeiden kokoamiselle. Ennen kuin irtokirjakkeet ilmaantuivat 1400-luvulla, painaminen oli kömpelöä ja kehittymätöntä. Käytännössä se merkitsi sitä, että asiakirjasta tehtiin jäljennös käsin kirjoittamalla. Ei voi muuta kuin ihmetellä niiden jäljentäjien pikkutarkkaa ja luotettavaa työtä, jotka laativat sellaisia Raamatun käsikirjoituksia kuin Codex Alexandrinus, Codex Vaticanus, Codex Sinaiticus sekä muita.
Sitä mukaa kuin syntyi tarve saada enemmän jäljennöksiä, alkoi ajatus irtokirjakkeistakin kehittyä. Ne olivat joustavampia ja käytännöllisempiä käyttää kuin puiset kuvalaatat, joihin oli suurella vaivalla käsin kaiverrettu kokonainen sivu tai osa siitä. Eräs kiinalainen alkemisti keksi 1000-luvulla ensimmäiset tunnetut irtokirjakkeet käyttämällä saven ja liiman seosta, joka kovettui kuivumalla. Mutta tämä menetelmä ei tullut laajaan käyttöön. Yleensä ollaan sitä mieltä, että saksalainen Johannes Gutenberg keksi noin vuonna 1450 ne irtokirjakkeet, joita ruvettiin todella yleisesti käyttämään. Kirjanpainaja voi nyt vähällä vaivalla koota sivut lokerolaatikoissa eli kasteissa olevista kirjakkeista, ja jokainen kirjake voitiin käyttää uudelleen. Vaikka käsinladonta irtokirjakkeilla onkin hidasta, monet painajat käyttävät niitä yhä.
1800-luvun loppupuolelle tultaessa alettiin tarvita nopeampaa ja taloudellisempaa ladontamenetelmää. Ottmar Mergenthaler keksi ratkaisun tähän ongelmaan, sillä hän kehitti täysin automaattisen koneen, joka pystyi valamaan kokonaisen metallikirjakerivin näppäimistön välityksellä koottujen pienten messinkimuottien eli matriisien avulla. Tätä konetta, joka tunnetaan nimellä linotyyppi (Linotype, engl.), tervehdittiin painajien ja kustantajien pitkän, hartaan odotuksen täyttymyksenä. Nykyään tämän linotyypin eli rivilatomakoneen parannettuja malleja käytetään kaikkialla maailmassa. Esimerkiksi Herätkää!-lehti ladotaan monien muiden julkaisujen tavoin tällä menetelmällä.
Vaikka linotyyppi täytti sopivasti välittömän tarpeen, muitakin onnistuneita latomakoneita ilmaantui. Niistä merkittävimpiä oli monotyyppi (Monotype, engl.), joka valaa metallisia irtokirjakkeita. Painajat pitävät tätä konetta suuressa arvossa, sillä se pystyy valmistamaan erittäin korkealuokkaisia kirjakkeita ja soveltuu eritoten monimutkaiseen työhön.
Latomavalinkoneiden yksi etu on niiden verrattain yksinkertainen rakenne. Pienetkin liikeyritykset voivat hankkia niitä. Jokaisen käytön jälkeen metallikirjakkeet sulatetaan ja metalli käytetään uudelleen.
Viime vuosina kehitys on kuitenkin edistynyt sellaisin harppauksin, että monet painajat ja kustantajat ovat joutuneet jälleen tarkastelemaan vakavasti latomiselle asetettuja vaatimuksia.
Ensinnäkin tajuttiin, että metallikirjakemenetelmällä on eräs luontainen haitta. Se on täysin sidottu mekaanisiin rajoituksiin. Sulan metallin valamista voidaan nopeuttaa vain tiettyyn määrään asti. Lisäksi kirjakkeen paino ja rakenne asettavat rajoituksia, jotka vuorostaan vaikuttavat nopeuteen. Koska kirjake ei ole lopullinen tuote, ruvettiin pohtimaan sitä, voitaisiinko se tehdä täysin tarpeettomaksi. Eikö olisi olemassa yksinkertaisempaa tapaa painaa? Jos tämä mahdollisuus toteutuisi, se ei vapauttaisi painajaa ainoastaan kolmiulotteisuuden ja mekaniikan aiheuttamista rajoituksista, vaan avaisi hänelle mahdollisuuksia muiden periaatteiden, kuten valon, magnetismin ja nykyaikaisen elektroniikan, hyödyntämiseen.
1900-luvun puolivälin tienoilla ilmapiiri kehittyi suotuisaksi muutokselle. Koska latominen oli hidasta, painajien oli vaikea tyydyttää nopeasti kasvavaa kysyntää. Taitavia ammattimiehiä oli vaikea saada, eikä taistelunhaluisten työntekijöiden lakkoileminen parantanut tilannetta. Toisaalta valokuvaustekniikka oli kehittynyt siinä määrin, että oli mahdollista syövyttämällä kaivertaa muovisia ja metallisia kuvalaattoja. Niitä voitiin kiinnittää tavanomaisten painokoneiden sylintereihin ja käyttää monella tavalla.
Lisäksi monet painajat huomasivat lattiapinta-alan käyneen vähiin laajennusten vuoksi. Tuhansia tonneja kirjasinmetallia lojui varastossa yhteenniputettuina kirjakkeista koottuina sivuina odottamassa tulevaa käyttöä. Monissa tapauksissa kirjapainojen koko lattiapinta oli käytössä. Eikö ongelma ratkeaisi siten, että laajennus tapahtuu olemassa olevissa tiloissa? Vastausta etsittäessä päädyttiin kahden tekniikan, nimittäin litografiapainatuksen ja valoladonnan, yhdistämiseen ja kehittämiseen. Se on luonnollinen avioliitto, sillä kummassakaan ei tarvita metallikirjakkeita eikä kumpikaan vierasta valokuvaustekniikkaa.
Kun tämä oivallettiin, markkinoille alkoi virrata ideoita, patentteja ja koneita. Vuonna 1970 laaditun katsauksen mukaan oli olemassa jo 80 erilaista valolatomakonetta. Ostajan kannatti olla varuillaan, sillä uudempia ja parempia malleja esiteltiin huolestuttavan nopeassa tahdissa. Sen sijaan että monet painajat olisivat ostaneet koneen, joka olisi vanhentunut muutamassa kuukaudessa, he omaksuivat ”saammepa nähdä” -asenteen tajuten kuitenkin sen, että tulevaisuudessa tapahtuisi väistämätön muutos. Kirjassaan Typesetting (Latominen) Andrew Bluhm teki tilanteesta seuraavanlaisen yhteenvedon:
”Teknologia edistyy nykyään niin nopeaa vauhtia, että painajien ja koneenvalmistajien on pakko kehittää uusia menetelmiä ja koneita, vaikka heillä tuskin on ollut aikaa ottaa nykyisiä menetelmiä ja koneita käyttöön taloudellisesti kannattavassa mitassa, ja aivan liian usein pitää paikkansa se sanonta, että ’jos se toimii, se on vanhentunut’.”
Kaikesta epävarmuudesta huolimatta yksi seikka näytti varmalta: valoladonta oli tehnyt läpimurron ja oli tullut jäädäkseen.
Valoladontamenetelmillä on se hyvä puoli, että ne säästävät sekä aikaa että vaivaa. Niille on tunnusomaista, että pientietokone tekee yksitoikkoiset tehtävät ja mekaaniset päätökset. Teksti syötetään koneeseen näppäimistöllä tavallisesti välittämättä rivien lopuista tai tavutuksesta. Koneelle ilmaistaan vain käytettävä kirjasinlaji ja -koko sekä rivien pituus. Sen jälkeen latomisen suorittava tietokone ryhtyy työhön, kokoaa automaattisesti ladottavat rivit ja kehittää valolatomakoneelle tarvittavat käskyt. Tekstin matkan täytyy kuitenkin alkaa näppäimistöllä. Mikään valolatomakone tai tietokone ei voi omaksua tätä perustehtävää, eikä kumpikaan kykene korjaamaan väärin näppäiltyä tekstiä. Ihmiskädet toimivat edelleen aloitteentekijöinä.
Koska atk-kirjoittaja tavallisesti jäljentää ’valmiiksi konekirjoitettua aineistoa, niin kaksinkertaisen työn välttämiseksi käytetään ”optista lukijaa”. Nämä laitteet pystyvät ”lukemaan” tietyllä tavalla konekirjoitettua käsikirjoitusta ja muuntamaan sen sellaiseen muotoon, jota tietokone voi käsitellä – tavallisesti reikä- tai magneettinauhalle. Kun valolatomakone tulostaa tekstiä, se tapahtuu uskomattoman paljon nopeammin kuin linotyypillä, jonka tavallinen latomisnopeus on kaksi kirjainmerkkiä sekunnissa. Kehittyneillä valolatomakoneilla kyetään teoriassa latomaan jopa 10000 kirjainmerkkiä sekunnissa, ja 8000 kirjainmerkkiä sekunnissa latovia koneita on kaupan. Kaupanpäällisiksi ne vielä jäljentävät kuvia!
Metallilatomakoneitten ensimmäisiä kilpailijoita olivat lyömällä toimivat latomakoneet. Ne muistuttivat suuresti kirjoituskonetta, joka ”lyö” kirjaimen hiilinauhan läpi paperille. Vaikka ne ovatkin tehokkaita, varsinkin kun tietokone käyttää niitä, jotkut järjestelmät ovat alttiita nopealle kulumiselle. Tällä voi olla melkoinen vaikutus tuotettujen kirjasinten laatuun. Kaikesta huolimatta se on hyvin suosittu ladontamenetelmä ja sitä käytetään laajasti sanoma- ja aikakauslehtien valmistamisessa.
Ensimmäisen sukupolven valolatomakoneet
Kun painajat tulivat entistä tietoisemmiksi valoladonnasta, keskittyi valmistajien kiinnostus sellaisen koneen valmistamiseen, joka saattoi latoa tehokkaasti ja nopeasti teräviä kirjakkeen kuvia. Heidän joukossaan olivat ennen kaikkea tavallisten metallikirjakkeita valavien koneitten valmistajat. Onnistuneita valolatomakoneita, jotka muistuttivat suuresti kuumaa metallia käyttäviä sukulaisiaan, valmistettiin paljon. Sen vuoksi niitä sanotaan ensimmäisen sukupolven valolatomakoneiksi. Valinlaitteiden ja sulan metallin asemesta näissä koneissa oli filmi ja kirjainten negatiivit tai matriisit. Nämä koneet eivät tarjonneet mitään todellista nopeusetua, vaikka niillä voitiinkin latoa korkealuokkaisia kirjaimia. Niitä käytetään enimmäkseen näppäimistön avulla ja niiden nopeus riippuu kirjoittajasta. Nopeuden tuloa saatiin vielä odottaa.
Toisen sukupolven valolatomakoneet
Seuraavan sukupolven valolatomakoneille on tyypillistä entistä suurempi irtautuminen mekaanisista periaatteista ja painopisteen keskittyminen elektro-optisen teknologian käyttämiseen. Koska latominen tapahtuu ehkä 20–40 kirjainmerkin sekuntinopeudella, se on jo siksi nopeaa, että tekstin syöttämiseen tarvitaan useita erillisiä näppäimistöjä, jotta koneet toimisivat tehokkaasti.
Vaikka nämä valolatomakoneet eroavat ulkonaisesti huomattavastikin toisistaan, ne toimivat enimmäkseen siten, että kunkin filmillä olevan kirjaimen kuva heijastetaan yksitellen linssien läpi, minkä jälkeen se valottuu oikealle kohdalleen filmille tai bromidipaperille.
Olkoon koneen rakenne minkälainen tahansa, niin matriisin- eli kuvansiirrin muodostaa mekanismin sydämen. Esimerkiksi eräässä järjestelmässä on lasikiekon kehällä kahdeksan täydellistä erimuotoista kirjaimistoa. Kun levy pyörii vinhaa vauhtia, valonlähde heijastaa kirjainmerkkien kuvat yksitellen peilijärjestelmän kautta linssejä sisältävään pieneen pyörivään torniin, jossa ne suurennetaan sellaisiksi, kuin kirjaltaja haluaa. Sama kirjainmerkki voidaan jäljentää 16 kokoon!
Toiset suunnittelijat ovat sijoittaneet valonlähteen pyörivän sylinterin sisään kirjainten ollessa sylinterin pinnalla. Kun sylinteri pyörii, valo välähtelee sen seinämillä olevien kirjainmerkkien läpi linsseihin. Erään erittäin nopean järjestelmän rakenne muistuttaa suuresti mehiläispesän hunajakennostoa. Jokaiseen kirjaimeen, joka sijaitsee omassa lokerossaan, kuuluu oma valonlähteensä. Mekaaninen liike on saatu äärimmäisen vähäiseksi. Optisilla järjestelmillä on se etu, että kirjainten valokuvat eivät kulu ja repeydy kuten metallivalinkoneen matriisit. Joustavampien pientietokoneitten esiinmarssi on myös tuonut mukanaan parannuksia. Sen sijaan että käytettäisiin tietokonejärjestelmää, joka pannaan jäykästi suorittamaan jotakin nykyistä tehtävää, tietokoneen suorituskykyä voidaan nyt soveltaa lukuisiin tarkoituksiin vain ajamalla pieni ohjelmanauha sen muistin läpi.
Tällä tavalla pienitehoisesta tietokoneesta saadaan paras mahdollinen hyöty. Lisäksi näppäilemistyötä voidaan vähentää tallentamalla tietokoneen muistiin rutiiniohjeita ja jopa painettavan aineiston tekstissä esiintyviä toistuvia sanoja, sanontoja ja tekstin osia.
Kolmannen sukupolven valolatomakoneet
Kolmannen sukupolven koneita on kehitetty paljon laajemmassa mitassa. Ne luokitellaan tähän ryhmään kuuluviksi siksi, että melkein kaikki mekaaniset ratkaisut on poistettu. Toisin kuin edellisen sukupolven latomakoneissa, joissa kirjainten kuvat ovat ”kennoissa” tai pyörivällä sylinterillä tai kiekonkehällä, kirjainmerkit tallennetaan nyt tietokoneen muistiin numeroina. Se merkitsee sitä, että koneesta saadaan ulos tuhansia kirjainmerkkejä hämmästyttävän nopeasti milloin tahansa. Kun kone antaa tämän tiedon muististaan, se vahvistetaan ja muutetaan kirjaimen muotoiseksi kuvaksi, joka näkyy katodisädeputkessa tai kuvaruudussa, josta se valokuvataan. Koska kirjaimen muoto ei riipu nyt näkyvästä mallista, kirjain voidaan elektronisesti suurentaa, levittää tai kaventaa tai muuttaa se jopa kaltevan kursiivikirjaimen näköiseksi!
On sopivaa kysyä, onko täten saatu hyöty vastannut painajan ja kustantajan kaikkia toiveita. On myönnettävä, että hyöty on ollut suuri. Kasvaneen ladontakyvyn lisäksi väitetään saadun takaisin noin 40–50 prosenttia vanhasta lattiapinta-alasta. Enää ei tarvita tonneittain joutilaana lojuvaa kirjasinmetallia, ja uudet laitteet painavat 8–10 kertaa vähemmän kuin vastaavat ”kuumametallikoneet”. Latomokin on muuttunut. Sen entinen raskas ilmapiiri muistuttaa nyt verrattain melutonta toimistoympäristöä.
Toisaalta kehitys ei ole ollut mitään halpaa. Valolatomakoneet eivät pysy kunnossa itsestään. Materiaali- ja laitekustannukset ovat kohonneet laajennusta ja kasvanutta tuotantotehoa vastaavassa suhteessa. Tietokoneistetuissa laitteissa ilmenevä häiriö saattaa olla kohtalokas. Pienistäkään vioista ei selvitä ilman teknikkojen apua, kun taas rivilatomakone kyetään kunnostamaan yleensä oman väen toimesta. Tällaisten häiriöitten välttämiseksi jotkut painajat ovat katsoneet tarpeelliseksi sijoittaa rahaa varalaitteisiin, jotka nopeasti vanhentuessaan luovat tilanteen, jossa tuotantokyky on turhan suuri silloin, kun sitä vähiten halutaan. Monet painajat järkeilevät, että heidän täytyy hyväksyä tällainen tilanne, jotta he pysyisivät mukana kilpailussa.
Vaikka onkin totta, että taloudellinen paine on synnyttänyt monet latomisessa tapahtuneet edistysaskeleet, on tärkeätä huomata heidän hyödyntävän jo olemassa olevia periaatteita ja lakeja. Luomakunnan joka kolkasta löytyy valoa, magnetismia ja mitä hienoimpia tietokoneen muistijärjestelmiä. Loppujen lopuksi ihminen voi vain jäljitellä ja soveltaa Luojan itsensä vahvistamia periaatteita.
[Kaavio s. 7]
(Ks. painettu julkaisu)
valonlähde
matriisikirjakkeen kuva
linssi
filmi tai bromidipaperi