Elämää Brasilian kuivilla kaktusylängöillä

Herätkää!-lehden Brasilian-kirjeenvaihtajalta

KATSOHAN yllä olevalle kartalle merkittyä tummempaa läikkää, joka peittää noin puolentoista miljoonan neliökilometrin laajuisen alueen. Se on paahtavasta kuumuudestaan, toisinaan pitkiä aikoja kestävästä sateettomuudestaan ja epätavallisesta elämäntavastaan tunnettu alue Brasilian koillisosassa. Pelkästään hengissä säilyminen siellä kuivana kautena on dramaattinen kokemus!

Mutta tarkastelkaamme aluetta lähemmin. Tämän alueen pohjois- ja itäpuolella olevan palmujen reunustamista kauniista hiekkarannoistaan, syvänsinisestä taivaastaan ja lähes ympärivuotisesta paahtavasta auringonpaisteestaan tunnetun Atlantin rantakaistaleen nimenä on osuvasti Costa do Sol (Aurinkorannikko). Tällä Brasilian rannikkokaistaleella asuu niin ikään suurin osa maan väestöstä. Näiden ihmisten yleiset kasvonpiirteet ilmaisevat heidän syntyneen valkoihoisten ja intiaanien välisistä avioliitoista. He ovat vieraanvaraisia, käteviä käsistään ja tunnettuja rikkaasta mielikuvituksestaan. Mutta jättäkäämme rannikko taaksemme ja tutustukaamme lähemmin sisämaahan.

”Caatinga” – kuivuuden vitsaama ylänkö

Matkatessamme sisämaahan päin havaitsemme kasvillisuuden vähitellen muuttuvan. Puusto harvenee ja vaikuttaa kitukasvuisemmalta. Ja äkkiarvaamatta saavummekin caatingaan (’valkoiseen metsään’, ts. lehdettömään, kitukasvuiseen metsään). Syntyperäiset asukkaat ovat antaneet tämän nimen seudulle, jota kuivuus koettelee ankarimmin ja jossa sateeton kausi kestää pisimmän ajan. Caatinga ei kuitenkaan ole yhtäjaksoista autiomaata, vaan se tarkoittaa suppeampia tai laajempia ylänköalueita siellä täällä maan koillisosassa. Juuri näiden alueiden pitkäaikaiset kuivat kaudet ovat uhka hengissä säilymiselle.

Tällainen ajatus ei ehkä tulisi mieleesikään nähdessäsi alueen kasvien viheriöivän ja kukoistavan sadekautena. Mandacarukaktus (Cereus jamacaru), jonka useat okaiset haarakkeet yhtyvät lähellä maan pintaa, hallitsee maisemaa. Se saavuttaa kolmen metrin korkeuden. Xique-xique-kaktus (Pilocereus gounellei) on pienikokoisempi mutta muuten samanlainen. Joskus sen ulkonäkö muistuttaa kynttelikköä. Alueella kasvaa myös algaroba, piikikäs ja pienilehtinen puu, jonka tiivis lehväkatos varaa päivänvarjon tavoin kostean ja varjoisan kasvupaikan muille kasveille. Paatsamakasveihin kuuluvan jujubepuun laaja, ainavihreä latvus kohoaa 10–15 metrin korkeuteen. Kaikkein yleisin on sennoihin kuuluva ”rumpupalikkapuu” (Cassia fistula), joka on saanut tuon nimen siemenpalkojensa muodon perusteella. Suuret keltaiset kukat, joiden tuoksu leijuu puun tiiviin lehvistön yllä, lisäävät osaltaan sen keväistä väriloistoa. Seudulle ominaisia kasveja ovat myös kukkivat mimosa- ja braunapuut. Pau-branco-puu (Polemoniales-lahkoon kuuluva Auxemma glazioviana) näyttää tuoksuvine villimehiläisparvia houkuttelevine valkeine kukkineen jättimäiseltä morsiushunnulta.

Öljyhedelmiä tuottava suorarunkoinen oiticicapuu kannattelee pyöreää, ympärysmitaltaan noin 15-metristä latvusta. Trooppisia vaaleanpunakukkaisia umburana-puita ja aina läsnä olevia karnaubapalmuja on hajallaan siellä täällä pensaiden ja okaisten tiheikköjen lomassa. On myös tyräkki-, kvitteni- ja pippuripuita sekä bromelioita, joilla on okaiset lehdet ja tiheät kukkatertut. Kaikilla näillä kasveilla on yksi yhteinen piirre: nämä sadekautena värikkäät kasvit ovat sitkeitä ja voivat kestää kuukausien ajan jatkuvaa kuivuutta. Ne saattavat pudottaa kaikki lehtensä ja näyttää kuolleilta, mutta heti sadekauden alkaessa ne virkoavat ja leimahtavat trooppiseen väriloistoon.

Mutta täältä löytyy muutakin elävää kuin puita ja pensaita. Monenlaiset villieläimet tuovat oman vivahderikkaan lisänsä alueen elämään. Viekas kettu ja varovainen jaguaari majailevat täällä. Samoin voidaan nähdä kaksimetrinen teijulisko sekä vyötiäisiä, opossumeja ja marsuja. Pelätty karakarahaukka kaartelee korkealla yläpuolella, ja lähempänä maan pintaa on vilisemällä villikyyhkyjä.

Mutta miten on mahdollista tulla toimeen sellaisella ajoittain karulla seudulla? Karjankasvatuksen avulla. Kausiluonteiset laidunmaat ovatkin enimmäkseen suurten karjatilojen käytössä. Tammikuusta maaliskuuhun kestävät sateet eivät kuitenkaan riitä varaamaan vettä niin paljon, että muodostuisi hyviä laidunmaita. Sateet edistävätkin lähinnä vain kaktusten ja pensaston kasvua, mistä nälkäinen karja ja armoton aurinko tekevät pian lopun.

Hengissä säilyminen kuivana kautena

Jo touko- tai kesäkuussa caatingan laidunmaat alkavat käydä vähiin. Karjankasvattajalla alkaa olla vaikeuksia. Mutta hän ei anna ikivanhan ongelman häiritä itseään, vaan havaitessaan, ettei hän enää kykene ruokkimaan eläimiään, hän näkee välttämättömäksi ”sulkea niiltä portin”. Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee sitä, että karja-aitaus suljetaan niiltä ja karja lähetetään pois selviytymään omin avuin.

Käytännöllisesti katsoen oman onnensa nojaan jätetyt eläimet kärsivät paljon taistelussaan hengissä säilymiseksi. Aluksi ne käyttävät ravinnokseen matalakasvuisia pensaita. Sitten ne alkavat järsia pienten puiden kuorta, ja lopulta ne eivät löydä juuri mitään, mikä lievittäisi niiden nälkää. Hehkuvan, samalla kauniin ja kammottavan auringon alla lehdet alkavat vähitellen varista. Linnut joko muuttavat pois tai säilyvät vaivoin hengissä, ja muutamat niistä menehtyvät. Vähäiset, vuodenajoista riippuvaiset joet ja purot kuivuvat. Kaikki kasvit muuttuvat synkän harmaiksi. Eteen avautuu lohduton autiomaanäkymä okaisine pensaineen. Nämä pensaat ja puut ovat nyt kuin ylöspäin käännettyjä juurakkoja, jotka kohoavat keskimäärin kolmen metrin korkeuteen ja muodostavat lähes läpitunkemattoman tiiviin ryteikön. Niin kauas kuin silmä kantaa, jatkuu sama lohduton näkymä. Eläimet laihtuvat nopeasti. Matalista tiheikön suojassa säilyneistä lammikoista ne löytävät vain niukasti viime sateesta jäljellä olevaa vettä.

Vaquero – altis auttaja ahdingon aikana

Vaquero (karjapaimen) on tyypiltään rauhallinen, vähäpuheinen, kevytrakenteinen ja hieman kumararyhtinen. Hänen silmänsä vaikuttavat raukeilta, eikä niistä kuvastu minkäänlaista kunnianhimoa. Kuivan kauden lähestyessä hän valmistautuu työnsä vaativimpaan osaan. Tästä lähtien hän pukeutuu omituisen näköisiin vaatteisiinsa. Hän asettaa nahkanutun luiseville hartioilleen. Rintasuojus, joka monesti valmistetaan jaguaarin nahasta, ulottuu kaulalta vyötärölle. Vahvat nahkasäärykset suojaavat hänen sääriään, ja jalkoihinsa hän panee karkeatekoiset sandaalintapaiset jalkineet. Paksut nahkarukkaset ja kartiomainen nahkahattu, jonka lierit on taivutettu ylöspäin, täydentävät hänen asunsa.

Vaquero uskaltautuu piikkipensaita kasvavaan caatingaan vain tämänkaltaisissa varusteissa. Hän etsiskelee sairastuneita eläimiä, loukkaantuneita tai nälkiintyneitä, sellaisia jotka eivät enää kykene kävelemään. Paimenen tavoin hän tuo ne tilapäisesti karja-aitaukseen. Viimeisenä keinona hän ruokkii eläimiä läheisestä algarobapuusta riivityillä oksilla. Tai ne saavat purtavakseen hiukkasen happamia mandacaru- tai xique-xique-kaktuksia, jotka sisältävät runsaasti vettä. Karjapaimenen täytyy ensin kärventää niitä okaiden polttamiseksi. Äärimmäisen kuivuuden vallitessa hänen tiedetään tyytyneen niiden tavoin tähän yksinkertaiseen ravintoon.

Karjan kokoaminen

Joulukuun vaiheilla alkaa taas sadekausi, ja sen mukana saadaan tervetullut vapautus painajaismaisesta kuivuudesta. Maa ja puut kokevat hämmästyttävän elpymisen. Nyt on tullut aika pyydystää orastavan pensaskasvillisuuden keskellä oleskelevat vanhemmat eläimet ja tuoda ne karjatilalle. Jotkut niistä ovat valmiit teurastettaviksi. Toiset lasketaan vapaaksi vielä vuodeksi tai pidemmäksi ajaksi vaeltelemaan villeinä.

Pukeutuneena nahkaisiin varuksiinsa, jotka saavat vaqueron näyttämään enemmän keskiajan ritarin kuin karjapaimenen näköiseltä, hän ohjailee ratsuaan valppaana ja tarkkaavaisena. Aikaisemman kokemuksensa perusteella hän tietää, että suurin osa eläimistä on selviytynyt hengissä. Epäilemättä se johtuu osittain tämän intiaanien kasvattaman sekarodun sitkeydestä.

Härän kiinniotto on todellinen näytös. Katsohan! Tuolla on härkä. Hevonen on myös huomannut sen. Karjapaimen tietää, mitä hänen harjaantunut ratsunsa tekee seuraavaksi, ja siksi hän valmistautuukin painamalla päänsä hevosen harjaa vasten. Sitten alkaakin hurja takaa-ajo!

Villiin olotilaansa tottunut härkä ei anna helpolla periksi. Hevonen seuraa oikopäätä sen jälkiä ja ajautuu yhä syvemmälle ryteikköön välittämättä ratsastajasta, joka yrittää tiiviisti hevostaan vasten painautumalla välttyä nahkavaruksiaan piiskaavien oksien ryöpyltä. Hevosella on vain yksi päähänpinttymä: juuri tuon härän tavoittaminen!

Sitten tulee eteen avoin kohta maastossa – ja silloin on aika pyydystää pakeneva eläin! Nopea kiihdytys, ja karjapaimen ratsuineen on karkurin rinnalla. Vaquero tukee oikean jalkansa jalustimeen ja tarrautuu toisella kädellään hevosen harjaan, nojautuu sitten oikealle ja kahmaisee kiinni härän hännästä. Hyvin ajoitettu ja rivakka nykäisy sivulle horjauttaa härän tasapainoa, ja se kaatuu tömähtäen tantereeseen.

Härän kaatuessa paimen pudottautuu sen päälle. Hän kääntää härän pään sivulle ja työntää sen sarvet maahan. Jostakin selittämättömästä syystä tämä liike saa härän tajuamaan, että se on hävinnyt ottelun. Se ei tee enää vastarintaa. Paimen kaivaa laukustaan nahkaisen suojuksen, jolla hän sitoo eläimen silmät, sekä kahdesta pienestä puukalikasta koverretut jalkakahleet, jotka hän panee eläimen etujalkoihin. Silmät peitettyinä ja jalat kahlehdittuina härkä pysyy paikoillaan siihen asti, kun se ajetaan kotiaitaukseensa.

Nyt paimen kurkottaa kätensä jälleen laukkuunsa ja ottaa sieltä palasen ruskeaa toppasokeria. Syömällä sen hän tyydyttää nälkänsä ja janonsa. Samalla hän pitää kaiken aikaa silmällä ympäröivää caatingaa. Vaquero pysyttelee tällä pensaskasvillisuuden peittämällä ylängöllä, kunnes hän on ajanut karjalauman kokoon. Vasta sitten hän palaa takaisin yksinkertaiseen olkikattoiseen majaansa ja perheensä luo.

Rodeo ja laulujuhlat

Sadekauden päättyessä alkaa koillisalueen tyypillinen rodeo. Vaikka se onkin espanjalaista alkuperää, se on saanut paikallista väriä. Se on kansanjuhla, jossa jäljitellään vaqueron työtä; siihen on vain lisätty ilonpitoa ja yleisön äänekkäitä suosionosoituksia.

Suuri joukko karjapaimenia saapuu ratsain alueen kaikista osista. Kiillotetuin satuloin, puhtain valjain ja harjatuin nahkanutuin he toistavat niitä urotöitä, joita he normaalisti suorittavat vain erämaassa.

Paimenten mukana saapuvat ”laulajat”, takamaiden säkenöivät viisunikkarit, jotka säestävät laulujaan kitaralla. He osallistuvat kansan ilonpitoon ja ovat suosittuja vetonauloja markkinoilla ja rodeoissa. Paikalla on myös takamailta tullut jutunkertoja (feuilletonist), joka ylistää uusinta, takamaiden kansankielellä kirjoitettua kertomustaan ja esittää kymmeniä mahdottomia tarinoita. Hetkeksi kaikki ovat unohtaneet asuinseutunsa ankaruuden.

Vaquero ja uskonto

Vaikka alueen vallitseva uskonto on roomalaiskatolisuus, niin käytännössä yleinen palvontamuoto on sekoitus mystiikkaa ja taikauskoa. Näetkö tuon oudon näköisen hahmon tien varrella, tuon joka on pukeutunut katumuksenharjoittajan vaatteisiin, pukuun joka on eräänlainen karkeatekoinen munkinkaapu? Hänen kaltaisensa muodostavat yleisen näyn näillä tienoilla. Vaikka hän on pukeutunut munkin tavoin, hän pitää uskonnollista valaansa vain tilapäisesti sitovana. Aina silloin tällöin voidaan nähdä jonkun kantavan painavaa ristiä useiden kilometrien matkan kohti kirkkoa. Tai joku saattaa kulkea kuin pyhiinvaeltaja laulaen uskonnollisia hymnejä ja rukouksia. Jotkut ovat antaneet sitoa itsensä suureen puiseen ristiin kirkon tai kappelin edustalle ja ovat olevinaan ”ristiinnaulittuja”.

Kerran vuodessa sadat vaquerot kokoontuvat viettämään ”karjapaimenen messua” murhatun ammattiveljen muistoksi. Avoimelle paikalle hetkessä kvhätyn alttarin edessä he ensin kuuntelevat vaquero-saarnaajaa. Sitten he jättävät uhrinsa alttarille ohittaessaan sen jonossa ratsastaen. Ehtoollistaan he viettävät istuen maassa ja jakaen keskenään tavanomaista ruokaansa: kuivattua lihaa, toppasokeria ja maniokkijauhoa.

Hengellisten vesien lähteiden avaaminen

Ihmisten elämä täällä Brasilian koillisosan kuivuuden vitsaamilla alueilla ei ole ollut helppoa. Näiden syrjäisten seutujen taloudellinen kuva on kuitenkin vähitellen muuttumassa. Kaupungeissa työolot ovat kohentumassa. Viime vuosina on rakennettu satoja sadeveden kokoamisaltaita. Yhden Oroksessa sijaitsevan altaan tilavuus on yli kaksi miljardia kuutiometriä. São Francisco -jokeen rakennetulla padolla luotiin 34 miljardin kuutiometrin tekojärvi.

Mutta mikä vielä tärkeämpää, Jumalan sanan saarnaaminen edistyy paraikaa pitkin harppauksin tällä alueella. Jopa ajoittaisen kuivuuden pahimmin koettelemilla seuduilla Jumalasta lähtevien totuuden hengellisten vesien runsaus pulppuaa esiin ja sammuttaa Jumalan tuntemista kohtaan tunnetun janon. Monet Jehovan todistajista ovat menestyneet hyvin todistaessaan syrjäisissä kylissä ja eristetyillä karjatiloilla ja viedessään näin lohduttavaa hyvää uutista Jumalan valtakunnasta. – Matt. 24:14; Ilm. 22:17.

Lukutaidottomuudesta ja taikauskosta huolimatta on monia, jotka haluavat sammuttaa hengellisen janonsa. Useat kristittyjen seurakunnat kertovat ahkerasti siitä lähellä olevasta ajasta, jolloin kirjaimelliset ”vedet puhkeavat erämaahan”. (Jes. 35:6, 7) Brasilian koillisosan lumoava mutta kuivuuden vitsaama caatinga tulee silloin olemaan ihastuttava osa siitä maailmanlaajuisesta paratiisista, jossa ei enää ole taistelua hengissä säilymiseksi.

[Kartta s. 8]

(Ks. painettu julkaisu)

BRASILIA