Miten suhtaudut kuolleisiin?
NAINEN seisoo murheellisena onnettomuudessa surmansa saaneen aviomiehensä haudalla. On marraskuun 2. päivä, joka monin paikoin kristikunnassa tunnetaan vainajainpäivänä. Tällöin miljoonat ihmiset kaikkialla maailmassa käyvät hautausmailla koristelemassa hautoja kukilla ja seppeleillä.
Miksi he tekevät niin? Monien mielestä heidän läsnäolonsa haudalla tuona päivänä voi hyödyttää kuolleen rakkaan omaisen ”sielua”. Roomalaiskatolilaiset uskovat, että tietyt vainajainpäivänä suoritetut uskonnolliset toimitukset ja rukoukset voivat tuoda huojennusta ”kiirastulessa” kärsiville sieluille. Katolisen opin mukaan kiirastuli on tilapäisen rangaistuksen paikka, jossa sielu puhdistetaan, ennen kuin se voi saada pääsyn taivaaseen.
Vaikka jotkin protestanttiset kirkkokunnat eivät kannatakaan kiirastuleen uskomista, nekin viettävät vainajainpäivää. Se on oikeastaan viimeinen niistä kolmesta perättäisestä päivästä, joilla on kristikunnan mielestä erikoinen suhde kuolleisiin. Edellinen päivä, 1. marraskuuta, on pyhäinpäivä, joka Suomessa nykyisin on siirretty lauantaiksi. Sitä vietetään ”pyhien” sielujen kunniaksi, joiden ajatellaan jo päässeen taivaaseen. Ja sitä edeltävää päivää, 31. lokakuuta, sanotaan pyhäinpäivän aatoksi.
Pyhäinpäivän aattokin liittyy kuolleisiin. Muinaisten kelttien kalenterissa 31. lokakuuta oli uudenvuoden aatto. Keltit ja heidän pappinsa druidit uskoivat kuolleitten ihmisten sielujen harhailevan maan päällä uudenvuoden aattona. Ruoan, juoman ja uhrien katsottiin voivan rauhoittaa näitä vaeltelevia sieluja. Lisäksi pyhäinpäivän aattona poltettiin kokkoja pahojen henkien karkottamiseksi.
Eräästä kansantapojen erikoisuuksia käsittelevästä kirjasta luemme siihen aikaan vuodesta poltetuista kokkotulista: ”Tulia käytettiin myös eri aikoina ja eri paikoissa pyhäinpäivän iltana, joka on vainajainpäivän aatto, ja varsinaisena vainajainpäivänä, marraskuun 2. päivänä. Näissä tapauksissa tulia pidettiin kuolemattomuuden vertauskuvina, ja niiden ajateltiin olevan tehokkaita, ainakin ulkonaisina ja näkyvinä merkkeinä, nostamaan sieluja [toisin sanoen auttamaan niitä pääsemään vapaaksi] kiirastulesta.” – Curiosities of Popular Customs.
Miten sinä suhtaudut kuolleisiin? Uskotko heidän sielujensa olevan yhä elossa jossakin näkymättömässä valtakunnassa ja kokevan mielihyvää tai tuskaa? Voivatko kuolleet vahingoittaa maan päällä eläviä ihmisiä, jos heitä ei tyynnytetä tietyillä uskonnollisilla toimituksilla tai uhreilla? Voivatko elävät auttaa kuolleita jollakin tavalla?
Saatat hämmästyä saadessasi tietää, että Raamattu ei sano ihmisillä olevan sielua, joka eroaa ruumiista kuolemassa. Sen sijaan me luemme, että ”ihmisestä tuli elävä sielu”. (1. Moos. 2:7) Sielu on ihminen kokonaisuudessaan, eikä se ole hänen näkymätön osansa. Se merkitsee sitä, että kun ihminen kuolee, sielu kuolee. (3. Moos. 23:30; 4. Moos. 31:19; UM; Hes. 18:4, 19; Luuk. 6:9) Kuolleitten tilaa Raamattu kuvailee täydellisen tiedottomuuden tilaksi, kun se sanoo: ”Kuolleet eivät tiedä mitään.” – Saarn. 9:5; Ps. 146:3, 4.
Mutta vaikka kuolleet ovatkin tiedottomia, heitä varten on olemassa suurenmoinen toivo. Jumalan sana vakuuttaa, että ”on oleva ylösnousemus, sekä vanhurskaiden että epävanhurskaiden”. (Apt. 24:15) Tuntuuko sellaiseen uskominen vaikealta? Raamatussa mainitaan jopa useita ylösnousemuksia, jotka ovat jo tapahtuneet. Harkitkaamme kolmea Jeesuksen Kristuksen suorittamaa ylösnousemusta. Luemme seuraavassa ensimmäisestä näistä:
”Hän kulki Nainiksi kutsuttuun kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat hänen opetuslapsensa ja suuri ihmisjoukko. Kun hän tuli lähelle kaupungin porttia, niin katso, kuollutta kannettiin ulos, äitinsä ainosyntyistä poikaa. Äiti oli lisäksi leski. Hänen kanssaan oli kaupungista myös melkoinen ihmisjoukko. Ja kun Herra näki hänet, hänen tuli häntä sääli, ja hän sanoi hänelle: ’Lakkaa itkemästä.’ Sen jälkeen hän lähestyi ja kosketti paareja, ja kantajat seisahtuivat, ja hän sanoi: ’Nuori mies, minä sanon sinulle: nouse!’ Ja kuollut nousi istumaan ja rupesi puhumaan, ja hän antoi hänet hänen äidilleen. Silloin pelko valtasi heidät kaikki, ja he alkoivat kirkastaa Jumalaa sanoen: ’Suuri profeetta on herätetty keskuuteemme’ ja: ’Jumala on kääntänyt huomionsa kansaansa.’ Ja tämä häntä koskeva uutinen levisi koko Juudeaan ja kaikkeen ympäristöseutuun.” – Luuk. 7:11–17.
Toinen muistiin merkitty Jeesuksen suorittama ylösnousemus liittyi Jairuksen, erään galilealaisen synagogan esimiehen, tyttäreen. Tyttö oli kuolemaisillaan, ja Jairus pyysi hartaasti Jeesusta tulemaan hänen taloonsa parantamaan tytön sairauden. (Luuk. 8:40–42) Raamatun kertomus sanoo:
”[Jeesuksen] vielä puhuessa tuli eräs synagogan esimiehen edustaja ja sanoi: ’Tyttäresi on kuollut; älä vaivaa opettajaa enää kauempaa.’ Tämän kuultuaan Jeesus vastasi hänelle: ’Älä pelkää, usko vain, niin hän pelastuu.’ Kun hän meni taloon, hän ei antanut kenenkään muun mennä sisään kanssaan kuin Pietarin ja Johanneksen ja Jaakobin sekä tytön isän ja äidin. Mutta kaikki itkivät ja löivät itseään murheesta hänen takiaan. Niin hän sanoi: ’Lakatkaa itkemästä, sillä hän ei ole kuollut, vaan nukkuu.’ Tällöin he rupesivat nauramaan hänelle pilkallisesti, koska he tiesivät, että tyttö oli kuollut. Mutta hän otti häntä kädestä, korotti äänensä ja sanoi: ’Tyttö, nouse!’ Ja hänen henkensä palasi, ja hän nousi samassa, ja Jeesus käski antaa hänelle syötävää. Ja hänen vanhempansa olivat aivan haltioissaan.” – Luuk. 8:49–56.
Vaikka Jeesus herättikin nämä ihmiset pian heidän kuolemansa jälkeen, näin ei ollut hänen läheltä Jerusalemia Betaniasta olevan ystävänsä Lasaruksen laita. Lasarus oli ollut kuolleena neljä vuorokautta ja hänet oli pantu muistohautaan. Johanneksen kirjoittamassa evankeliumikertomuksessa sanotaan:
”Niin Jeesus, huokaistuaan jälleen sisimmässään, tuli muistohaudalle. Se oli oikeastaan luola, ja sitä vasten oli kivi. Jeesus sanoi: ’Ottakaa kivi pois.’ Vainajan sisar Martta sanoi hänelle: ’Herra, hänen täytyy jo haista, sillä on neljäs päivä.’ Jeesus sanoi hänelle: ’Enkö sanonut sinulle, että jos uskoisit, niin näkisit Jumalan kirkkauden?’ Niinpä he ottivat kiven pois. Jeesus nosti nyt silmänsä taivasta kohti ja sanoi: ’Isä, kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Tosin minä tiesin, että aina kuulet minua, mutta puhuin ihmisjoukon vuoksi, joka seisoo ympärillä, jotta se uskoisi, että sinä olet lähettänyt minut.’ Ja tämän sanottuaan hän huusi suurella äänellä: ’Lasarus, tule ulos!’ Kuolleena ollut tuli ulos jalat ja kädet kääreisiin sidottuina, ja hänen kasvojensa ympärille oli sidottu liina. Jeesus sanoi heille: ’Päästäkää hänet kääreistä ja antakaa hänen mennä.’” – Joh. 11:38–44.
Sinun tulisi siis pitää kuolleita ihmisiä raamatullisesti puhuen yksinkertaisesti tiedottomassa tilassa olevina. He eivät koe iloa eivätkä kärsimyksiä. Mutta Jeesuksen maan päällä ollessaan suorittamat kuolleista herättämiset tarjoavat lujan perusteen uskoa hänen rohkaiseviin sanoihinsa:
”Tämä on hänen tahtonsa, joka on lähettänyt minut, etten kadottaisi mitään kaikesta siitä, mitä hän on antanut minulle, vaan että herättäisin sen viimeisenä päivänä. Sillä tämä on Isäni tahto, että jokaisella, joka näkee Pojan ja uskoo häneen, olisi ikuinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.” – Joh. 6:39, 40.