Itä kohtaa lännen Surinamissa

Herätkää!-lehden Surinamin-kirjeenvaihtajalta

MILLAISTA on monista osista maailmaa olevien ihmisten asua yhdessä samassa paikassa? Useimmissa maissa, joissa on monenkirjava väestö, asukkaat ovat luultavasti samaa mieltä siitä, että vakavien ongelmien ei ole pakko ilmaantua. Surinam on huomattava esimerkki tällaisesta ihmisten ”sulatuskattilasta”. Käynti täällä paljastaa monista kansakunnista olevien moninaisten kansallisuuksien elävän yhdessä rauhaisasti. Haluaisitko luoda silmäyksen värikkääseen maahamme ja kansaamme?

Surinam sijaitsee Etelä-Amerikan koillisrannikolla länsipuolella olevan Guyanan ja itäpuolella olevan Ranskan Guayanan välissä. Tämän maan pinta-ala on runsaat 160000 neliökilometriä. Yhdistyneiden Kansakuntien arvio vuodelta 1975 osoitti Surinamissa olevan noin 420000 asukasta. Useimmat asuvat kapealla rannikkokaistaleella. Suurin osa Surinamista on tiheiden viidakoitten peitossa ja melkein asumatonta.

Eräs tietosanakirja sanoo tämän alueen varhaishistoriasta: ”1400-luvulle asti karibi-, arawaki- ja warrauintiaanit olivat Surinamin ainoita asukkaita. Surinamin katsotaan saaneen nimensä surinen-nimisestä heimosta, joka asui maassa aiemmin, mutta jonka karibit karkottivat.” – The New Encyclopædia Britannica, vuoden 1976 painos.

Espanjalaiset olivat löytäneet Surinamin vuoteen 1500 mennessä, mutta he eivät halunneet asettua tänne asumaan tai käyttää hyväkseen löytöä. Vuonna 1651 englantilainen Francis Lord Willoughby perusti Surinamin siirtokunnan. Hän päätti käyttää hyödyksi hedelmällistä maaperää kasvattamalla sokeriruokoa. Pian oli toiminnassa lukuisia sokeriviljelmiä. Ne myötävaikuttivat väestön sekoittumiseen.

Vaihtelevan väestön muodostuminen

Viljelmien toiminta vaati halpaa työvoimaa, mikä johti siihen, että maahan tuotiin afrikkalaisia orjia. Oli tavallista, että orjanomistajat kohtelivat alaisiaan julmasti. Sen vuoksi tuhannet orjat karkasivat pakenemalla tiheään viidakkoon, missä he järjestäytyivät eri heimoiksi ja palasivat takaisin afrikkalaiseen elämäntapaan. Näin Surinamiin siirrettiin pala Afrikkaa.

Afrikkalaisten orjien jälkeläiset tunnetaan ”kreoleina”. Sisämaassa asuvia kreoleja sanotaan ”viidakkokreoleiksi”. Niitä, jotka halusivat mieluummin asua kaupungissa, sanotaan ”kaupunkikreoleiksi”. Tuhannet Surinamin monirotuisen yhteiskunnan jäsenet katsovat kuuluvansa tähän Afrikasta siirrettyyn väestöön.

Hollantilaiset saapuivat vuonna 1667. Mutta se ei muuttanut täällä kukoistanutta viljelysyhteiskuntaa. Mutta vuonna 1863 orjuus lakkautettiin. Tämä loi suuren työvoimapulan. Tuli ankara tarve saada työväkeä viljelmien pitämiseksi toiminnassa. Mutta mistä saataisiin apua?

Aluksi työvoimapulaa koetettiin torjua siten, että hollantilaisia pienviljelijöitä kannustettiin muuttamaan Surinamiin. Näin kappale Alankomaita antoi oman lisänsä paikalliseen väestöön. Kuitenkin työvoimapula pysyi ankarana, ja tuli välttämättömäksi etsiä työläisiä muilta alueilta.

1800-luvun puoliväliin mennessä Surinam oli ottanut tervetulleina vastaan rajojensa sisäpuolelle myös satoja kiinalaisia sopimustyöläisiä. Vaikka monet palasivat kotiin sopimusaikansa päätyttyä, melko suuri osa jäi ja sijoittui menestyksellisesti kaupan piiriin. Melkein joka kadunkulmassa olevat kiinalaisten hoitamat ruokatavarakaupat ovat olleet vuosia tunnusomaisia pääkaupungille Paramaribolle. Tällä tavalla väestö sai itämaista väriä.

Mutta vielä tarvittiin lisää halukasta työväkeä. Niinpä vuosina 1873–1916 Intiasta laivalasteittain saapuneet hindustanilaiset siirtolaiset kartuttivat Surinamin maatyövoimaa. Kiinalaisten tavoin monet hindustanilaiset halusivat jäädä senkin jälkeen, kun heidän sopimusaikansa kuluivat umpeen. Tämän mahdollistamiseksi valtio antoi heille pieniä maatilkkuja, niin että he saattoivat asettua pienviljelijöiksi.

Lisää samaan sulatuskattilaan

’No, olemmeko nyt tavanneet jokaisen?’, saattaisit kysyä. Emme toki. Sallithan minun esitellä sinulle vielä yhden väestön rakennusaineista, joka sekin on peräisin idästä. Hän on herra Indonesialainen, joka on vuoden 1890 jälkeen löytänyt tiensä tähän maahan, jossa itä kohtaa lännen. Erityisesti Jaavan saarelta tuhannet ottivat vastaan kutsun saapua länteen, missä he voisivat panna maanviljelystaitonsa hyvään käyttöön.

Eikä Surinamin väestön sekoitus pääty tähän. Paramaribossa vierailevat näkevät libanonilaisia, erilaisia eurooppalaisia ja suuren ryhmän mulatteja. Viimeksi mainitut ovat seurausta aiemmin mainittujen itämaisten ja länsimaisten väestönosien välisistä seka-avioliitoista.

Mikä sitten vetää niin monenlaisia ihmisiä Surinamiin? Monia houkuttelevat yhä täällä kasvatettavat hyvin monipuoliset maataloustuotteet. Sellaisia ovat esimerkiksi riisi, sokeriruoko, sitrushedelmät ja banaanit. Surinamissa kasvavat monet puulajit vetävät puoleensa toisia. Kultalöydöt olivat yksi tärkeä vetonaula menneisyydessä.

Lähempänä nykyaikaa kiinnostus kohdistuu kuitenkin pääasiassa tämän maan tärkeimpään mineraalirikkauteen, bauksiittiin. Se on savenkaltaista, multamaista ainetta, joka on alumiinin ja sen yhdisteiden tärkein lähde. Alumiiniteollisuus on vienyt ahnaasti satojatuhansia tonneja surinamilaista bauksiittia, ja sitä on vielä valtavasti tulevaa käyttöä varten.

Sekoittumisesta koituneita etuja

Surinamin itämaisen ja länsimaisen väestön sekoittumisesta on ollut monenlaista hyötyä. Viidakkokreolit ovat osoittautuneet suureksi avuksi matkustettaessa jokia myöten tai sisämaahan. Nämä taitavat venemiehet kykenevät ohjaamaan puunrungosta koverretut kanootit vaarallisten koskien ja jopa pienten putousten läpi. Lisäksi viidakkokreoli on tunnettu taiteellisista puunveistotöistä.

Kiinalaisväestö tarjoaa erinomaisen esimerkin sopeutuvuudesta. Vaikka kiinalaiset ovat säilyttäneet oman kielensä, he ovat monissa suhteissa omaksuneet länsimaisia mittapuita. Se ilmenee yhteiskunnallisesti, kasvatuksellisesti ja uskonnollisesti. Sen lisäksi, että monet täkäläiset kiinalaiset ovat ammatiltaan kauppiaita, joistakuista on tullut lääkäreitä, opettajia ja urakoitsijoita. Heistä on todellista hyötyä Surinamille.

Hindustanilaisten keskuudessa nuorempi sukupolvi on osoittautunut melko edistykselliseksi. Heidän esi-isänsä elivät miltei yksinomaan talonpoikaisyhteiskunnassa. Mutta meitä ei nykyään hämmästytä, kun tapaamme hindustanilaisia esimerkiksi lääketieteen, kasvatuksen, lainopin ja kaupan aloilla. He ovat saaneet paljon kiitosta uutteruudestaan ja säästäväisyydestään.

Sama pitää paikkansa indonesialaisista. Monet ovat luopuneet maanviljelyksestä elämäntapana ja tavoitelleet samanlaisia ammatteja kuin kiinalaiset ja hindustanilaiset maanmiehensä. Herra Indonesialainenkin on saanut osakseen kiitosta ahkerana ja älykkäänä työntekijänä.

Ottaen huomioon sen, että ihmiset puhuvat monia kieliä, joku voisi ihmetellä, miten he hoitavat kanssakäymisen. Vaikka monet nuoremmasta sukupolvesta ovat oppineet hollantia, suuri osa ihmisistä voidaan tavoittaa ainoastaan ”sranan tongona” tunnetuksi tulleen kielen avulla. Monet sanovat tätä kieltä negroenglanniksi, ja paikallisesti se tunnetaan edelleen ”taki-takina”. Sranan tongo perustuu englantiin, ja siinä on aineksia hollannista, ranskasta, portugalista ja erilaisista afrikkalaisista ja intialaisista kielistä. Vaikka se saattaakin ensin kuulostaa huvittavalta sellaisesta, joka puhuu näitä muita kieliä, sranan tongo on osoittautunut sopivaksi yhteydenpitosillaksi idän ja lännen välille tällä alueella.

Uskonnollisia käsityksiä

Uskonnolliset tavat ja menot ovat täällä Surinamissa yhtä kirjavia kuin väestökin. On mielenkiintoista mitä tapahtuu esimerkiksi, kun joku viidakkokreoleista, jotka tunnetaan myös ”maronneekereinä”, kuolee.

Vanhuuteen kuoleminen on ainut kuolema, jota nämä ihmiset pitävät luonnollisena. Mutta hollantilainen kirjailija Willem van de Poll kertoo, että jos kuolee ennenaikaisesti, ”kuoleman jälkeen ruumista kannetaan päiväkausia ympäriinsä. Tähän kuolemantapaukseen syyllinen paha henki on, mikäli mahdollista, löydettävä, ennen kuin vainaja voidaan haudata maahan. Vainajan uskotaan kykenevän osoittamaan ruumiinsa kantajille, missä onnettomuuden aiheuttanut [paha henki] majailee.”

Raamatun uskonto on tälle jyrkkänä vastakohtana. Raamattu sanoo kuolleiden olevan täysin tiedottomia. (Saarn. 9:5; Ps. 146:4) ”Aika ja aavistamattomat tapahtumat”, ei pahat henget, aiheuttavat usein ennenaikaisen kuoleman. – Saarn. 9:11, UM.

Myös hindustanilaisilla on säilynyt ei-raamatullisesta uskonnosta periytyviä tapoja. Heidän pihoillaan voidaan nähdä pieniä punaisia lippuja liehumassa bambukeppien päässä. Lippujen katsotaan palvelevan taikakaluna pahaa vastaan. Toinen epätavallinen hindustanilainen tapa liittyy häihin. Talon ulkopuolella voi silloin tällöin nähdä valkoisia käden painamia. Ne ovat osoitus siitä, että morsian on työntänyt kätensä jauhetusta valkoisesta riisistä valmistettuun taikinaan ja on painanut sen talon ulkoseinää vasten. Sen ymmärretään ilmaisevan, että hänen kätensä on annettu avioliittoon.

Jehovan todistajien toiminta on ollut Surinamissa antoisaa. Vuonna 1946 tällä alueella oli ainoastaan 20 todistajaa. Vuoden 1971 loppuun mennessä lukumäärä oli kasvanut runsaaseen 600:aan, ja vuonna 1978 saavutettiin 879 todistajan huippu. Enemmistö näistä on kaupunkikreoleja ja mulatteja, jotka pitävät itseään länsimaalaisina. Kuitenkin he ottavat säännöllisesti tervetulleina joukkoonsa (suureksi osaksi indonesialaiseen väestönosaan kuuluvia) itämaalaisia, alkuasukasintiaaneja ja viidakkokreoleja.

Tämä Surinamin ja sen kansan tarkastelu jäisi vaillinaiseksi, jos jättäisimme mainitsematta sen, että 25. marraskuuta 1975 syntyi uusi itsenäinen Surinamin tasavalta. Kansa odotti innokkaasti tätä muutosta, ja se tapahtui rauhaisasti ja järjestystä noudattaen. Palvonta-, puhe- ja painovapaus kuuluvat uuden tasavallan perustuslain takaamiin vapauksiin.

Surinamin ja sen väestön historia ja kehitys on todella mielenkiintoinen. Se on huomattava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, kun itä kohtaa lännen.

[Kartta/Kuva s. 13]

(Ks. painettu julkaisu)

ETELÄ-AMERIKKA