Päivä jona me saimme lapsemme!
Kerrottu Herätkää!-lehden Länsi-Saksan-kirjeenvaihtajalle
VIIME vuonna saksalaisessa Stern-aikakauslehdessä ollut artikkeli kiinnitti huomiotani. Siinä kuvailtiin sairaalaa, ensimmäistä laatuaan Saksassa, jossa äitien sallitaan pitää vastasyntynyt lapsensa kanssaan samassa huoneessa heti synnytyksestä lähtien. Jotkut lääkärit ylistävät hyvin suurella äänellä tätä yleisesti ”vierihoitona” tunnettua järjestelyä. Toiset asettavat yhtä avoimesti kyseenalaiseksi sen suositeltavuuden.
Stern-lehden artikkelissa todettiin: ”Isiä pyydetään olemaan läsnä synnytyksessä. Hassauer [yksi sairaalan gynekologeista] sanoi: ’Yli 50 prosenttia miehistä suostuu, ja useimmat heistä ovat suureksi avuksi. He ovat rohkaisuksi vaimolleen synnytyksen aikana; he pitävät häntä kädestä ja lohduttavat häntä. Yksikään ei ole vielä pyörtynyt.’” – 21.4.1977.
Kun luin artikkelin, mieleeni muistui ystävä, joka oli äskettäin ollut seuraamassa tyttärensä syntymää. Niinpä menin katsomaan häntä ja hänen vaimoaan kuullakseni heidän vaikutelmiaan. Me juttelimme, samalla kun Jenny päästeli pehmeitä, kurluttavia ääniä viereisessä huoneessa.
”Kenen idea oli se, että sinä olit mukana?” tiedustelin.
”No, itse asiassa se oli vaimoni ajatus. Me suunnittelimme alusta pitäen niin, että minä olen mukana synnytyksessä. Tällainen suunnittelu oli erittäin tärkeätä. Me hankimme paljon kirjoja, joissa puhutaan luonnollisesta synnytyksestä.”
”Halusin todella luonnollista synnytystä”, hänen vaimonsa sanoi. ”En voinut ajatella minkään muun olevan luonnollisempaa, kuin että mieheni on läsnä.”
”Mutta eikö sellainen ole enemmän tai vähemmän poikkeuksellista ainakin täällä Saksassa?” kysyin.
Vaimo vastasi: ”Sen mukaan, mitä me luimme, joissakin maissa ollaan menossa siihen, että isät ovat mukana, mutta täällä Saksassa ei olla vielä kovin pitkällä tässä. On sairaaloita, jotka eivät suosi sellaista. Kysyimme etukäteen ollaksemme varmoja siitä sairaalasta, jota aioimme käyttää.”
”Kun olit sairaalassa, kuinka monta kertaa kuulit, että aviomiehet olivat läsnä heidän lapsensa syntyessä?”
”Sinä aikana, kun olimme siellä, on täytynyt syntyä ainakin sata lasta. Sikäli kuin tiedän, mieheni oli ainut mukana ollut isä. Yksi sairaanhoitajista kertoi minulle myöhemmin, että isät ovat harvoin läsnä.”
”Mistähän se johtuu?”
Ystäväni arveli: ”Minusta se johtuu siitä, ettei aviomies eikä vaimo tiedä, mitä odottaa. He pelkäävät. Jos siihen valmistautuu, niin todellisuudessa ei ole mitään pelättävää.”
”Mitä tarkoitat ’valmistautumisella’?”
Tarpeelliset valmistelut
Hänen vaimonsa sanoi: ”Kirjoista, joita luimme, löysimme nimenomaan aviomiehiä varten tarkoitettuja lukuja, joissa kerrottiin mitä he voivat tehdä auttaakseen vaimoaan. Kirjoissa puhuttiin paljon myös hengitystekniikasta ja -rytmistä, joiden ansiosta äidin ruumiiseen ei pääse kehittymään kouristusta. Se helpottaa synnytystä.”
Hänen miehensä jatkoi: ”Lisäksi meitä auttoi se, että kävimme synnytyshuoneessa yhdessä etukäteen. Se sallitaan, jos aviomies on kiinnostunut, ja minä olin varmasti kiinnostunut. Sairaanhoitaja selosti minulle koko tapahtumainkulun ja vastasi kaikkiin kysymyksiini.”
Hänen vaimonsa lisäsi: ”Valmistautuessani synnytykseen harjoittelin rentoutumista ja hengityksen hallintaa mieheni nähden. Niinpä hän tiesi, mitä tekisin, kun supistukset alkaisivat. Esimerkiksi hän tiesi, että hän olisi oikealla puolellani, kun synnyttäisin lastani, ja että hänellä olisi pehmeä kostea sieni, jolla hän voisi pyyhkiä huuliani jokaisen supistuksen jälkeen. Miten suurenmoiselta se tuntui! Rentouduin jälleen. Huuleni olivat kosteat. Tunsin voivani kestää seuraavan supistuksen ja hengittää oikein. Jos olisin ollut janoinen tai suuni tai kieleni olisi ollut kuiva, olisi ollut paljon vaikeampi keskittyä sen tekemiseen, mitä olin harjoitellut.”
”Kirjamme kertoivat meille, että kun supistukset alkaisivat, minun ei pitäisi puhua vaimolleni. Hän ei myöskään saa pitää kiinni minun kädestäni. Katsos, hän puristaisi sitä, ja se saisi hänen muut lihaksensa jännittymään, silloin kun niiden pitäisi olla levossa. Sen sijaan minun tulee pitää kiinni hänen kädestään ja puristaa sitä lujasti, jottei hän tarraisi kätilöön tai huopaan tai tyynyyn tai johonkin muuhun lähellä olevaan. Sillä oli häneen rentouttava vaikutus ja se auttoi häntä toimimaan yhteistyössä ruumiinsa kanssa, ei vastustamaan sitä.”
”Eivätkö lääkärit ja sairaanhoitajat saaneet sinua tuntemaan, että olisit ollut tiellä?” halusin tietää.
”Eivät ollenkaan. Luulen tehneeni heihin syvän vaikutuksen. He arvostivat osoittamaani kiinnostusta. He näyttivät hyväksyvän minut ryhmään kuuluvana. Ja usko minua, se oli varsinaista ryhmätyötä. Minä seisoin hänen oikean kätensä kohdalla, yksi sairaanhoitaja hänen jalkansa vieressä, toinen sairaanhoitaja samalla kohdalla toisella puolella ja lääkäri heidän välissään. Kun voimakkaat poltot alkoivat, lääkäri sanoi vaimolleni: ’Ponnistakaa, ponnistakaa.’ Toinen sairaanhoitajista piti kiinni vaimoni jaloista, samalla kun toinen koetti eteenpäin kumartuneena auttaa lapsen päätä tulemaan näkyviin. Minun tehtäväni oli pitää hänestä kiinni takaa ja auttaa hänet ylös istuma-asentoon, jotta ponnistaminen kävisi häneltä paremmin. Kun supistus lakkasi, me keskeytimme ja juttelimme, kunnes seuraava supistus alkoi.”
Hänen vaimonsa sanoi: ”Synnytyksen jälkeen puhuin taiwanilaisen sairaanhoitajan kanssa, joka on työssä täällä Saksassa. Hän sanoi, että silloin kun lapsi Taiwanissa syntyi kotona, aviomies tunsi itsensä täysin levolliseksi. Hän oli niin sanoaksemme omassa ympäristössään, vastuussa kaikesta kuin ainakin mies omassa talossaan. Kätilö antoi hänelle erilaisia tehtäviä. Hän esimerkiksi keitti vettä ja huolehti siitä, että puhtaita pyyhkeitä oli valmiina. Kätilö sai hänet tuntemaan itsensä tarpeelliseksi. Mutta niin oli kymmenen vuotta sitten. Koska nykyään monet taiwanilaislapset syntyvät sairaalassa, aviomiehet saadaan tuntemaan itsensä ei-toivotuiksi. Mutta taiwanilaiset naiset sanoivat, että heidän oli helpompi rentoutua silloin, kun heidän miehensä oli heidän kanssaan.”
”Luulen, että useimmat naiset haluaisivat miehensä olevan mukana”, huomautin.
”Minä ainakin halusin. Mutta huomasin, etteivät kaikki naiset ajattele samalla tavalla. Sairaalassamme useimmat nuoret äidit eivät olleet valmistautuneet synnytykseen. He olivat hermostuneita. He eivät tienneet, mitä siinä tapahtuisi tai miten he tulisivat suhtautumaan siihen. Monet olivat saaneet vääriä tietoja kertomuksista, joissa liioiteltiin synnytykseen liittyviä vaikeuksia. He eivät halunneet miehensä näkevän heitä tuskaisina, kenties itkemässä ja kirkumassa. Lisäksi aviomies ei tiennyt ilman etukäteen valmistautumista, miten auttaa vaimoaan synnytyksen aikana, varsinkin jos se venyisi monen tunnin mittaiseksi. Siitä syystä monet aviomiehet ovat mieluummin poissa. He tuntevat itsensä asiaan kuulumattomiksi, tarpeettomiksi ja jopa ei-toivotuiksi.”
”Mutta olet sitä mieltä, että valmistautumalla asianmukaisesti he voisivat tuntea olonsa toisenlaiseksi?”
”Kyllä. Jotkut naisista näyttävät pahoittelevan sitä, etteivät he olleet valmistautuneet paremmin ja että heidän miehensä ei ollut ollut heidän kanssaan. Kun heidän miehensä tulee käymään, he koettavat kertoa hänelle, miten kaikki sujui. Mutta sellaista ei tosiaankaan voi kertoa toiselle. Tunteet ovat siinä mukana. Se täytyy kokea yhdessä. On odotettu yhdeksän kuukautta sen selville saamista, onko se poika vai tyttö, onko se terve vai ei, ja nämä viimeiset supistukset ovat ottaneet todella lujille, niin että on saanut työskennellä koko ruumiillaan. Sitten kuulet yhtäkkiä miehesi – et lääkärin, et sairaanhoitajan, vaan oman rakkaan miehesi äänen – sanovan: ’Kultaseni, meillä on pieni tyttö!’ Se voi tosiaan liikuttaa kyyneliin asti.”
”Voin kuvitella sen. Miltä isästä silloin tuntuu?”
”Suurenmoiselta! Näin, miten tyttäremme tuli ulos, miten hänet irrotettiin äidistään, miten sairaanhoitajat kuivasivat hänet ja antoivat hänet sitten äidille. Kun lähdin sairaalasta ja nousin autoon ajaakseni kotiin, minulla oli kaiken alleen hukuttava tunne: oli tapahtunut jotakin aivan valtavaa. Olin ollut todistamassa sitä. Minulle tuli äkkiä kova halu pysäyttää jokainen ja kertoa heille, että vaimoni oli saanut lapsen. Niin, asiaan liittyi muutakin kuin se, että minulla oli kova halu kertoa heille. Minäkin olin ollut siellä. Minä olin kokenut sen! ME olimme juuri saaneet LAPSEMME!”
Pysyviä vaikutuksia
Tuossa Stern-lehden artikkelissa oli jotakin erikoista, joka jäi mieleeni. Sen mukaan tästä menetelmästä tehty seitsemän vuotta kestänyt tutkimus osoittaa, että niillä äideillä ja isillä, jotka valmistautuivat lapsensa syntymiseen, on jälkeenpäin voimakkaammat tunteet lapsia kohtaan kuin sellaisilla, jotka eivät valmistautuneet. Kysyin ystäviltäni, mitä he ajattelivat.
Aviomies selitti: ”Minusta tuntuu, että kun aviomies seisoo siellä auttamassa vaimoaan ratkaisevalla synnytyshetkellä, se tuo heidät lähemmäksi toisiaan. Eikä ole epäilystäkään siitä, että hyvä mies-ja-vaimo-suhde osaltaan edistää hyvää vanhempien ja lapsen välistä suhdetta myöhemmin. En ymmärrä, miten sillä voisi olla muuta kuin hyödyllinen vaikutus.”
”Entä mitä äiti sanoisi?”
Hänen vaimonsa vastasi: ”Voi, minä olen täysin samaa mieltä. Kun olin esimerkiksi täysin uppoutunut siihen, mitä tein, oli eräitä seikkoja, joita en kyennyt huomaamaan tavalla, jolla mieheni pystyi huomaamaan ne. Kun kumpikin lisäsi omat yksityiskohtansa toisen kokemuksiin, se auttoi meitä todella osallistumaan tuohon kokemukseen.”
Hänen miehensä jatkoi: ”On sanomattakin selvää, että mies voi olla rakkaudellinen isä ja antautunut kristitty olematta läsnä lapsensa synnytyksessä.”
Ystäväni olivat antaneet minulle ajattelemisen aihetta. Oli ilmeistä, ettei heidän perheessään ollut puutetta luonnollisesta kiintymyksestä. Halusin tietää, eikö molemminpuolinen valmistautuminen ja osallistuminen ennen lapsen syntymää ja sen aikana saattaisi edesauttaa melkoisesti hyvän perheilmapiirin luomisessa ja säilyttämisessä. Siinä voisi olla jotakin odottavien vanhempien harkittavaksi. Mutta se oli selvästi sellaista, mikä ei onnistuisi ilman tietoa ja huolellista ennakkoharkintaa.
Muistan vieläkin, mitä ystäväni sanoivat lopuksi pikku Jennyn leperrellessä taustalla: ”On jotenkin suurenmoista työskennellä yhdessä lapsen saamiseksi. Emme unohda koskaan sitä päivää, jona OMAMME syntyi.”