Elämää pelastava uusi hoitomenetelmä

POISTUIN Garyn huoneesta muutamaksi minuutiksi ja näin kaksi kristittyä veljeämme seurakunnasta istumassa odotushuoneessa. He tulivat luokseni, ja toisella heistä oli kädessään erään Vartiotorni-lehden sivusta otettu valokopio. Tervehdittyämme toisiamme lyhyesti hän antoi sen minulle. Se oli vuoden 1974 syyskuun 1. päivän numeron ”Syvempää näkemystä uutisiin” -palstalta.a

Lukiessani sitä sydämeni sykähti rajusti toivosta. Lainatussa uutistiedotteessa kerrottiin uudesta menetelmästä sellaisten potilaiden auttamiseksi, jotka olivat menettäneet paljon verta. Hoitomenetelmää kutsutaan ”ylipaineistetuksi hapeksi”.

Loppuratkaisu

Kello oli noin 11.30, kun sairaalan pääkirurgi tuli alas aulaan. Hän kokosi meidät toimistoonsa ja sanoi: ”Nyt me ratkaisemme tämän asian lopullisesti.”

Toimisto oli pieni, ja siitä tuli vielä pienempi, kun kolme lääkäriä, minä ja kaksi ystävääni ahtauduimme sinne. Saatoin nähdä lääkärien olevan väsyneitä, ja otaksuin sen johtuvan siitä, että he ponnistelevat niin monia tunteja ja kohtaavat monia vaikeita ongelmia. Veren käytön kieltäminen Garyn tapauksessa näytti lisäävän heidän taakkaansa. Saatoin ymmärtää sen.

”Olen keskustellut lääkäreitteni kanssa, ja me olemme järkyttyneitä”, pääkirurgi ilmoitti. ”Me olemme enemmän kuin järkyttyneitä, me olemme vihaisia! Meillä on nuori mies, jonka me voimme pelastaa, mutta ne periaatteet, joiden mukaan te elätte ja kannustatte häntä elämään, tekevät auttamisen melkein mahdottomaksi.”

Hän kiinnitti nopeasti useita Garyn murtuneesta jalasta otettuja röntgenkuvia yhdelle seinälle sijoitetun valotaulun nipistimiin ja näytti meille Garyn jalassa olevat monet murtumat. Ne muistuttivat katkenneen lyijykynän rosoista sahalaitaa. Yhdessä näkyi selvästi lihan läpi törröttävä luu.

”Tästä me taistelemme”, hän sanoi ja näytti nopeasti peräkkäin jokaisen röntgenkuvissa näkyvän murtuman. ”Gary tarvitsee puikkoja tänne, tänne ja tänne, ja kussakin tapauksessa leikkauksessa tarvitaan verta.” Hän toisti yhä uudelleen: ”Minua suututtaa kovasti!” Pelkäsin kauheasti, sillä tiesin hänen suuttumuksensa kohdistuvan ennen kaikkea minuun. Painoin pääni alas ja itkin.

”Olen kristitty”, pääkirurgi julisti. ”En näe mitään väärää verensiirtojen ottamisessa. Vaikka se olisikin väärin, Jumala antaisi teille anteeksi.” Hän muutti taktiikkaansa ja sanoi: ”Jos ette koeta saada Garya ottamaan verta, se olisi samaa kuin hänen murhaamisensa. Jokainen, joka todella välittää Garysta [tiesin hänen naulinneen katseensa luultavasti minuun], koettaisi saada hänet ottamaan verta.” Sen jälkeen hän muutti taas tyyliään ja vetosi taitavasti toiveisiini sanomalla: ”Jos hän ottaa verta, hän voisi lähteä täältä ja olla kotona teidän ja lasten kanssa ja palata lopulta työhön. Veri on ainoa ratkaisu.

”Tämä mies tekee kuolemaa, ja me voimme pelastaa hänet, mutta te sidotte kätemme. Onko teillä ollut koskaan ketään, joka olisi kuollut käsiinne teidän voimatta pelastaa häntä?” hän jatkoi. Keskeytin sanomalla hiljaa: ”On ollut. Minulla oli tytär.” Vastaukseni on täytynyt yllättää hänet, sillä hän lakkasi puhumasta. Kiusallinen tauko rikkoutui hänen ilmoittaessaan: ”Hyvä on, haluan jokaisen poistuvan. Menkää ja miettikää sitä, mitä tuon miehen on kestettävä.”

Asenne muuttuu

Kun nousin poistuakseni, käännyin hänen puoleensa ja kysyin: ”Saanko puhua kanssanne?” Kaikki pysähtyivät ja kääntyivät minuun päin. ”Kahden kesken”, sanoin vielä. ”Hyvä on, kaikki muut ulos”, hän karjui.

Kun kaikki olivat poistuneet, vaistosin heti hänen asenteensa muuttuneen. Hän näytti pehmenevän. Käydyssä lyhyessä keskustelussa hän tiedusteli, miten minusta oli tullut Jehovan todistaja, ja kyseli tyttärestäni. Sitten hän kysyi ikääni. ”Kaksikymmentäkuusi”, sanoin. Hämmästyksekseni hän vastasi: ”Olettepa te vielä nuori ja joudutte kokemaan kaikkea tällaista.”

Olin hämmästynyt muutoksesta. Kysyin häneltä, oliko hän nyt ennakkoluuloton. Hän sanoi olevansa. Halusin hänen sanovan sen, ennen kuin annoin hänelle Vartiotorni-lehdessä olleet tiedot ylipaineistushoidosta. Kun hän antoi sen minulle takaisin, kysyin: ”Luuletteko, että se voisi auttaa.

”En tiedä”, hän vastasi. ”Tässä vaiheessa kannattaa kokeilla mitä tahansa.”

”Voitteko lähettää hänet jonnekin?” pyysin.

”En voi”, hän sanoi. ”Minä en aio tehdä sitä; te saatte hoitaa sen kokonaan itse. Te voitte soittaa laivaston tukikohtaan.”

”Mitä minä sanon? Kenelle minä soitan?” kysyin.

”Ei muuta kuin soitatte ja kysytte ketä tahansa sellaista, joka vastaa ylipaineistetusta hoidosta ja kerrotte vain heille siitä.” Tällöin hän nojautui nopeasti eteenpäin ja tarttui kirjoituspöydällään olevaan puhelimeen. Hän alkoi puhua jollekulle – jollekulle, jonka hän tunsi etunimeltä. Hän kertoi kaiken sen, mitä olin kokenut, ja toimi ikään kuin hän todella olisi halunnut auttaa minua. Hän pani kuulokkeen takaisin paikoilleen ja sanoi: ”Asia on hoidettu.” Gary piti siirtää Long Beach Memorial -sairaalaan.

Kenties pääkirurgin päättäväisyydestä johtui, että Garyn lähettämiseen valmistauduttiin hämmästyttävän nopeasti. Mutta samalla kun häntä laitettiin matkakuntoon, yksi lääkäreistä sanoi ylipaineistushoidosta: ”Ei siitä ole mitään apua.” Vaikka hän puhui hiljaa, hän puhui raivostuneella äänellä, kun hän korosti: ”Hän tarvitsee verta parantuakseen haavoistaan.” Se masensi minua. Mutta Gary kiidätettiin käden käänteessä odottavaan ambulanssiin. Muuan lääkäri seurasi meitä matkalle.

Toiveeni elpyvät

Lopulta näin valtavan suuren huippunykyaikaisen sairaalan tulevan näkyviin. Vastaanottajat olivat odottamassa. He kiidättivät Garyn seitsemänteen kerrokseen teho-osastolla sijaitsevaan pieneen yksityishuoneeseen. Hoitaja lähestyi minua ja selitti, että minun oli odotettava ulkopuolella, kunnes lääkärit olisivat lopettaneet tutkimuksensa. Lähdin alakerrassa olevaan lepohuoneeseen virkistäytymään. Pysähdyin siellä rukoilemaan rohkeutta ja voimaa. Oli kulunut noin 18 tuntia siitä, kun olin herännyt pelottavaan puhelinsoittoon edellisenä yönä.

Onnistuin raahautumaan takaisin Garyn huoneeseen. Kun saavuin, kaksi lääkäriä olivat vielä siellä. Unohdin hetkeksi pitäväni kädessäni ylipaineistushoidosta kertovaa artikkelia. Kävelin minua lähinnä olevan lääkärin luo ja ojensin sen hänelle. Hän oli pitkä, tukevahko ja leveäharteinen mies, jonka musta taipuisa tukka oli kammattu taakse. Hän otti sen ja alkoi lukea. Luettuaan sen hän mutisi niin kuin lääkärit ainakin: ”Ahaa.” Kärsimättömänä kuulemaan hänen mielipidettään kysyin: ”Oletteko koskaan kuullut tästä menetelmästä?”

”No, joo”, hän vastasi melko välinpitämättömästi. ”Minä kirjoitin sen artikkelin.” (Hän tarkoitti Yhdysvaltain lääkäriliiton lehdessä JAMA 20. toukokuuta 1974 ilmestynyttä artikkelia, johon Vartiotorni-lehdessä viitattiin.) Tunsin kasvojeni punehtuvan sekä hämmennyksestä että minut vallanneesta äärimmäisen suuresta ilosta. Alakuloisuuteni hävisi tyystin, kun hän puhui edelleen ja kuvaili hoitotapaa.

Halusin olla optimistinen, mutta minulla oli vielä epäilyksiä. Toistin sen, mitä lääkäri oli sanonut juuri ennen lähtöämme yliopistollisesta sairaalasta. Selitin: ”Hän oli sitä mieltä, ettei tämä menetelmä auttaisi, ja vaikka se auttaisikin, Gary ei vielä parantuisi kunnolla, sillä hän tarvitsisi kokoverta.” Hän katsoi minua suoraan silmiin, nyökäytti päätään ymmärtävästi ja sanoi filosofisesti: ”Jotkut puhuvat vain tietämättömyyttään.” Uskoin nyt tyytyväisenä ja vakuuttuneena, että Garylla oli hyvät mahdollisuudet selviytyä.

Hoito ylipaineisessa hapessa

Hoito ylipaineisessa hapessa merkitsee sitä, että koko ruumis sijoitetaan 100-prosenttiseen happeen, jonka paine on suurempi kuin ilmakehämme paine, joka on noin kilo neliösenttimetriä kohti merenpinnan tasolla. Nostettu paine liuottaa happea ruumiin kudoksiin ja nesteisiin normaalia paljon korkeampina pitoisuuksina. Käytettävä laite on paksusta metallista valmistettu lieriömäinen säiliö, jossa on paksu lasikupu, niin että potilas voi nähdä ulos ja ulkopuolella olevat voivat nähdä sisään. Kammion epätavallisen paksu, pyöreä ovi muistuttaa pankkiholvin ovea. Yhteydenpito käy sisäpuhelimen avulla.

Aluksi painetta nostetaan hitaasti, ja sitä lisätään asteittain, kunnes päästään säädetylle tasolle. Tärykalvoissa tuntuu samanlaiselta kuin silloin, kun ajetaan ylös tai alas vuorta. Muutamana ensimmäisenä päivänä Gary sai hoitoa joka kuudes tunti kellon ympäri. Jokaisen hoitokerran jälkeen hän tunsi elpyneensä ja virkistyneensä.

Kun Gary oli palannut ylipainehoidosta kello 20 neljäntenä päivänä, hoitaja otti häneltä tavanomaisen verikokeen. Sen tulos herätti jonkin verran innostusta – hematokriittiarvo oli noussut täyden prosentin, 10:stä 11:een. Vaikka se oli edelleen vaarallisen alhainen, tämä uutinen piristi meitä molempia. Kahdeksantena hoitopäivänä hänen arvonsa nousi 19:ään eli niin korkealle, että hänet voitiin siirtää teho-osastolta eristykseen.

Se, mitä tapahtui eräänä aamuna Garyn herättyä, osoitti selvästi hänen kuntonsa kohentuneen. ”Haluaisitko syödä aamiaista tänään?” kysyin iloisesti. Onnettomuuden jälkeen hän ei ollut kyennyt pitämään ruokaa sisällään. Hypähdin tuolissani, jota käytin vuoteena, kun hän sanoi: ”Taidanpa haluta.”

”Hyvä, hyvä”, riemuitsin innoissani. Hänen heräävä kiinnostuksensa ruokaan oli lisätodiste siitä, että hän oli jäämässä eloon. Vastoin lääkäreiden yleistä mielipidettä hän oli selviytynyt ilman verta ja välttynyt samanaikaisesti toisinaan kohtalokkailta komplikaatioilta, joita usein sattuu annettaessa verensiirtoja. Mutta on selvää, että verestä kieltäytyminen perustui Jumalan kristityille antamaan lakiin: ’Karttakaa verta.’ – Apt. 15:28, 29.

Vielä yksi kriisi

Ennen kuin Gary siirrettiin pois teho-osastolta, Bryanille nousi kova kuume. Hänen aukileensa, hänen päälaessaan oleva pehmeä kohta, oli turvonnut osoituksena aivoihin kohdistuvasta paineesta – ensimmäinen merkki selkäydinkalvon tulehduksesta. Minut valtasi inhottavan kauhun aalto, kun hoitava naislääkäri ilmoitti hänen tarvitsevan verihiutalesiirtoa. Hän selitti, että koska pojan verihiutalearvo oli niin alhainen, selkäydinnesteen vähentäminen aiheuttaisi verenvuodon vaaran, joka mahdollisesti johtaisi halvaantumiseen.

Kun veimme Bryanin ensi kerran tähän sairaalaan, oli hankittu oikeuden määräys hänen ottamisekseen pois meidän holhouksestamme. Mutta verta ei annettu, koska mikään määrä sitä ei olisi auttanut. Bryan ei kyennyt valmistamaan omia verihiutaleita niin kuin olisi pitänyt. Niinpä me pääsimme Bryania hoitavan lääkärin kanssa sopimukseen siitä, ettei hänelle annettaisi verta.

Lopulta lääkäri, jonka kanssa olimme sopineet asiasta, saapui. Kerroin hänelle lyhyesti, mitä oli tapahtunut. Hän sanoi laskevansa pois selkäydinnestettä ilman verta. Se oli niin yksinkertaista – verta ei annettaisi. Silti oli olemassa mahdollisuus, että poika kuolisi verenvuotoon tai halvaantuisi. Selkäydinnestettä lähetettiin laboratorioon, ja saatiin tietää, että Bryanilla oli virussyntyinen aivokalvontulehdus. Minä huokaisin.

Jännittävä käänne

Siitä pitäen kun Bryanista oli otettu ensimmäinen verihiutalekoe päivänä, jona hänen tautinsa havaittiin, hänen arvonsa oli pysynyt tasaisena 4000:na kuutiomillimetriä kohti. Mutta muutaman päivän kuluttua siitä, kun hän sai aivokalvontulehduksen, verikoe paljasti, että oli tapahtunut jännittävä käänne. Lääkäri ilmoitti kasvot säteillen: ”Bryanin veriarvot ovat hieman parantuneet.”

”Ihanko totta?” puhkesin puhumaan.

”Aivan”, hän jatkoi. ”Ne nousivat 25000:een.”

Halusin valtavan innoissani uskoa siihen, että Bryan jäisi eloon. Mutta me olimme luopuneet toivosta, koska meille oli sanottu, että ainakin lääkärin tiedon mukaan harvat olivat koskaan selviytyneet tästä taudista. Saatoin tuskin hillitä itseäni kertoessani Garylle hyvää uutista Bryanin parantuneista verihiutalearvoista. ”Ne eivät ole vieläkään hyvät, Jan”, hän sanoi kiihkottomasti, eikä innostukseni tehnyt häneen vaikutusta. Hän koetti suojella minua. Yksi lääkäreistä selitti, että Bryanin mahdollisuudet selviytyä olivat yksi miljardista.

Kului viikko. Veimme Bryanin sairaalaan toista verikoetta varten. Tällä kertaa hänen verihiutalearvonsa oli 50000! Ja tulos parani joka kerta perättäisinä viikkoina otetuissa kokeissa. Seuraavaksi mittaustulokseksi saatiin huikeat 193000; seuraavalla viikolla lukema oli 309000. Lopulta se nousi 318000:een, jota pidetään normaalina. Lääkärit olivat niin hämmästyneitä, että he sanoivat esimerkiksi: ’Tuossa sitä ainutlaatuista lasta tuodaan’, ja: ’Hän tekee meistä kaikista Jehovan todistajia.’ He menivät jopa niin pitkälle, että he pitivät Bryanin tilassa tapahtunutta muutosta ’ihmeenä’.

Sekä Gary että Bryan ovat toipuneet täysin, ja olen hyvin kiitollinen erinomaisesta lopputuloksesta. Kukaan ei halua nähdä omaistensa kärsivän tai kuolevan. Kuitenkin nämä kokemukset tähdensivät minulle samanaikaisesti sitä, että on olemassa jotakin tärkeämpää kuin nykyinen elämämme. Vieläkin tärkeämpää on, että me pidämme Jumalan lait, sillä jos me teemme niin, meillä on varma lupaus siitä, että Jumala herättää meidät kuolleista vanhurskaaseen uuteen järjestelmäänsä, jossa me voimme nauttia ikuisesta elämästä täysin terveinä ja onnellisina. (Ilm. 21:3, 4) Eikö Jeesuksen Kristuksen uskollisuus kuolemaankin asti ja se, että Jumala herätti hänet kuolleista, todista, että sellainen tottelevaisuus Jumalan vaatimuksille on viisain menettelytapa?

Olen kiitollinen armolliselle ja ystävälliselle Jumalallemme Jehovalle siitä, että hän antoi minulle voimaa kestää uskollisena ja samalla totella hänen lakejaan noina koettelevina päivinä. Mielestäni seuraavat apostoli Paavalin henkeytetyt sanat soveltuivat todellakin minun tapauksessani: ”Meillä on tämä aarre saviastioissa, jotta se voima, joka ylittää tavanomaisen, olisi Jumalan eikä meistä itsestämme.” (2. Kor. 4:7) – Lähetetty.

[Alaviitteet]