Elämää Kalaharissa

Herätkää!-lehden Etelä-Afrikan-kirjeenvaihtajalta

”PAIKKA, josta vesi on haihtunut” on tosiaan sopiva nimi autiomaalle. Ja sitä jotkut uskovat tswanankielisen sanan Kgalagadi tai Kalahari merkitsevänkin.

”Eloton tyhjyys” tulee hakematta mieleen ajateltaessa autiomaata. Mutta se ei sovellu Kalahariin. Se on laaja alue, joka käsittää Etelä-Afrikassa sijaitsevan Kapmaan provinssin pohjoisosan, Lounais-Afrikan itäosan ja Botswanan keski- ja länsiosan.

Jotkin osat tästä alueesta ovat pensaskasvillisuuden, suurien piikkisten puiden ja ruohon peittämää hiekkatasankoa. Toiset alueet, kuten Lounais-Afrikan sisäpuolinen osa, sisältävät kilometrikaupalla aaltoilevia hiekkakinoksia, joiden kasvillisuus on suunnilleen sama. Jotkin näistä hiekkakinoksista ovat yli 30 metriä korkeita. Toisin kuin Lounais-Afrikan länsirannikolla sijaitsevan Namibian aavikon hiekkakinokset, ne eivät ole teräviä ja säännöttömiä, vaan jättimäisiin aaltoihin verrattavia pitkiä, pyöreitä harjanteita. 100–300 askeleen levyiset tai vielä leveämmät tasaiset alueet, joita paikallisesti sanotaan ”kaduiksi”, erottavat hiekkakinoksia toisistaan.

Ajaminen joidenkin Kalaharin osien läpi, usein kuivien joenuomien yli, muistuttaa eläinpuiston läpi matkustamista. Polun poikki jatkuvasti vilistävien hiirien, gekkoliskojen ja mungojen ohella voitaisiin nähdä sattumalta pieni pörröinen, lepakonkorvainen kettu eli harjakas sakaali, pari gepardia tai jopa pieni lehmäantilooppilauma tai jokin muu antilooppi. Toisinaan joku voi onnistua näkemään useita strutseja. Hänen ei pitäisi hämmästyä, jos yksi tällainen lintu pysyy 55 kilometrin tuntinopeudella liikkuvan ajoneuvon rinnalla. Kalaharissa on myös leopardeja ja leijonia.

Todistamistyö Kalaharissa

Tällä alueella asuvat Jehovan todistajat saavat suurimman ilonsa Raamatun totuuden kertomisesta toisille. Täkäläiset ihmiset ovat yleensä hyvin vieraanvaraisia ja arvostavat suuresti Raamattua. Vierailevalta todistajalta voi kulua tunti pari siihen, kun hän keskustelee Raamatusta ihmisen kanssa tämän kotona. Vaikka ihmiset voivat keskustella kiivaastikin todistajan kanssa jostakin raamatullisesta aiheesta, silti he pyytävät häntä syömään kanssaan, jos käynti tapahtuu lähellä ruoka-aikaa. Ruokailun aikana keskustelu pysyttelee yksinomaan ystävällisissä yleisluontoisissa asioissa. Mutta myöhemmin aiempaa väittelyä jatketaan taas heikentymättömällä hartaudella.

Joillekin maatiloille pääsy on kovan työn takana. Kodit ovat usein 15–25 kilometrin päässä toisistaan, ja maatilojen pinta-ala on yleensä 50 neliökilometriä tai enemmän. Matkaa on tehtävä yli hiekkakinosten; ei ole kunnollisia teitä, vaan pelkästään toisten ajoneuvojen jättämiä raiteita. Yksi ihminen voi ehkä kyetä käymään ainoastaan kolmella tai neljällä maatilalla päivässä.

Maatalous Kalaharissa

Millaista maataloutta tällä auringon polttamalla alueella oikeastaan harjoitetaan? Se perustuu enimmäkseen karjan- ja lampaanhoitoon. Esimerkiksi karakulturkisten myynti on hyvin kannattavaa. Karakullampaiden kiharakarvaiset karitsat teurastetaan muutaman tunnin kuluttua syntymästä. Niiden nahoista saadaan maailmankuuluja karakulturkiksia, joita käytetään kalliiden takkien, hattujen ja muiden vastaavien valmistuksessa.

Tällä alueella on hyvin vaikeaa saada riittävästi vettä ihmisille ja eläimille. Tavallisesti hiekkaan porataan reikiä, joskus yli kolmensadan metrin syvyyteen. Veden nostamiseksi käytetään tuulimyllyjä tai moottorikäyttöisiä pumppuja.

Sopeutuminen autiomaaelämään

Lienee tarpeetonta sanoa, että ihmisten on täällä sopeuduttava autiomaaelämään. Kun ensimmäiset maanviljelijät muuttivat Kalahariin, he usein asuivat aaltopellistä tehdyissä tilapäissuojissa. Päivisin ne olivat sietämättömän kuumia ja öisin kolkon kylmiä. Mutta ihmiset näyttivät tottuneen elämään tällaisissa oloissa. Monille maatiloille on kuitenkin rakennettu suuria, nykyaikaisia koteja. Ne vaikuttavat jotenkin sopimattomilta ympäristöönsä ja ovat vailla joitakin nykyajan mukavuuksia.

Eläminen erämaassa tuottaa kotieläimillekin vaikeuksia. Vuohien palatessa laiduntamasta voi toisinaan nähdä, miten ne kävelevät polvillaan sen sijaan että ne kävelisivät etusorkillaan. Miksi? Koska nämä eläimet eivät koskaan kävele kovalla maalla, niiden sorkat eivät kulu, ja siksi ne kasvavat niin pitkiksi, että ne haittaavat tavallista kävelyä. Myös nautakarjalle ja lampaille käy samalla tavalla. Niinpä maanviljelijöiden täytyy leikata sorkat silloin tällöin.

Vanhemmat uuhet eivät useinkaan ole niin vahvoja, että ne jaksaisivat joka päivä mennä laidunmaille, kun kuuma aurinko paahtaa niitä. Se merkitsee sitä, että niitä täytyy ruokkia kotona. Rehun ostaminen niille tulisi tietenkin hyvin kalliiksi. Miten tämä vaikeus voitetaan?

”Tasavaltalainen”-nimisen kutojalinnun hylätyistä pesistä saadaan helposti erittäin ravitsevaa ja valmiiksi katkottua ruohoa. Nämä linnut rakentavat jättimäiset pesänsä suurten puiden oksille. Yhteispesissä asuu samanaikaisesti kymmeniä lintuja, jotka alinomaa lentelevät sisään ja ulos monista aukoista. Lopulta linnut kuitenkin hylkäävät nämä pesät ja muuttavat toisiin pesiin.

Kekseliäisyyttä moottoriajoneuvoja käytettäessä

Se, että auton saa pidettyä koko ajan liikkeellä hiekassa, voi joskus olla elämän ja kuoleman kysymys. Kuitenkin Kalaharin asukkaat ovat usein huolestuttavan piittaamattomia esimerkiksi sellaisten perusvarusteiden kuin tunkkien, varapyörien tai paikkausvälineiden suhteen. Samanaikaisesti he saavat hämmästyttävän kekseliäästi auton pysymään liikkeellä epätavallisissa olosuhteissa.

Ensimmäinen hiekassa-ajon sääntö on, että renkaat pidetään hyvin alipaineisina. Vaikka se vaurioittaakin renkaiden sivuja, niin autolla pääsee nyt melkein millaisessa hiekassa tahansa sen uppoamatta siihen.

Mutta mitä tapahtuu, jos rengas puhkeaa? Auton nostaminen tavallisella tunkilla olisi käytännössä mahdotonta, sillä se vain uppoaisi hiekkaan. On siis selvää, että tulee aina pitää mukana lankunpätkä, joka pannaan tunkin alle. Mutta kun se unohtuu, kalaharilainen maanviljelijä ei jää helposti neuvottomaksi. Hänhän voi panna kovan esineen, kuten esimerkiksi metallisen työkalupakin, kannon tai kiven akselin alle lähelle vaurioitunutta pyörää ja sen jälkeen kaivaa hiekkaa pois pyörän alta. Nyt hän voi irrottaa pyörän, paikata sen tai vaihtaa tilalle varapyörän. Seuraavaksi hän tunkee pyörän alle takaisin hiekkaa niin paljon kuin mahdollista ja kaivaa hiekkaa pois akselia kannattavan kovan esineen alta, ja niin auto on taas pyöriensä päällä.

Mutta entäpä jos mukana ei ole varapyörää eikä paikkausvälineitä? Sen jälkeen kun sisärengas on irrotettu tavalliseen tapaan, toinen tarttuu peukalolla ja etusormella lujasti vuotokohtaan ja venyttää sitä ulospäin, samalla kun hän muuten pitää sisärengasta toisessa kädessään. Nyt hänen toverinsa voi sitoa venytetyn kohdan ympäri langan tai raa’an nahan suikaleen, jonka hän vetää ja kiertää tiukkaan ja solmii useasti. Näin vuoto saadaan tukituksi. Puhjenneen renkaan täyttäminen hiekalla näyttäisi hyvältä ratkaisulta, mutta sepäs ei tepsikään.

Kun autoon tulee käynnistysvaikeuksia, kalaharilaisten kekseliäisyys näkyy pian. Isoa autoa on täysin mahdotonta käynnistää työntämällä sitä hiekassa. Kun eräs mies joutui tämän pulman eteen, hän nosti toisen takapyörän samaan tapaan, kuin jos rengas olisi puhjennut. Sen jälkeen hän kytki virran ja suurimman vaihteen. Nyt ei tarvinnut muuta kuin tarttua ilmaan nostetun takapyörän ulkoreunaan ja pyörittää sitä pontevasti. Pian moottori alkoi käydä.

Jälkien ”lukeminen”

Nämä hiekka-aavikon asukkaat ovat kehittäneet kiinnostavan kyvyn ”lukea” jälkiä: Muuan vanhahko maanviljelijä pysähtyi tutkimaan eläinten ”spooreja”, kuten täkäläiset niitä nimittävät, eli jälkiä, ja sen jälkeen hän sanoi vierailleen, että ne olivat sakaalin jälkiä. Tarkasteltuaan niitä lähemmin hän selitti, että eläimiä oli ollut kaksi, uros ja naaras, ja että naaras synnyttäisi pian. Vieraat nauroivat. Mutta sitten maanviljelijä perusteli asiaa seuraavasti: ”Katsokaa! Toiset jäljet ovat suuria ja toiset pieniä. On järkevää olettaa, että uros ja naaras juoksevat yhdessä.” Tässä vieraat antoivat periksi. Maanviljelijä jatkoi: ”Mutta jos nyt katsotte uudestaan, huomaatte, että pienemmät jäljet ovat syvempiä. Se merkitsee sitä, että pienempi eläin, ilmeisesti naaras, on suhteellisesti painavampi kuin suurempi eläin, ja näin on silloin, kun naaras on tiineenä.” Totta tosiaan! Kolme päivää siitä, kun maanviljelijä näki nämä ”spoorit”, hän löysi sakaaliemon vastasyntyneine pentuineen.

Miten säilyä hengissä

Kalaharilaiset maanviljelijät ovat hämmästyneitä kuullessaan ihmisistä, jotka ovat eksyneet ja jotka on sen jälkeen löydetty autostaan tajuttomina ankaran kuumuuden ja janon vuoksi. ”On se kumma, että joku voi melkein kuolla janoon, ja auton jäähdyttäjä on täynnä vettä”, he sanovat. Tulee tietenkin varmistautua siitä, ettei veden joukossa ole myrkyllistä pakkasnestettä.

Parhaimman suojan keskipäivän kuumuudelta saa auton alla, ei sen sisällä. Miksei varjoisa puu käy, jos sellainen löytyy? Koska Kalaharissa kasvavien puitten alla ovat vaarana pienet myrkylliset punkit, joiden kirvelevät puremat tekevät olon sietämättömäksi.

Ei pitäisi koskaan kävellä kovin kauas kuumaan päiväsaikaan. Olisi parempi nukkua päivällä ja kävellä illalla ja yöllä suunnistamalla jonkin kirkkaan tähden mukaan.

Muistoja

Harvat Kalaharissa aikaansa viettäneistä ovat sellaisia, jotka eivät muistelisi kokemaansa kaihoisasti. Jyrkkiä vastakohtia ei voi koskaan unohtaa – paahtavan kuumia päiviä, kylmiä öitä ja valtavia ruohon peittämiä hiekkakinosalueita, jotka näyttävät autioilta ja silti sykkivät loputtoman monenlaista elämää.

Ihminen tuntee verratonta levollisuutta, kun aurinko vaipuu taivaanrannan taakse ja kuumuus hellittää. Auringonlaskut ovat kerrassaan upeita jatkuvasti vaihtuvine punaisen, oranssin ja purppuran sävyineen. Silloin gekkolisko päästää kaikkialle tunkeutuvan naksuttavan huudon, johon tuhat muuta gekkoa vastaa huutamalla toisilleen. Ilma on täynnä niiden ääntä. Lampaiden määkinä, karjan mylvintä ja ilmassa puikkelehtivan lentotaitojaan esittelevän korhaanlinnun särisevä huuto täydentävät yhteissointia.

Elämä Kalaharissa on tosiaan haastavaa ja palkitsevaa. Tämä erämaa ei ole kuollutta aavikkoa. Se on täynnä kiehtovaa elämää.

[Kuva s. 17]

Vanhemmat karakuluuhet, jotka eivät jaksaisi mennä loka päivä laidunmaille, saavat ravintoa hylätyistä linnunpesistä