Yhdysvaltain koulut epäonnistuvat
Yhdysvalloissa yhteiskunta jättää koulunsa pulaan. Koulut jättävät oppilaansa pulaan. Oppilaat itse epäonnistuvat. Eivätkä heidän vanhempansakaan saa pelkästään kiitettäviä arvosanoja
”MINUT petettiin!” huudahtaa muuan ylioppilas, joka tajusi sen vasta sitten, kun hän oli joutunut jättämään korkeakoulun kesken kahden vuoden jälkeen. ”Mikä meni vikaan? Miksi en ollut valmistautunut?” hän kysyy ja jatkaa:
”Menin oppikouluun edistyksellisenä aikakautena, jolloin kasvatusfilosofit puhuivat ’iloisista luokkahuoneista’, ja me kaikki vaadimme oppikursseja, jotka olisivat ’asiaankuuluvia’ (mitä sillä sitten tarkoitettiinkin). Kun nyt katson taaksepäin, niin ongelmana oli se, että kasvattajat antoivat kaikki liian helposti periksi meille. . . . He koettivat antaa meille ’iloa’ ja sen ’asiaankuuluvan’, jota me vaadimme, ja todellisuudessa me olisimme tarvinneet lauserakenteita ja usein reippaan potkun takalistoon.”
Eräs lehtimies kertoi toisen opiskelijan valituksesta seuraavasti:
”Olen 10. luokalla enkä osaa kirjoittaa hiukkaakaan. Oppikoulua, jota käyn, pidetään yhtenä osavaltion parhaimmista oppikouluista. Minulle ei ole opetettu oikeinkirjoitusta viidennen luokan jälkeen. Joka vuosi luokanvalvojamme pyytää meiltä luetteloa aiheista, joita me haluaisimme nähdä tarjottavan. Olen merkinnyt luettelooni ’oikeinkirjoituksen’ ja ’kieliopin’ viitenä vuonna peräkkäin. Mitä minä sitten saan? Mielettömiä elokuvia, joiden katsotaan olevan ’sivistäviä’.”
Yhdysvallat käyttää kansa- ja oppikouluihinsa rahaa enemmän kuin koskaan – noin 300 miljardia markkaa vuodessa – ja nuo koulut epäonnistuvat surkeasti. Korkeakoulujen pääsytutkintojen pistemäärät ovat pudonneet tasaista vauhtia viimeiset viisitoista vuotta.
Arvosanat menettäneet merkityksensä ja luokalta pääsy automaattista
Asiantuntijat ovat tehneet tutkimuksiaan ja ilmoittavat seuraavaa: Edistykselliset opetusmenetelmät ja merkityksettömät valinnaiset kurssit ovat työntäneet tieltään perusasiat – lukemisen, kirjoittamisen ja matematiikan. Johnny ei osaa lukea eikä liioin kirjoittaa, laskea yhteen tai jakaa. Äidinkielen oppikursseja on korvattu tieteiskuvitelmilla ja elokuvilla. Ainekirjoitus on poissa muodista. Oppikirjat ovat vähemmän vaativia: niissä on enemmän kuvia, leveämpiä marginaaleja, yksinkertaisempia sanoja ja lyhyempiä lauseita. Kotitehtäviä vaaditaan puolet entisestä. Jopa 25 prosentin poissaoloa suvaitaan. Arvosanat ovat menettäneet merkityksensä. Luokalta pääsy on automaattista riippumatta koulumenestyksestä. Päästötodistukset ovat merkkinä kahdentoista vuoden koulussa käynnistä, eivät koulusaavutuksista.
Merkityksettömien päästötodistusten vuoksi on syntynyt oikeusjuttuja. The Wall Street Journal -lehti sanoi 9. toukokuuta 1978: ”Jos koulu antaa oppilaalle päästötodistuksen ottamatta huomioon sitä, mitä hän on oppinut, sekin voidaan haastaa oikeuteen. Kouluja vastaan on nostettu kaikkialla Yhdysvalloissa puolenkymmentä oikeusjuttua, joissa niitä syytetään virheellisen opetuksen antamisesta.” Sen vuoksi monissa osavaltioissa ”opiskelijoita vaaditaan osoittamaan, että he ovat oppineet vähimmäistaidot, tavallisesti siten, että heidän on läpäistävä luku-, kirjoitus- ja laskutaitoa tutkivia kelpoisuustestejä. Epäonnistuminen voi merkitä sitä, että oppikoulun päästötodistusta ei anneta.”
Kuitenkin samat asiantuntijat, jotka ilmoittivat koulujen epäonnistumisesta, vierittivät syyn myös koulualueen ulkopuolelle. Särkyneet kodit, yksinhuoltajien kodit, kodit, joissa molemmat vanhemmat käyvät työssä, sallivaiset vanhemmat – tällaisista kodeista lapset tulevat kouluihin häiriintyneinä ja kurittomina, ja heitä on vaikea opettaa.
Televisio laiskistaa monien mielen, ja ”kuudenteentoista ikävuoteen mennessä useimmat lapset ovat kuluttaneet television katseluun 10000 – 15000 tuntia eli enemmän kuin he ovat kuluttaneet koulussa”. Muuan asiantuntijoista sanoi: ”Televisiosta on tullut vanhempien korvike ja sijaisopettaja.”
Toinen kasvattaja sanoi suorasukaisesti: ”Jos ollaan sitä mieltä, että luku- ja kirjoitustaidossa on vakavia puutteita ja lasten halutaan parantavan niitä, ehdotan, että televisio ja radio suljetaan, puhelimien ja sanelukoneiden pistokkeet vedetään irti seinästä, hankitaan vanhempia, jotka ahmivat kirjoja, ovat tuotteliaita kynäilijöitä ja kohtuullisen varakkaita.”
Viimeinen maininta vie meidät uuteen asiaan – taloudelliseen asemaan. New Yorkissa ilmestyvässä Daily News -lehdessä oli 8. maaliskuuta 1979 otsikko ”Menestys riippuu asuinympäristöstä”, ja sen alla sanottiin seuraavasti:
”Jamaica Estatesissa Queensissa sijaitsevan koulun numero 131 ympärillä on hiljaisia katuja, kalliita tiilestä rakennettuja omakotitaloja ja ihmisiä, jotka hymyilevät ja heilauttavat kättään toisilleen, kun he kulkevat kadulla. Siellä asuvat oppilaat saavuttivat korkeimmat pistemäärät koko kaupungin kattaneissa lukukokeissa.
”Koulu numero 75 on Failekadulla Bronxissa keskellä slummia. Sekä opettajien että oppilaiden on pelättävä väkivallantekijöitä ja heroiinin käyttäjiä, kun he poistuvat koulualueelta. Koulun numero 75 oppilaat saivat alhaisimmat pistemäärät lukukokeissa.
”Evelyn Leakey, jonka poika on viidennellä luokalla koulussa numero 75, sanoi: ’Tästä jo pitäisi tajuta, että tuossa koulussa ei opita mitään, eikä minulla ole varaa lähettää häntä muualle.’”
”Vikaa on yhteiskunnassa”
Entinen työministeri Willard Wirtz, pistemäärien rapistumista tutkivan elimen jäsen, mainitsi, että mustat saivat vähemmän pisteitä kuin valkoiset suhteessa heidän epäedulliseen yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen asemaansa. Hän sanoi lopuksi: ”Koulut eivät voi olla yksin syyllisiä. Vikaa on koko yhteiskunnassa.”
Päästötodistuksen saaneet, joilta puuttuu perustavia koulutietoja, ovat epäedullisessa asemassa työmarkkinoilla. Eräässä opettajille pitämässään seminaarissa liikemiehet toivat esille seuraavaa:
”Myöntäkäämme, että jos he eivät pysty tekemään työtä, niin me emme voi pitää heitä.”
”Tarkastin yhden 180 hakijan ryhmän, ja suunnilleen kaksikymmentä prosenttia heistä oli hylättävä, koska en voinut saada selvää heidän käsialastaan.”
”Noin 80 prosenttia erotetusta henkilökunnasta menetti työpaikkansa siksi, että työstä poissaolo tai myöhästely oli tullut heille tavaksi.”
”Yritämme parhaamme, jottei paikanhakijoiden ulkoasu vaikuttaisi meihin, mutta jos voisitte nähdä jotkut niistä ihmisistä, jotka me näemme, ymmärtäisitte, että ulkoasu ei voi olla tekemättä vaikutusta.”
Sikäläiset liikeyritykset käyttävät noin 160 miljardia markkaa vuodessa koettaessaan korjata koulujen laiminlyöntejä. Erään yhtiön edustaja valittikin:
”Me teemme sen, mitä kasvattajien pitäisi tehdä. Korkeakoulun käyneet eivät osaa kirjoittaa raportteja, ylioppilaat eivät osaa lukea ja kirjoittaa eivätkä konekirjoittajat pysty kirjoittamaan kolmeakymmentä sanaa enempää minuutissa – ja heillä kaikilla on heikko sanavarasto. Kaksitoista vuotta on pitkä aika, kun se vietetään koulussa ja sieltä tullaan pois ilman perustietoja.”
On surullista sanoa, että kansakunta, joka on halkaissut atomin, lähettänyt ihmisiä kuuhun ja takaisin ja lähettänyt Jupiteria kiertämään avaruusaluksen, joka lähettää kuvia maahan, ei ole vielä opettanut kaikille aikuisilleen, miten täytetään työhakemuksia tai lasketaan valintamyymälän kassan antama vaihtoraha. Varmasti täytyy olla olemassa jokin parannuskeino!
Mutta mikä se on?