Kummasta on kysymys – taidosta vai turhanpäiväisyyksistä?

Eräänä kylmänä yönä mies salli kamelin työntää päänsä telttaan. Sen jälkeen kaulansa. Sitten hartiansa. Pian oli kameli teltassa ja mies ulkona palelemassa. Näin tarina kertoo. Vastaavasti valinnaisten aineiden sisällyttäminen koulujen lukusuunnitelmaan työnsi luku-, kirjoitus- ja laskutaidon sieltä pois.

PERUSTIEDOT puuttuvat surkeasti tämän päivän kouluista, ja ”kiinnostuksen ilmaiseminen sormella maalaamista kohtaan ei ole hyväksyttävä korvike”, selitti eräs entinen opettaja. ”Koulut ovat omaksuneet vaikka kuinka monenlaisia toimintoja, joista me emme ole pyytäneet ainuttakaan”, hän sanoi. ”Ne ovat kiinnostuneita oppilaiden tunneperäisistä tarpeista, heidän sosiaalisista tarpeistaan ja kaikkein vähiten heidän opetustarpeistaan. Perhe-elämän käsittely on useimmissa tapauksissa pelkkää kauniimmalla nimellä kutsuttua luokkahuonepornoa.”

Yhtäpitävästi tämän viimeisen syytöksen kanssa New York Post -lehdessä oli 19. kesäkuuta 1979 etusivun otsikkona ”Kiellettyä seksuaaliopetusta koululapsille”. Sen alla oli seuraavanlaisia yksityiskohtia:

”Opetusministeriö aikoo tarkistaa sukupuoliopetusohjelmaansa ja käsitellä aiemmin pannaan julistettuja aiheita jo viidennellä luokalla. Uuteen ’kiellettyyn’ aineistoon sisältyisi abortti, homoseksuaalisuus, syntyvyyden säännöstely ja masturbaatio. . . . Kouluviranomaisten mielestä varhaisempaa sukupuoliopetusta tarvitaan teini-ikäisten ei-toivottujen raskauksien ja sukupuolitautien hälyttävän lisääntymisen vuoksi. Lisäksi viranomaiset ehdottavat käytännöllistä sukupuolitietoutta nykyisen biologisia tapahtumasarjoja korostavan aineiston sijaan. Esimerkiksi jo viidennellä luokalla käsiteltäisiin erilaisia ehkäisymenetelmiä.”

Kuulostaako tutulta? Eikö väite ollut sama silloin, kun sukupuoliopetus otettiin ensi kerran käyttöön kouluissa, eli se, että se vähentäisi vapaita sukupuolisuhteita ja raskauksia? Ainoa, missä vähenemistä on tietojen mukaan tapahtunut, on luku-, kirjoitus- ja laskutaito.

Slangi

Vuosia sitten opettaja oikaisi köyhää, mustaa tyttöä, joka puhui slangia. Mutta viime vuosina jotkut ovat väittäneet sen olevan puhekieltä, jota pitäisi opettaa koulussa. Monet mustat vanhemmat olivat sitä vastaan, sillä he tiesivät, että heidän lastensa täytyy oppia puhumaan sujuvasti kirjakieltä, jos he aikovat kilpailla työmarkkinoilla.

Monien koulujen lukusuunnitelmat ovat täynnä tällaisia valinnaisia turhanpäiväisyyksiä, jotka ovat vähäarvoisia, mutta jotka tekevät oppikurssit helpoiksi. Huolestuneet opettajat näkevät sen uhkana tietopuolisille taidoille. Erään yhteiskunta-aineiden opettajan lausunto on luonteenomainen:

”Monissa kouluissa muotoutunut valinnaisten aineiden järjestelmä on vaikuttanut tuhoisasti nuorten oppilaiden opiskelutapoihin. 15-vuotiaista on tullut taitavia ostamaan mukavimpia ja vähiten vaativia oppikursseja ’valintamyymälän’ lukusuunnitelmasta.”

Takaisin opiskelemaan perustietoja!

Pelko tietopuolisen vaatimustason rappeutumisesta kansakoulusta yliopistoon asti on tehnyt perustietojen opiskeluun palaamista korostavasta liikkeestä väkevimpiä voimia amerikkalaisessa kasvatuksessa. Eräässä vuonna 1977 tehdyssä galluptutkimuksessa kysyttiin amerikkalaisilta, haluaisivatko he korostettavan enemmän perustietoja – lukemista, kirjoittamista ja laskentoa. Mahtavat 83 prosenttia sanoi haluavansa sitä. Yksityiskoulut ja myös uskonnolliset koulut ovat kukoistaneet siksi, että ihmiset ovat tyytymättömiä valtion koulujen kehnoihin aikaansaannoksiin. Kun Floridan osavaltion kouluasiamieheltä – jossa osavaltiossa on noin 300 uskonnollista koulua – vaadittiin selitystä siihen, miksi näitä kouluja ei ollut vaadittu täyttämään tiettyjä normeja, hän vastasi:

”Meillä on edellytyksiä puhua jonkun toisen normeista vasta sitten, kun saamme valtion koulut järjestykseen. Miten meillä on otsaa olla pata, joka soimaa kattilaa?”

Tehtiin tutkimus 34 oppikoulusta, jotka olivat säilyttäneet pistemääränsä ennallaan tai korottaneet niitä korkeakoulujen pääsytutkinnoissa. Ne olivat kaikkialta maasta sekä varakkaiden että työväen asuttamista yhdyskunnista – yhteiskunnallinen ja taloudellinen läpileikkaus. Näissä kouluissa oli yleensä kokeneita opettajia, jotka pitivät kiinni korkeasta vaatimustasosta, eivätkä antaneet siunaustaan ”sellaisille koulutushullutuksille kuin rennolle opetusympäristölle, jota niin sanottu ’avoin luokkahuone’ -käsite edustaa”. Paljon pisteitä saavat oppilaat ”valitsevat tietopuolisempia oppikursseja – matematiikan, vieraita kieliä, äidinkielen ja luonnontieteen – kuin tutkintoihin osallistuneet niissä kouluissa, joissa pistemäärät olivat rapistuneet kovasti”. Ja opettajilla on vanhempien vankka tuki.

Oppimiseen ei ole oikotietä

Edward T. Hall opetti englantia Yhdysvalloissa 28 vuotta. Vuonna 1974 hän meni opettamaan sitä Botswanaan Afrikkaan. Hän sanoi: ”Opetan englantia tytöille ja pojille, joille se on vieras kieli. He oppivat sen paremmin kuin amerikkalaiset oppilaani.” Hän ei pidä sallivaisesta opetustavasta. Botswanassa hänen ohjelmansa on tiukka, eikä siinä ole tilaa turhanpäiväisyyksille.

”Vanhanaikaistako? Yksitoikkoistako? Ikävääkö?” hän kysyy. Sitähän se on. ”Ikävät harjoitukset ovat välttämättömiä, jotta oppisi puhumaan ja kirjoittamaan englantia oikein, niin kuin sormiharjoitukset pianolla ovat välttämättömiä, jotta pystyisi soittamaan konserttoja.” Yhdysvalloissa opettajat pelkäävät tukahduttavansa oppilaan ”yksilöllisyyden” ja ”luovuuden”, jos he korjaavat hänen englantiaan. Hän vertaa sitä verkottoman tenniksen opettamiseen ja sanoo: ”Meidän pitäisi lakata palaamasta tennistä ilman verkkoa ja panna oppilaat harjoittelemaan kieltä niin kuin heidän täytyy harjoitella urheilua tai musiikkia.”

Hall esittää nämä väitteensä kirjoitelmassaan ”Miksi amerikkalaiset eivät osaa kirjoittaa”, joka ilmestyi Human Nature -julkaisussa elokuussa 1978. Hän kertoo mielipiteensä tueksi kouriintuntuvia esimerkkejä – otteita erään newyorkilaisen lukiolaisen ja 15-vuotiaan afrikkalaisen koululaisen kotiaineista. Amerikkalainen lukiolainen kirjoitti täynnä kielioppi- ja kirjoitusvirheitä olevan kertomuksen Anne Frankista, juutalaisesta tytöstä, joka kätkeytyi pitkäksi ajaksi natseilta, mutta sai surmansa. Hän sanoi juutalaisen tytön olleen saksalainen ja sanoi Hitlerin ”vihanneen saksalaisia”.

Seuraava ote on 15-vuotiaan hyvää englannin kieltä käyttävän afrikkalaisen Mbuson aineesta, joka koski ennakkoluuloa:

”Totuus on, että Etelä-Afrikassa rotuennakkoluuloilla on vuosisataiset lujat juuret. Botswanassa me olemme päässeet irti näistä pitkistä juurista vasta kymmenen vuotta kestäneen itsenäisyyden aikana. Satoja vuosia valkoinen eteläafrikkalainen on pitänyt afrikkalaista alamaisena, alempiarvoisena ja sellaisena, joka ei pysty ajattelemaan ja toimimaan sivistyneen ja kultivoituneen ihmisen tavoin.”

Ei ihme, että eräs harhakuvitelmistaan päässyt newyorkilainen englanninopettaja sanoi: ”Opetuksen metrinmitta voisi hyvin olla 20 sentin viivoitin.” Jotta se olisi jälleen metrinmitta, turhanpäiväisyyksistä saatavan ilon täytyy antaa tietä taitojen oppimiselle.

[Kuva s. 10]

Joidenkuiden korkeakoulun käyneiden täytyy palata perustietojen opiskeluun