Oikeus vahvisti vapauden ovelta-ovelle saarnaamiseen
OLI lämmin kesäkuun alkupäivä vuonna 1977. Kaksi siististi pukeutunutta pariskuntaa oli käymässä rauhallisesti talosta taloon St. Louisin Ladue-nimisessä esikaupungissa Missourissa Yhdysvalloissa. Kävijät puhuivat ovenavaajien kanssa perhe-elämän hajoamisesta näinä rauhattomina aikoina ja kiinnittivät huomion Raamatun perhetutkistelusta koituviin hyötyihin. Olisi vaikea kuvitella viattomampaa tai hyödyllisempää toimintaa.
Mutta yhtäkkiä tälle rauhalliselle näyttämölle ilmaantui Laduen kaupungin poliiseja. Kaikki neljä pidätettiin ja vietiin poliisilaitokselle. Kahta miestä, jotka molemmat olivat evankelistoja, syytettiin rikoksesta paikallisten järjestyssääntöjen perusteella!
Miksi? Tekivätkö he todellakin rikoksen puhumalla ihmisten kanssa Raamatusta? Miksi poliisi halusi pysäyttää heidät? Oliko tämä jotakin uutta toimintaa, sellaista mitä viranomaiset eivät ymmärtäneet?
Vanha arvokas käytäntö
On tunnettu historiallinen tosiasia, että jopa Jeesus ja hänen apostolinsa kävivät ihmisten luona heidän kodeissaan levittämässä Jumalan sanaa. Tämä vanha, arvokas käytäntö on jatkunut meidän 1900-luvullemme asti.
Huomattavia ja tunnettuja tällä työsaralla ovat Jehovan todistajat. Mutta 1930- ja 1940-luvulla Yhdysvalloissa nostettiin syytteitä eräiden kaupunkien järjestyssääntöjen nojalla ja väitettiin, että nämä kristityt evankelistat tarvitsivat kauppaluvan ”kaupustelijoina” tai ”rahankerääjinä”. Koska Jehovan todistajien uskonnollinen toiminta oli ei-kaupallista, he puolestaan väittivät, että Yhdysvaltain perustuslaissa taattu uskonnonvapaus oli koko se lupa, jonka he tarvitsivat.
Eräs Yhdysvaltain korkeimman oikeuden vuonna 1943 tekemä merkittävä päätös lopetti Jehovan todistajien ahdistelun tällaisten väärin sovellettujen järjestyssääntöjen perusteella. Tuomari Douglasin allekirjoittama enemmistöpäätös oli selkeä ja voimakkaasti perusteltu:
”Uskonnollisten traktaattien jakelu on ikivanha lähetysevankelioinnin muoto – yhtä vanha kuin painokoneiden historia. Se on ollut väkevä voima erilaisissa uskonnollisissa liikkeissä kautta vuosien. . . .
”[Puhe- ja painovapauden perusteella] tällainen uskonnollinen toiminta on yhtä arvokasta kuin palvonta kirkoissa ja saarnaaminen saarnastuoleista.
”On historiallisten tosiasioiden vääristelyä kuvailla heidän toimintaansa kirjojen ja vihkosten myyntityöksi.”
Mutta jos laki turvaa tällaisen uskonnollisen toiminnan, niin miksi ne kaksi evankelistaa, jotka kävivät tapaamassa ihmisiä Laduessa, pidätettiin ja asetettiin syytteeseen?
Uusi hyökkäys lain turvin
Vuonna 1974 Laduen kaupunginjuristin johdolla Jehovan todistajien uskonnollisen toiminnan alta ruvettiin kaivamaan maata asteittain. Tarkoitus oli ensin rajoittaa heidän kotikäyntejään kaupungissa ja lopulta kieltää ne heiltä.
Vuonna 1976 kaupunginvaltuusto hyväksyi erikoisen järjestyssäännön, jonka perusteella kenen tahansa oli rikollista käydä ovelta ovelle Laduessa. Kuitenkin se antoi erivapauden kaikille kaupungissa toimiville kirkkokunnille, kaikille poliittisille kotikäyntien tekijöille, kaikille lehdenjakajille ja kaikkien viranomaisten hyväksymien järjestöjen rahankeruulle.
Lopputulos oli selvä: järjestyssääntö oli tarkoitettu Jehovan todistajien eikä keidenkään muiden pysäyttämiseksi! Niinpä poliisille annettiin seuraavanlaiset ohjeet:
”Ennen kuin kukaan Jehovan todistajista voi saarnata Raamatusta ovelta ovelle Laduessa, hänen täytyy ensin hankkia lupa . . . täydennettynä poliisikuulustelulla ja sormenjälkien otolla.”
Kuvittele! Ihmistä kuulusteltaisiin ja häneltä otettaisiin sormenjäljet kuin rikolliselta siksi, että hän haluaa saarnata Raamattua!
Mutta vaikka joku saisikin luvan, poliisi sai edelleen ohjeita painovapauden kieltämiseksi. Poliisipäällikön antamien ohjeiden mukaan ”Laduessa voi käydä ovelta ovelle vain käyttäen Raamattua; aikakauslehtiä tai Raamatun tutkimisen apuvälineitä ei saa ’myydä’ [levittää].” – Kursivointi meidän.
Yhdysvaltain korkein oikeus on ilmoittanut, että perustuslaki antaa mahdollisuuden ”saarnata julkisesti ja talosta taloon’’ ja ottaa vastaan avustuksia halukkailta lahjoittajilta. Laduen järjestyssääntö teki kummastakin rikoksen, ellei tällaiseen toimintaan halukas ollut hankkinut erivapautusta tai lupaa!
Oikeudenkäynti
Kaupunki vei tapauksen siviilijuttuna St. Louisin piirikunnan käräjille. Se pyysi tuomioistuinta julistamaan sen järjestyssäännön päteväksi ja lainmukaiseksi. Jehovan todistajat vaativat päinvastaista eli järjestyssäännön julistamista laittomaksi ja perustuslain vastaiseksi.
Tapausta ruvettiin puimaan oikeudessa 5. huhtikuuta 1979 tuomari Philip Sweeneyn edessä. Oikeussali oli tupaten täynnä yleisöä, ja monet seisoskelivat ulkopuolella. Tilanne oli hyvin jännittävä. Uutistoimittajia oli läsnä. Television kuvausryhmä valaisinrivistöineen odotteli ulkona.
Ensiksi kuultiin kaupunkia. Yksi sen todistajiksi kutsutuista oli poliisipäällikkö. Hän myönsi, ettei mitään ei-kaupallista järjestöä Jehovan todistajia lukuun ottamatta ollut pyydetty hankkimaan lupaa. Kaikkien muiden oli sallittu käydä ihmisten kodeissa ilman sormenjälkien ottoa ja muita alentavia vaatimuksia.
Kun kaupunkia oli kuultu, vastaajat kutsuivat todistajansa. Ensimmäinen todistaja oli James Hinton, joka oli pidätetty Laduen kaupungissa. Hinton selitti, että hän oli Jehovan todistajien evankelista ja että hän oli mennyt Ladueen käydäkseen siellä asuvien ihmisten luona. Miten ovenavaajat suhtautuivat siihen? Hän vastasi näin:
”Ihmiset, joiden kanssa puhuimme, olivat hyvin ystävällisiä. He ihmettelivät spontaanisti, miksi meitä ei ollut näkynyt aikoihin. . . .
”Tuona aamuna tapasin ainoastaan yhden naisen, joka ei halunnut ottaa kirjallisuutta. Hän sanoi, että hän on katolilainen ja todella arvostaa sitä työtä, mitä me teemme, ja että me olemme ainoita, jotka käymme evankelioimassa talosta taloon.”
Kaupunki oli koettanut väittää, että tällainen oli taloudellisesti kannattavaa ”rahankeruuta”. Mutta Hinton selitti, että auton käyttö ja ihmisten luona käyminen aiheuttivat hänelle paljon enemmän kuluja kuin hän koskaan sai korvaukseksi antamastaan kirjallisuudesta.
Toinen puolustuksen todistaja oli Alvyn Franck, Missourin, Illinoisin ja Arkansasin osavaltioita palveleva Jehovan todistajien piirivalvoja. Franck puhui ovelta-ovelle-evankelioinnin käytännöllisestä arvosta näin:
”Tunnemme velvollisuudeksemme kertoa lähimmäisillemme siitä, mitä olemme oppineet Raamatusta, Raamatun moraalisesta sisällöstä. Olemme kyenneet auttamaan tuhansia ja taas tuhansia nuoria, joilla on ollut esimerkiksi huumeongelma, alkoholiongelmia, kotiongelmia, kaikenlaista mitä olla voi. Me tunnemme ja tiedämme, että Raamattu käsittelee tällaisia tilanteita.
”Me uskomme, että se on Luojan sana ja että se on auttanut ihmisiä hyvin tehokkaasti 1900 vuotta, ja kristillisyys on tehotonta, jollemme voi päästä silmätysten ihmisten kanssa.”
Tuomari Sweeney johti oikeudenkäyntiä arvokkaasti ja puolueettomasti. Hän kuunteli hyvin huolellisesti todistajia samoin kuin asianajajien suullisia perusteluja. Hän pyysi myös kirjallisia perusteluja.
Kirjalliset perustelut
Mitä perusteluja asianajajat esittivät tuomari Sweeneylle antamissaan kirjelmissä? Tärkeitä kiistanaiheita oli neljä.
1) Turvaako perustuslaki yhä vapaan julkisen keskustelun? Turvaa, sillä Yhdysvaltain korkein oikeus oli tehnyt lähes 40 vuotta sitten selväksi sen, että perustuslain edellyttämään vapauteen kuului oikeus osallistua julkiseen lähetysevankeliointityöhön. Liittovaltion tuomari Will sanoi erään oikeusjutun yhteydessä Chicagossa vuonna 1973: ”Tällaisen järjestyssäännön perustuslaillinen soveltumattomuus uskonnolliseen toimintaan on ollut loppuunkäsitelty aihe vuosikymmeniä.”
Korkein oikeus julisti uudelleen eräässä vuonna 1978 tekemässään päätöksessä uskonnollisten ajatusten vapaan ilmaisemisen tärkeää oikeutta seuraavasti:
”Oikeus uskonnon vapaaseen harjoittamiseen epäilemättä sulkee piiriinsä oikeuden saarnata, tehdä käännytystyötä ja suorittaa muita vastaavia uskonnollisia toimintoja.”
Tuomari Brennan oli samaa mieltä ja lisäsi:
”Uskonnollisista ajatuksista voidaan puhua niin kuin mistä tahansa muusta asiasta ’vapaasti, järkevästi ja täysin avoimesti. . . .’ Valtio ei voi puuttua julkisilla paikoilla tapahtuvaan käännytystyöhön tai palvontaan.”
2) Tarvitseeko saarnaaja lupakirjan? Jehovan todistajien kirjelmässä ilmeni, ettei Laduen vaatimus siitä, että saarnaajan täytyy saada lupakirja tai lupa, ollut ensimmäinen laatuaan. Itse asiassa se oli englantilaisissa lakikirjoissa lähes 600 vuotta sitten! Inkvisitiotuomioistuimen tutkintotuomarit todistelivat tällä samalla tavalla John Wycliffea vastaan vuonna 1383. Häntä syytettiin seuraavanlaisen opettamisesta:
”Että kuka tahansa, joko diakoni tai pappi, voi saarnata Jumalan sanaa ilman paavinistuimen tai minkään muun hänen oikeauskoisensa antamaa valtuutusta tai lupaa.”
Inkvisiittorien pääväite oli, että kukaan ei saanut ”saarnata Jumalan sanaa” ilman viranomaisten lupaa. Ladue esitti juuri tällaisen väitteen 596 vuotta myöhemmin!
Mutta Yhdysvaltain perustuslaissa uskollisesti säilytettyjen vapauksien koko tarkoitus oli inkvisition ilkeämielisten rajoitusten poistaminen. Yhdysvaltojen Bill of Rightsin [alkuperäiseen perustuslakiin yksilön oikeuksien takaamiseksi tehtyjen muutosten] takaama ”vapaa uskonnon harjoittaminen” on lupa! Mikään hallitus, olkoonpa se kaupungin-, osavaltion tai maan hallitus, ei voi vaatia muuta!
3) Auttaako tämä järjestyssääntö rikollisuuden hillinnässä? Laduen kaupunginjuristi väitti, että siltä saatavan luvan tarkoitus oli auttaa poliisia tietämään, kuka oli käymässä talosta taloon. Jotkut kotikäyntejä tekevät ihmiset saattaisivat olla rikollisia, hän väitti. Hän kuitenkin myönsi, ettei ollut mitään syytä epäillä sitä, että Jehovan todistajat ovat luotettavaa väkeä.
Jehovan todistajien kirjelmässä osoitettiin, ettei Laduen järjestyssääntö tarjonnut todellisuudessa mitään suojaa rikollisia vastaan. Se antoi erivapauden kaikille ryhmille lukuun ottamatta Jehovan todistajia, jotka tunnustetusti ovat hyvämaineisia ihmisiä. Miten rikollisia voitaisiin pitää kurissa laeilla, joita käytetään yksinomaan rehellisten, lainkuuliaisten ihmisten toiminnan estämiseen?
4) Oliko tarpeellista saada lupa rahankeruuta valvovilta viranomaisilta? Näiden viranomaisten yksinomaisena tehtävänä oli valvoa sellaisten järjestöjen toimintaa, jotka keräävät rahaa, ei sellaisten, jotka opettavat ja saarnaavat ja jollaisia Jehovan todistajat ovat.
Tuomioistuimet ovat osoittaneet, että on olemassa ero toisaalta perinteisen rahaa keräävän hyväntekeväisyyden ja toisaalta sellaisen ei-kaupallisen järjestön välillä, joka etupäässä levittää tietoa. Jehovan todistajien Raamattuun perustuvat julkaisut ovat vain keino, jolla he pyrkivät selittämään opetuksiaan. Pienet ehdotetut korvaukset ovat vain sivuasia heidän näkemystensä julistamisessa. Se ei ole ”rahankeruuta” lain tarkoittamassa merkityksessä. Eikä se kuulu minkään rahankeruuta valvovien viranomaisten kaltaisen elimen valvontaan.
Rohkea päätös
Tuomari Sweeney antoi päätöksensä 24. toukokuuta 1979. Ensiksi hän sanoi Jehovan todistajien vastuuntuntoisesta käytöksestä, sellaisena kuin todisteet osoittivat sen, seuraavasti: ”Vastaajat olivat kiistämättömän hyvämaineisia, vastuuntuntoisia ihmisiä. Heidän käynneillään Laduen asukkaiden luona ei väitelty eikä kiistelty. Valtaosassa tapauksista ovenavaajat ottivat heidät hyvin vastaan; kun toinen osapuoli ei ollut kiinnostunut heidän sanomastaan, he poistuivat kohteliaasti ilman välikohtausta. Esitettyjen todisteiden perusteella ei voi olla epäilystäkään siitä, että heidän toimintansa oli uskonnollista ja ei-kaupallista ja että vastaajille, jotka tekivät sitä vakaumuksellisesti ja halukkaasti, koitui siitä taloudellista tappiota.”
Sen jälkeen tuomari julisti, että Laduen järjestyssääntö oli laiton. Se oli syrjivä, sillä se antoi erivapauden eräille kirkkokunnille ja hyväntekeväisyysjärjestöille samoin kuin kaikille poliittisille ryhmille samalla kun se pyrki estämään toisia.
Sen lisäksi tuomari Sweeney julisti järjestyssäännön olevan perustuslain vastainen, koska se pyrkii hillitsemään vapaata ajatustenvaihtoa. Hän selitti: ”Koska käsiteltävänä oleva järjestyssääntö koettaa säädellä vapaata puhumista, aatteita tai uskonnollista ajattelua, sitä ei voida saattaa voimaan, ja se on mitätön, sillä kaupunginhallitus ei voi lain mukaan suojella kaupunkinsa asukkaita uskonnollisten tai poliittisten ajatuksien ja aatteiden vapaalta ilmaisemiselta.” Lopuksi tuomari sanoi:
”Edellä olevista syistä oikeus julistaa ja määrää, että Laduen kaupungilta on kielletty pysyvästi edellä mainitun järjestyssäännön voimaansaattaminen, sikäli kuin siinä mainitut toiminnat näyttävät koskevan vastaajia ja muita Jehovan todistajien jäseniä. Kantaja määrätään maksamaan oikeudenkäyntikulut.”
Näin tämä rohkea ja arvostelukykyinen tuomari, joka vahvisti vapauden ovelta-ovelle-saarnaamiseen, lopetti päätöksellään lyhyeen tämän kaupungin yritykset inhimillisten perusvapauksien epäämiseksi.