Eroosion ongelma
Herätkää!-lehden Etelä-Afrikan-kirjeenvaihtajalta
KASVILLISUUDELLE sopivaa maakerrosta on kaikkialla ympärillämme. Useimmat pitävät sitä itsestään selvänä. Mutta koska tällä kiertotähdellä ei voisi olla elämää ilman kasvumaata, on raitistavaa saada tietää, että vain yhdessä eteläisen Afrikan maassa menetetään vuosittain miljoonia tonneja kasvumaata. Ja UNESCOn palveluksessa olevan biologin ja luonnonsuojelijan tri Kai Curry-Lindahlin mukaan koko maailma menetti viime vuosisadalla kasvukerroksen arviolta kahdelta miljardilta hehtaarilta – noin neljännekseltä maailman kaikista viljelysmaista.
Mistä elämälle välttämättömän arvokkaan pintamaan näin voimakas häviäminen johtuu? Eroosiosta.
Mikä aiheuttaa eroosion?
Eroosio johtuu siitä, että maasta riistetään ruoho- tai kasvipeite liikalaiduntamisella (liiallisella karjanpidolla) tai maasta kynnetään esiin pintamaa, jonka sitten tuuli puhaltaa tai vesi huuhtoo pois. Maapallon maapeite on suhteellisen ohutta, monin paikoin vain 30 senttimetriä paksua.
Aikakauslehti Veldtrust sanoi elokuussa 1975 eroosion vaikutuksista näin: ”Etelä-Afrikan murhenäytelmällä on ollut se kauhistava nopeus, jolla maaperän tuottavuus on huvennut ja sen ohut maapeite huuhtoutunut pois. Missään muussa maassa eivät eroosion tuhoisat seuraukset ole tulleet yhtä nopeasti sen alkamisen jälkeen.”
Maanviljelys on muuttunut voimakkaasti Etelä-Afrikassa, kuten useimmissa maissa. Ennen vanhaan viljelijät olivat kiinnostuneita vain omien tarpeittensa tyydyttämisestä. Mutta kun ihmiset keskittyivät kaupunkeihin, paino pantiin tuotannolle. Se johti maaperän riistoon mahdollisimman suurien satojen saamiseksi. Sen vuoksi kasvumaa kuormittui liikaa, niin että eroosiosta syntyi nyt valtakunnalliset mittasuhteet saavuttanut ongelma. Tämä ongelma johtuu siis suoraan siitä, että ihminen on käyttänyt maan kasvukerrosta kauan väärin.
Kanadassa selluloosateollisuus on hakannut paljaaksi valtavia metsiä. Australiassa miljoonien lampaitten liiallinen laiduntaminen on aiheuttanut eroosion. Samoin on käynyt Irakissa. Rehuasiantuntijoiden mukaan Pohjois-Irakin laitumet voisivat riittää 250000 lampaalle, mutta nyt niitä on ainakin miljoona laiduntamassa siellä. Eroosio on levinnyt kulttuurin mukana.
Mutta mitä laajalle levinnyt eroosio merkitsee käytännössä? Korostetaanko sen vaikutuksia liikaa, vai onko se todellisena uhkana ihmisen olemassaolon jatkumiselle?
Vahinkojen laajuus
Maanviljelijän näkökulmasta katsottuna eroosio merkitsee heikompia satoja, mikä vuorostaan johtaa siihen, että hänen karjansa saa huonompaa rehua. Taudit ja loiset käyvät hanakammin sadon ja karjan kimppuun, ja siitä hänen tuotantonsa kärsii lisää. Jos tilanne saa jatkua sellaisena, voi tulla aika, jolloin hän ei voi enää saada maatilastaan toimeentuloaan.
Eroosio vähentää myös alueen vesivaroja. Siellä missä on runsaasti kasvillisuutta, se pidättää vettä, kunnes se imeytyy maahan; mutta siellä missä maa on paljastunut, vesi juoksee helposti lähimpään jokeen vieden mukanaan paljon arvokasta pintamaata. Ohut liete menee mereen, mutta raskaampi liete laskeutuu jokien alajuoksulle, niin että jokien pohja vähitellen nousee ja johtaa useammin ankarampiin tulviin. Etelä-Afrikassa valtion suurin kustannuksin rakentamien kastelupatoihin on kertynyt valtavasti lietettä, ja nämä padot voivat lopulta tulla käyttökelvottomiksi.
Yhdysvalloissakin painitaan eroosion kanssa. Siellä arvellaan olevan lähes 250 miljoonaa hehtaaria viljelysmaata, mutta vuoteen 1940 mennessä siitä oli menetetty 40 miljoonaa hehtaaria, josta suurin osa tällä vuosisadalla.
Italia paljasti eräässä vuonna 1972 Tukholmassa pidetyssä konferenssissa, että 80 prosenttia sen Apenniineilla ja Alpeilla sijaitsevista laidunmaista oli vaurioitunut pahasti. Tansanian vakava eroosioongelma on johtanut siihen, että Dar es Salaamin alueella 30 prosenttia alle 5-vuotiaista lapsista kärsii aliravitsemuksen aiheuttamista sairauksista. Ja Syyria, Kongo, Kenia, Chile, Intia ja monet muut maat ovat joutuneet vakaviin vaikeuksiin eroosion vuoksi.
Eroosio edistää katalyytin tavoin suurten aavikoiden leviämistä. Menneen puolen vuosisadan aikana Sahara on nielaissut noin 650000 neliökilometriä viljelys- ja laidunmaita eteläreunallaan, jota toisinaan sanotaan ”Saheliksi”. Sahelissa on kuollut yli 100000 ihmistä kuivuuden ja nälänhädän vuoksi. Sadat tuhannet alkuasukkaat ovat menettäneet karjansa ja menneet pakolaisleireihin.
Ongelma on todella vakava ja polttava varsinkin köyhissä maissa. Kun niissä maa tulee hedelmättömäksi, ihmiset muuttavat kaupunkeihin ja rasittavat ylenmääräisesti niiden elintarvikehuoltoa. Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteeri Kurt Waldheim varoitti: ”Valtioita voisi kadota kartalta. Me antaudumme siihen vaaraan, että kokonaisia kansoja tuhoutuu onnettomuusalueella.”
Tämä on järkyttävää todellisuutta. Mutta käytännöllisesti katsoen kaikki asiantuntijat ovat yhtä mieltä aiheuttajasta – siitä, että ihminen on käyttänyt tyhmästi maata.
Mutta voit yllättyä saadessasi tietää, että luonnollinen eroosio on hyvä asia silloin kun ihminen ei pahenna sitä!
Kun eroosiosta on hyötyä
Rapautumisen, tuulen ja sateen aiheuttama luonnollinen eroosio on hyödyllinen, sillä se murtaa kallioita, niin että niistä lopulta syntyy kasvumaata. Ilman sitä kasveilla ei olisi kasvualustaa, sillä kasvumaa koostuu suureksi osaksi kallioista peräisin olevista kivennäishiukkasista.
Kasveilla on suuri merkitys tällaisen eroosion kurissa pitämisessä. Ne sitovat helposti kasvumaan paikalleen ja estävät sadevettä kuljettamasta kasvumaata pois. Kasvit pidättävät vettä niin että se vähitellen imeytyy maahan. Kasvit myös osaltaan edistävät kasvumaan muodostumista, sillä ne vääntävät juurillaan jatkuvasti kallioita hajalle ja auttavat niiden hienontamisessa pienemmiksi palasiksi.
Eläimillä on myös tärkeä osuus kasvillisuuden säilymisessä. Tämä on hyvin ilmeistä Etelä-Afrikassa, jossa aiemmin oli paljon luonnonvaraisia eläimiä ennen kuin ihminen tappoi useimmat niistä. James Clarke kirjoittaa kirjassaan seuraavasti:
”Jokainen laji osaltaan edisti pintamaan säilymistä vaikka vain lahjoittamalla ulosteensa tai raatonsa sen täydennykseksi. Virtahevoilla oli tärkeä mekaaninen merkitys, sillä niillä oli tapana kävellä pois joelta sen juoksun suuntaan, niin että joen tulviessa nousevat vedet haarautuivat tasaisesti maalle päin – luonnon omana kastelujärjestelmänä. Nykyään virtahevot on ammuttu useimmilta alueilta, ja jokien rannat ovat viljelyksessä, ja kun tulvat tulevat, ne kahmivat maata ja kuljettavat sen mereen. Elefanteilla oli tapana työntää puita veden uurtamiin rotkoihin – eriskummallinen tapa, mutta siinä oli selvästi mukana itsesäilytystä, sillä näin tukittiin nämä rotkot, ja ne täyttyivät, ja kun maassa ollut arpi vähitellen katosi, ruohoaavikko kukoisti jälleen. Ja elefanteilla oli myös tapana työntää kumoon piikikkäitä puita, niin että ne jäivät ruohoaavikolle. Mutta kukin kaadettu puu suojasi tehokkaasti ruohosaarekkeita epätoivoisilta laiduntajilta kuivina aikoina. Nämä erikoisella tavalla suojatut ruohotaimistot olivat usein ainoita ruohoja, joita oli jäljellä todella ankaran kuivuuden jälkeen, ja ne siemensivät ruohoaavikon kevättuulien ja -sateiden saapuessa.” – Our Fragile Land, s. 69, 70.
Tämä kaikki todistaa viisaasta Luojasta, joka suunnitteli maapallon ja sillä olevan elämän niin tasapainoisesti, että kaikki toimisi häiriöittä. Mutta järkyttämällä Luojan suunnittelemaa elämän tasapainoa ihminen on korjannut epämieluisat seuraukset, jotka me näemme nykyään ympärillämme. Viime aikoina ihmiset ovat kuitenkin koettaneet voittaa ongelman.
Mitä parhaillaan tehdään
Vuosina 1946 ja 1969 Etelä-Afrikassa astui voimaan maaperän suojelulakeja maanviljelijöiden avuksi ja heidän kannustamisekseen yhteistyöhön valtion kanssa. Sen johdosta monet maanviljelijät ovat parantaneet viljelysmenetelmiään, vaikka vielä voidaan tehdä paljon.
Monissa osissa eteläistä Afrikkaa sää on kuivaa ja tuulista talvella, jolloin maassa ei kasva mitään. Jotta tuuli veisi vähemmän kasvukerrosta, viljelyskelpoisten maakaistojen väliin istutetaan pensasaitoja tai suojaistutuksia sen voiman vähentämiseksi. Joissakin tapauksissa käytetään talvella kasvavia viljoja tai rehuja kasvumaan pitämiseksi paikoillaan. Kalkkia lisäämällä multahiukkaset saadaan tarttumaan toisiinsa, ja se myös estää tai vähentää kasvumaan hupenemista.
Nykyään monet viljelijät harrastavat maastonmukaista maanviljelystä – rinteitä ei kynnetä ylös ja alas vaan maastoa myötäillään vaakasuoraan, niin että vaot eivät pääse toimimaan maata syövyttävinä vesiväylinä rankkasateen jälkeen. Lisäksi ruohokaistojen istuttaminen pitkin rinnettä sopiviin kohtiin edistää valuvan veden leviämistä ja estää maata syövyttävien rotkojen uurtumisen. Joillakin maatiloilla viljelmiä ei kastella kasteluvakojen avulla, jotka kuljettavat pois pintamaata, vaan sumuttamalla tai muilla mekaanisilla keinoilla. Edelleen veden liikkumista voidaan hillitä rakentamalla monia pieniä patoja laaksoihin ja kukkuloiden rinteisiin ja panemalla myös kiviä ja puunoksia vanhoihin veden uurtamiin rotkoihin, niin että ne täyttyvät ja ruoho lopulta peittää ne.
Yritys kasvattaa liikaa eläimiä jollakin alueella (liika laiduntaminen) on tuhoisan eroosion pääaiheuttajia. Eläinten lukumäärän lisäksi tulee valvoa myös niiden liikkumista. Karjalla on omat tyypilliset tapansa. Jos laumalla on pitkä matka veden ääreen tai illalla kraaliin (karja-aitaukseen), eläimet tavallisesti matkaavat peräkanaa ja muodostavat syviä uria, joista tulee vesiväyliä rankkasateilla. Niinpä nykyään monet maanviljelijät antavat karjansa yöpyä ruohoaavikolla silloin kun se on mahdollista. He ovat myös järjestäneet pienempiä laidunalueita sopivine juomapaikkoineen, jottei syntyisi polkuja.
Ihminenkin täytyy panna aisoihin. Ruohoaavikon polttaminen talvella (punkkien, tuholaisten jne. vähentämiseksi) on vanha tapa Etelä-Afrikassa. Mutta se ohentaa ruohopeitettä, mikä taas lisää eroosiota. Nykyään siihen täytyy saada Etelä-Afrikassa lupa, koska laki kieltää sen.
Aavikoitumisen vaarantamat maat ovat ryhtyneet pysäyttämään autiomaiden leviämistä. Saudiarabialaiset ovat istuttaneet kymmenen miljoonaa tamariski-, akaasia- ja eukalyptuspuuta Hofufin lähellä sijaitsevan al-Hasan keitaan pelastamiseksi etenevän aavikon uhalta. He ovat myös koettaneet sumuttaa hiekkaan petrokemiallista ”liimaa”, joka sitoo jyväset yhteen ja estää tuulta viemästä hiekkaa. Libyalaiset ovat käyttäneet hyväksi aavikon uumenissa olevaa niin sanottua fossiilista vettä ja ovat myös tehneet suuria ympyrän muotoisia viljelysmaatilkkuja Saharan autiomaahan Yhdysvalloissa kehitettyjen kastelumenetelmien avulla. Kiinalaiset ovat onnistuneet kasvattamaan uusia ruohostomaita, viinitarhoja, puuvillaa ja muita viljelyskasveja Sinkiangin autiomaassa.
Israelilaiset ovat ennallistaneet Negevin autiomaassa muinaisten nabatealaisten rakentamia vedenkeruujärjestelmiä ja kastelleet niiden avulla puutarhoja, joissa kasvaa manteli- ja pistasiapuita. Negevissä käytetään myös keinokastelujärjestelmiä, ja ne kuljettavat pieniä määriä vettä suoraan kasvien juurille tietokoneeseen yhdistettyjen valvontalaitteiden avulla.
Mutta ne, jotka koettavat pelastaa ympäristön korjaamattomalta vaurioitumiselta, kohtaavat yhä monia takaiskuja. Vuonna 1977 Yhdistyneet Kansakunnat vaati kansainvälistä yhteistoimintaa ”sellaisessa mitassa, jollaista ei ole vielä nähty ihmiskunnan historiassa”. Onko sellainen yhteistoiminta luultavaa? Poliittinen kauna ja epäyhtenäisyys turmeli Nairobissa pidetyn kokouksen. Muuan havainnoitsija sanoi: ”Avoimissa ja suljetuissa istunnoissa esiintyy niin paljon poliittista hyökkäilyä ja onttoa liioittelua, että alkaa tuntua siltä, että ihmismieli on suurimpia aavikoita.”
Valtioiden lainsäädäntö ei ole riittävä, koska se ei voi muuttaa ihmisten itsekkäitä haluja. Sekä eroosio-ongelman että monien muiden ihmiskuntaa kohtaavien ongelmien ratkaisemiseksi tarvitaan täysin uutta asiainjärjestelmää ja sitä, että ongelmia ja edistystä tarkastellaan uudesta näkökulmasta seuraavan suuren lain pohjalta: ”Sinun tulee rakastaa lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt. 22:39) Ainoastaan tämän kauniin kiertotähden suuri Tekijä voi aikaansaada sellaisen muutoksen. Vain hän voi palauttaa luonnonvoimat täydelliseen tasapainoon, jollainen vallitsi alussa.