Piispan pilkka sattui häneen itseensä

OLI vuosi 1860. British Association -niminen englantilainen luonnontieteellinen seura piti kokousta Oxfordin yliopistossa. Läsnä olivat kehitysteorian kannattaja Thomas H. Huxley ja sen katkera vastustaja piispa Samuel Wilberforce. Wilberforce kuitenkin tärveli todistelunsa tekemällä ”Huxleylle loukkaavan kysymyksen siitä, onko tämä polveutunut ihmisapinoista”.

Huxley tajusi Wilberforcen pilanneen asiansa. Kun häntä pyydettiin vastaamaan, hän sanoi: ”Jos . . . minulle osoitetaan kysymys, haluaisinko isoisäkseni mieluummin surkean apinan vai miehen, jolle luonto on suonut paljon lahjoja ja jolla on hyvät mahdollisuudet käyttää vaikutusvaltaansa ja joka kuitenkin käyttää näitä kykyjä ja tätä vaikutusvaltaa pelkästään voidakseen pilkata vakavaa tieteellistä keskustelua – en epäröi vakuuttaa, että haluaisin mieluummin apinan.”

Wilberforcen pilkka sattui häneen itseensä. Miten paljon parempi hänen olisi ollut ottaa varteen seuraava Raamatun kehotus: ”Herran orjan ei tarvitse taistella, vaan hänen täytyy olla hellävarainen kaikkia kohtaan, pätevä opettamaan, . . . sellainen joka opettaa lempeästi niitä, jotka eivät ole suopeasti suhtautuvia.” – 2. Tim. 2:24, 25.

Tosi kristityllä ei ole ainoastaan Jumalan henkeytettyä sanaa todisteena kaikkivaltiaan, erittäin älykkään persoonallisen Luojan luomistöistä, vaan myös kaikki luonnossa ilmenevät kiistattomat tosiasiat tukevat hänen horjumatonta vakaumustaan siitä, että Jumala on luonut kaiken.