Ensimmäinen maratonjuoksuni
23 mailin kohdalla kysyin itseltäni: ”Mitä sinä täällä teet? Sinun täytyy olla hullu!”
ALOIN juosta ettei ystäväni olisi tarvinnut juosta yksin. En pitänyt siitä. Ilma oli kylmä ja lihaksiani särki. Mutta sen jälkeen aloin pitää siitä! Tunsin oloni virkeäksi, nukuin paremmin, laihduin, pystyin hengittämään helpommin ja selkäsärkyni lakkasivat.
Juoksin silloin tällöin noin vuoden verran, minkä jälkeen aloin ajatella New Yorkin maratonia. Jaksaisinkohan juosta sen! Tiesin sen olevan kova juoksu, mikä arvatenkin teki siitä eräänlaisen haasteen. Jokainen juoksemani maili oli edellistä helpompi. Vihdoin eräänä päivänä, kaksi ja puoli kuukautta ennen tuota kilpailua, juoksin 22 mailia (35 kilometriä) ja tiesin voivani juosta sen. Ilmoittauduin siihen.
Nousin kilpailupäivän aamuna kello puoli kuusi, söin pannukakkuaamiaisen saadakseni hiilihydraatteja, venyttelin ja lähdin vaimoni kanssa kilpailupaikalle.
Ensimmäiset kolme mailia katselin muita juoksijoita. Heitä oli nuoria ja vanhoja, ja he juoksivat urheiluvarusteissa, toiset lahkeettomissa farmareissa. Ihmiset reunustivat katuja parin kolmen rivin vahvuudelta. Jotkut huusivat kannustukseksi, toiset pitivät koholla kilpiä, joissa luki: ”Me olemme ylpeitä sinusta, isi!” tai ”Kyllä sinä jaksat, Bob!” Eräs isä juoksi 10-vuotiaan poikansa kanssa. ”Miksi sinä juokset?” kysyin isältä. ”Tehdäkseni jotakin poikani kanssa.” Neljä tuntia myöhemmin he olivat molemmat maalissa.
Yhdennentoista mailin kohdalla minulla ei ollut mitään hätää – oli kuin olisin juossut tavallisena sunnuntaina. Saatoin nähdä edessäni ylös ja alas liikkuvia päitä ja takanani samanlaisen pomppivien päitten meren. Tuhansien juoksukenkien töminä täytti korvani. Tuntui kuin olisin ollut mukana New Yorkiin hyökkäävissä erikoisjoukoissa.
Suurimman osan matkastani ajattelin, mitä olin lukenut pitkien matkojen juoksemisesta. Rentoudu, hengitä kunnolla, älä revi itsestäsi kaikkea irti, kuuntele elimistöäsi. Varo epätasaisia teitä ja kuoppia. Juo vettä ennen juoksua ja kolmen mailin välein sen aikana. Miten autetaan auringonpiston uhria? Mistä tietää, milloin on itse vaarassa saada auringonpiston? Tulin erään miehen luo, joka oli ohittanut kaksi vedenjakopaikkaa – hän oli aivan kuumissaan, kärsi lihaskrampeista eikä hän päässyt koskaan maaliin.
Monilla juoksijoista oli 20. mailin kohdalla ”veto lopussa”. Tällöin juoksijasta tuntuu kuin hän ei jaksaisi enää yhtään, hänen lihaksensa kangistuvat ja hän pelkää saavansa lihaskramppeja. Juoksun jatkaminen vaatii tahdonvoimaa. Minulle tällainen putous tuli 23. mailin kohdalla, kääntyessäni Central Parkiin. Kysyin itseltäni: ”Mitä sinä täällä teet? Sinun täytyy olla hullu!” Jokainen pikkumäki muuttui vuoreksi.
Aloin tähyillä vaimoni kasvoja – tiesin että silloin maaliviiva olisi lähellä. Vastaan tuli ambulanssi ja ajattelin, että ”se olisi voinut yhtä hyvin viedä minua”. Sitten joku huusi minulle: ”Kyllä sinä jaksat!” ja heitti minulle appelsiinin puolikkaan. Ihmiset olivat reunustaneet koko matkan katuja kahden kolmen rivin vahvuisena joukkona, mutta nyt he muodostivat viiden kuuden ihmisen levyisen kujan ja hurrasivat jokaiselle kuin juoksun voittajalle.
Olin voittajaa tunnin jäljessä, mutta jaksoin maaliin saakka, ja siitä johtuva aikaansaamisentunne säteili minussa kaikkialle. Sain maalissa jotakin juotavaa, aikani kirjattiin ja minulle lahjoitettiin mitali maaliintulon merkiksi. Vaimoni oli siellä vastassa, ja hän syleili ja suuteli minua ja antoi minulle puhtaita vaatteita.
Tuona iltana makasin kotona vuoteessa ja katselin hämärässä kattoa ja hymyilin. Olin juossut maailman suurimman maratonin loppuun asti ja tunne oli suurenmoinen!
Mutta on vielä eräs kilpajuoksu, jota pidän tätäkin paljon suurenmoisempana. Apostoli Paavali puhui siitä: ”Ne, jotka juoksevat kilpajuoksussa, tosin kaikki juoksevat, mutta vain yksi saa palkinnon? Juoskaa sillä tavalla, että saavuttaisitte sen. Sitä paitsi jokainen kilpailuun osallistuva harjoittaa itsehillintää kaikessa, he tietysti saadakseen turmeltuvan kruunun, mutta me turmeltumattoman. Siksi minä en juokse epävarmalla tavalla; en suuntaa iskujani sillä tavalla kuin hosuisin ilmaa.” – 1. Kor. 9:24–26.
Voin hölkätä tunnin pari viikossa, mutta evankeliuminpalvelijana käytän yli 50 tuntia viikossa samanlaisessa kilpajuoksussa, josta Paavali puhui. Maraton vaatii kolmen neljän tunnin kestävyyttä; kristillinen kilpajuoksu kestää eliniän. Paavali sanoi: ”Juoskaamme kestävinä eteemme asetettu kilpajuoksu.” Toisaalla hän kehotti: ”Säilyttäen lujan otteen elämän sanaan, jotta minulla Kristuksen päivänä olisi syytä riemuita siitä, etten juossut turhaan enkä turhaan tehnyt kovasti työtä.” – Hepr. 12:1; Fil. 2:16.
Ruumiillisesta valmennuksesta on minulle jonkin verran hyötyä, mutta pidän sitä jatkuvasti toisarvoisena tajuten, että valmennuksesta jumalisessa antaumuksessa on paljon enemmän hyötyä ja se johtaa ikuiseen elämään. (1. Tim. 4:8) Toivon että kaikki juoksijat tajuaisivat tämän. – Lähetetty.